perjantai 10. heinäkuuta 2020

Demokratian rappioilmiöt


Amerikkalaisen demokratian alennustila

Muuan vanhempi herra luki viime aikojen postauksia Fecebookissa ja totesi ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä varrella törmänneensä termiin oklokratia.
Itse ilmiö on tietenkin ikivanha ja Aristoteleellä termi kuvasi sitä tilannetta, joka syntyi demokratian rappeutuessa. Hänen mielestään kaikilla valtiomuodoilla oli sekä parhaat mahdolliset että huonoimmat mahdolliset ilmenemismuotonsa. Jokainen niistä saattoi rappeutua.
Hyvä demokratia oli hallintoa kansan enemmistön tuella ja sen parhaita kykyjä hyödyntäen. Huono demokratia hyödynsi demagogiaa ja erityisesti plebsin (hoi polloi) huonomman osan vaistoja ja kalasteli sen kannatusta.
Ihmisten hyvyys tai huonous oli kiinni heidän hyveistään, ei heidän suvustaan tai rahoistaan. Hyveiden suhteen ei mitään tasa-arvoa tietenkään voinut kuvitella, aristotelinen ajattelu ei hyväksynyt mitään kaikki käy-nihilismiä, vaan rakensi vankalle essentialismille.
Sen mukaan jokaisella lajilla oli juuri sille ominainen olemus, jonka puitteissa se saattoi kehittyä omaan täydellisyyteensä. Puusta saattoi kehittyä kehno vänkkyrä tai uljas yksilö, koirasta raajarikko rakki tai mallikas rotunsa edustaja. Sen sijaan puun siemenestä ei kannattanut yrittääkään kasvattaa ruohoa, koirasta kissaa, miehestä naista tai päinvastoin.  Parhaassakin tapauksessa tulokset jäivät keskeeräisiksi.
Jokaisella lajilla oli omat potentiaalinsa, joiden parhaaseen toteuttamiseen niillä oli mahdollisuus ja joihin siis kannatti pyrkiä.
Hyvin toimiva demokratia ei aristotelisessa katsannossa ollut huono valtiomuoto, vaikka ei erityisen hyväkään. Huonokaan demokratia ei todennäköisesti ollut yhtä huono kuin huonoin itsevaltius, koska paheellisuuden ohella suuressa joukossa oli aina myös jossakin määrin hyvää. Näin ainakin olen asian ymmärtänyt.
Antiikin ateenalaiset olivat ylpeitä demokraattisesta valtiomuodostaan, kuten spartalaiset olivat omastaan, jota saattoi luonnehtia esitotalitaariseksi. Myös Ateenassa kukoistivat omat paheensa, joista kateus ei ollut vähäisin ja poliittiseen elämään kuului runsaasti juonitteluja ja parhaiden ihmisten ajamista maanpakoon ostrakismos-äänestyksellä
Antiikista tunnetaan toki myös valtiomiehiä, jotka nojautuivat alhaisoon ja sen tuella saivat aikaan yhteiskuntaa tervehdyttäneitä reformeja, näin esimerkiksi Tiberius ja Gaius Gracchus ja heidän maareforminsa Roomassa. Poliittista merkitystä oli myös Rooman proletariaatilla, jolle vuosisatojen ajan jaettiin ilmaista leipää, öljyä ja viiniä –kunnes pää tuli vetävän käteen. Pelkillä sirkushuveilla ei ongelmia lopulta voitu ratkaista.
Keisarivallan kannalta tärkeämpi lienee kuitenkin ollut ylempi joutilasluokka, jolla oli vaikutusvaltaa ja ratkaiseva äänihän oli yhä useammin armeijalla. Niiden edut oli priorisoitava.
Antiikin historiakin on suuressa määrin rikosten ja barbarian historiaa, eikä sitä kannata ihannoida. Tuskin sekään vajavaisessa todellisuudessa kehitti mitään täydellistä.
Nykymaailmassa demokratia on joka tapauksessa toisen maailmansodan jälkeen osoittautunut niin dynaamiseksi ja elinkelpoiseksi, että se jo ehdittiin julistaa ainoaksi oikeaksi ja mahdolliseksi koko ihmiskunnan poliittiseksi järjestelmäksi.
Nyt euforia on alkanut haihtua. Maailman mahtavin demokratia, joka pyrki voimallaan turvaamaan tämän järjestelmän mahdollisuudet koko maailmassa, on kriisissä.
Sen piiristä on noussut yhä vaikutusvaltaisempia liikkeitä, jotka hyökkäävät koko järjestelmää vastaan ja valittavat kokemastaan sorrosta. Menetelmistä asiaintilan muuttamiseksi ei ole enemmälti ollut puhetta.
