sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Mahdoton tyyppi



Koominen ooppera?

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Elämäkerta. Suomentanut Rauno Ekholm. WSOY 2007, 223 s.

Kuningattaremme Kristiina oli epäilemättä poikkeusihminen, etten sanoisi marginaali. Kaiken keskipisteenä hän kuitenkin aina pyrki olemaan ja lienee yksi tunnetun historian huikeimpia narsisteja.
Ei ihme, että Kristiinan tarina on tutkijoiden toimesta pengottu läpikotaisin, kuten Peter Englund toteaa. Siitä huolimatta Ruotsin akatemia oli antanut Englundille vielä kerran tehtäväksi kirjoittaa virkaheiton kuningattaren elämäkerran. Ajan hengessä tehtyä kun näemmä ei sitten vielä ollut olemassa. Nyt on.
Englund on historioitsijana melkoinen velho ja yksi niistä uudenlaisen populaarihistorian aloittajista, jotka ovat tuoneet lukijan eteen myös ne aikakausien puolet, joista lähteet kussakin konkreettisessa tapauksessa vaikenevat, ne kun ovat olleet aikakauden ihmisille itsestään selviä.
Kuten vanhojen valokuvien kokoelmissa, historia on silloin tupannut jäämään perhejuhlien ja matkojen kronikaksi, joka ei kerro mitään jokapäiväisestä työstä ja elämänmenosta.
Englundin spektaakkelit, kuten Poltava ja hänen historialliset esseensä ovat mainio esimerkki siitä, mitä voidaan saada aikaan, kun aikakauden tuntija asettaa henkilönsä sen konteksteihin. Tällainen historiankirjoitushan on nyt meilläkin muodikasta ja hyvä niin.
Edellinen suomeksi ilmestynyt kirja Kristiinasta on Sven Stolpen teos, joka ilmestyi puoli vuosisataa sitten (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=stolpe ). Pidän sitä sangen asiantuntevana ja kriittisenä. Se kuuluu myös Englundin käyttämään kirjallisuuteen ja hän viittaa siihen pari kertaa.
Hämmästelen kuitenkin sitä, ettei kirjoittaja keskustele enempää Stolpen kuin muidenkaan aiempien Kristiina-tutkijoiden kanssa. Tässä on sentään kyseessä akatemian toimeksiannosta tehty elämäkerta ja Englundin näkökulma kohteeseensa on aivan toinen kuin eräillä muilla.
Kysymys on siitä, että Englund kirjoittaa nyt, tyylistään poiketen, eräänlaista hagiografiaa. Hän ei toki tee kohteestaan täydellistä, vaan alleviivaa tämän monikasvoisuutta ja jatkuvan muutoksen alaisena ollutta psyykeä.
Kristiinan naiseus tuntuu olevan se kiinteä piste, jolta Ruotsin akatemian palkkaama kirjoittaja ponnistaa ja sehän on asia, joka nykyään on tärkeydeltään ylitse muiden.
Paitsi, että tuo naiseuskin on jossakin määrin kiistanalainen asia. Luulen, että mikäli kirjoittaja olisikin ryhtynyt työhön vasta nyt, hän olisi ottanut lähtökohdakseen muunsukupuolisuuden. Sellaisen ihaileminenhan on nyt kaikkein muodikkainta.
Mutta näiden asioiden vatvomisen voi jättää niille, jotka jostakin syystä ovat siitä ihan oikeasti kiinnostuneita.
Oleellisempaa sentään lienee, että Kristiina oli perinnöllinen monarkki ja luterilainen, joka hylkäsi nämä roolinsa, mutta ei suinkaan käsitystä itsestään maailman napana, jolle kuului oikeus hallita jotakin valtakuntaa. Ruotsi ei vain ollut hänen arvoisensa.
Kristiinan yritykset päästä Napolin ja Puolan hallitsijaksi ovat tragikoomisia. Englund ei jää enemmälti miettimään, minkä arvoista on, että hän suoranaisesti vehkeili synnyinmaataan vastaan muiden maiden avulla tai että hän täysin häikäilemättä valehteli aikomuksistaan lahjoittaa Puolalle miespuolinen perillinen.
Entisen monarkin kulutusmenot olivat hirmuiset, minkä Englund ymmärtää ajan vaatimukseksi. Voisipa kymmenien palvelijoiden, hevosten ja teatterien ylläpitoa arvioida muustakin näkökulmasta.
Kyse oli kai ennen muuta siitä, että Kristiina jatkuvasti pyrki olemaan jotakin, mitä hän ei ollut.
Hän halveksi naisia ja halusi olla mies, joka johtaisi sotajoukkoja taistelussa, mikä kuulostaa ehkä komealta, mutta ylevän ja naurettavan välinen raja on tässäkin kovin lähellä jälkimmäistä.
Koko Kristiinan kykenemättömyys tunnustaa sitä tosiasiaa, ettei hän ollut enää hallitsija luovuttuaan kruunusta, on tragikoominen. Itse asiassa tunnettu markiisi Monaldescon murhauttaminen ei olisi ollut edes absoluuttiselle eurooppalaiselle monarkille sallittua. Kristiinan kuvitelmat itsestään tekivät hänestä pikemminkin Iivana Julman irvikuvan.
Kristiinan suuresta oppineisuudesta Stolpella on aika skeptinen käsitys. Itse asiassa hänen kirjeenvaihtonsa ajan suurten oppineiden kanssa ovat varsin tyhjänpäiväistä luettavaa, sanoo hän.
Kun nyt Englund näyttää olevan asiasta eri mieltä, hänen kyllä kuuluisi näkemyksensä perustella. Sen sijaan hän ilman asianmukaista lähdeaparaattia kertoo ummet ja lammet siitä, mitä Kristiina milloinkin kaukonäköisesti ja verrattoman ovelasti suunnitteli ja ajatteli. Se ei ole minusta täysin vakuuttavaa kaikesta Englundiin kohdistuvasta ihailustani huolimatta.
Kristiina oli kaiken kaikkiaan poikkeusihminen ja omalla tavallaan loistava figuuri aikansa maailmassa. Kyllä hänellä kykyjä epäilemättä oli ja lisäksi aivan huikeasti moraalista rohkeutta. Hän oli todellinen libertiini.
Mutta lisäksi hän oli aivan periaatteeton lurjus ja täydellinen narsisti. Hänen suurelliset ja usein aivan tolkuttomat suunnitelmansa, joihin muun muassa kuului aseellinen hyökkäys synnyinmaata vastaan katolisen keisarin tuella, eivät normaalien perinteisten mittapuiden mukaan ansaitse ihailua.
Sen sijaan Kristiinan ura on jo sellaisenaan, ilman enempää dramatisointia, koominen ooppera, jonka päähenkilö on paljon Falstaffia huvittavampi, mutta myös vastenmielisempi.
Myös Englund korostaa Kristiinan rakkautta draamaan. Ehkäpä Ruotsilla oli epäonni saada hallitsijoikseen juuri toden ja kuvitelmat sekoittavia teatterihulluja, joista tuli sille vitsaus. Kristiinasta tosin päästiin eroon rahalla eivätkä hänen paluusuunnitelmansa koskaan tosiasiassa kyenneet valtakuntaa vahingoittamaan.
Kustaa III oli sitten tapaus erikseen, mutta se ei enää kuulu tähän tarinaan.

17 kommenttia:

  1. "Ruotsi ei vain ollut hänen arvoisensa....halusi olla mies, joka johtaisi sotajoukkoja taistelussa"

    Luulen, että tämä oli ratkaiseva syy Kristiinan kruunustaluopumiseen: Ruotsi oli tuolloin suurvaltakautensa huipulla ja sen ytimeen kuului tehokas sotakoneisto, jota kuningas henkilökohtaisesti johti kentällä, koska tuon ajan viestintävälineillä se ei olisi ollut mahdollista kaukaa Tukholmasta. Tuon roolin otti sitten hänen seuraajansa Kaarle X Kustaa. Kumpikaan mmainituista elämänkerroista ei viittaa siihen, että kukaaan Kristiina itse mukaanluettuna olisi esittänyt tämänesiintyvän sotapäällikkönä.

    Kristiina muuten luopui kruunusta, muttei hallitsijanarvostaan, mihin nähden Monaldeskon tapaus ei ole niin selvä: tuohon aikaan hallitsijalla oli laaja kurinpitovalta oman taloutensa jäseniin. Suurinta paheksuntaa kai herätti se, että tämän teloitus tapahtui Ranskan kuninkaan vieraana ts hänen hovissaan, jossa tuo valtaoikeus kuului nimenomaan tälle.

    Ei Kristiina ollut sen suurempi narsisti kuin aikakautensa muut hallitsijat. On muistettava, että tämä kasvatettiin lapsesta pitäen hallitsijaksi, ei (tuonaikaiseen) naisen rooliin. Tuohon asemaan liittyivät tietyt ulkoiset merkit, joita tämä keskinkertaisuuden - etten sanoisi mitättömyyden - aikakausi ei ymmärrä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä Englund useammankin kerran puhuu tästä Kristiinan haaveesta olla sodanjohtajana kentällä. Ruotsin hallitsijana se olisi ehkä sitten ollut liiankin mahdollista.

      Poista
  2. Heikki Ylikankaan mukaan sekä Kristiina että isä Kustaa II Adolf (Ahnlundin mukaan "den Store") olivat vain marionetteja täydellisen aatelisvallan käsissä. Ja tämä kyllä näkyy vaikkapa Suomen historian kartaston aukeamalta, joka esittelee Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat. Mutta ihmisten suuren enemmistön mielestä Ylikankaan Suomen historian loisteliaan terävä analyysi (Käännekohdat, 1986) lienee auttamatta "väärin sammutettu"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän se muuten, mutta kun Ylikangas oli kommari.

      Toki nuo hallitsijat suosivat aatelistoa, mutta se oli kahden kauppa: kuningas sai pätevää päällystyä ja muita resursseja sotiinsa ja aatelistoa sai korvaukseksi maata. Tuohon aikaan kun agraarisen maan luontaistuotteina (veroparsellit) tulevat verot oli vaikea - ainakaan tuottavasti - muuttaa rahaksi.

      Poista
    2. Vai oli oikein "kommari". Kappas, kun en miehen likimain koko tuotannon lukeneena mistään löytänyt sellaisesta viitteitä. Sinulla varmaan on tarjottavana oikein kunnon "näyttökin"? Tai miksei, sen puoleen: samalla perusteella voisi hyvällä syyllä suurta joukkoa entisiä ja vielä vaikuttaviakin historioitsijoita nimittää esim. "äärioikeistolaisiksi vaskisteiksi". Vai kuinka?

      Poista
    3. Heikki Ylikankaan tuotannosta ilmenee selkeästi miehen olevan marxilaisen historiantulkinnan kannattaja.
      Mikään "kommari" hän ei ole eikä voi olla, koska sellaista ei ole olemassakaan.

      Junien esimiehinä toimivia konduktöörejä kutsutaan tuttavallisesti konnareiksi, eivätkä he itsekään paheksu asiaa.

      Muuan japanilainen sisustussuunnittelijatar on tuonut länsimaihin termin "konmari", joka monet tulkitsevat väärin tarkoittamaan henkilöä, joka heittää omansa ja asuinkumppaninsa omaisuuden kaaatopaikalle.

      Heikki Ylikangas ei siis ole "konnari", koska ei toimi VR:n junahenkilöstössä.
      Liioin hän ei ole "konmari", koska ei ole tunnettu mikäänlaisen sisustussuunnittelun toimijana.

      Sen sijaan Ylikangas on marxilainen, mutta se on hänen oma asiansa, eikä sen pitäisi haitata kanssaihmisiä.
      Kannatammehan toki kaikki sananvapautta.

      Poista
    4. Jahas, taasen yksi itsensä tyhmentäjä joka valikoi lukemansa ideologiselta ei asiapohjalta.

      Poista
  3. "Konnari ja konmari". Tutun kuuloista tyhjää väninää. Joten siis korvissani "te-ja-vuu".

    Mutta se "marxilainen"? Saisiko siis siitä Ylikankaan "dialektisesta" historiakonseptiosta edes joitain esimerkkejä. Kun en nim. vieläkään jaksa itse muistaa ensimmäistäkään esimerkkiä Ylikankaalta. Vai tekeekö se, että katsoo ihmisten yleensä toimivan itsekkäistä motiiveista jo sinänsä "marxilaisen"? No jopa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei se Heikki mikään kommari ole. Mutta historiassakin on sellainen asia kuin metodi ja hänellä on omansa.

      Poista
    2. Eikös tuo metodi ole tutkijalle ihan välttämättömyys?
      Muutenhan hommasta tulisi "juosten kustua".

      Poista
    3. No kuinkas muuten? Vilho Niitemaa joskus sanoi, että historia on pelkkää metodia.

      Poista
    4. Olen joskus lukenut Armas Luukon todenneen jotenkin niinikään, että "tiedä niistä metoreista. Sen kun vain istuu pöydän äärehen, ottaa paperia etehensä ja odottaa, jos rookais tulemaan jotain mielehen..."

      Poista
    5. Klinge puhuu "metodiniiloista" ja antaa ymmärtää, ettei ole mitään hokkuspokkusta, joka tuottaisi hyvää tutkimusta, mikä on tietysti totta. Toisaalta on erilaisia lähestymistapoja, jotka eivät sulje pois toisiaan, vaan täydentävät. Kuten nyt talous- ja sosiaalihistoria, poliittinen historia jne.
      Selittämisessäkin on useita tasoja, yksi harvoin riittää.

      Poista
  4. Mutta tässä(kin) jutussa pääjujuna toki on se, että on kyse naisesta. Eikö? Lukemattomien miespuolisten entisten ja nykyisten vallankahvalaisten seinähulluus, narsismi ja psykoottinen tyrannia kilpailee kumminkin sekä laadussa että määrässä. Eikös vain, pojat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyseessä saattaa vaikuttaa ns. kävelevän koiran ilmiö. Miespuolisia narsistejahan riittää ja jotenkin yllättävää on joistakin sitten, että onnistuuhan se naiseltakin.
      Mutta eräissä piireissä kun sitten aloitetaankin kultion rakentaminen...

      Poista
    2. Kulttejapa hyvinkin ajassa ja paikassa, ketkä niitä lienevät keksineet ja hyödyntäneet. Esimerkiksi Lähi-idän paiseinen kulttialue jo tuhansia vuosia eikä ehtymisen merkkejä. Jo alakoulussa ammennettiin VT:n psykopaattiretkujen touhuista. Verta särvittiin alttarilla ja kidutusvälinettä kannettiin kaulassa. Nyt kärsitään saman kultin uudemmasta versiosta koko Globella. Tälle naisparalle ei maistu perinteinen miehinen näkemys maailmanmenosta muttei kyllä häiriintynyt uusfeminismikään. Vaikeaa.

      Poista

Kirjoita nimellä.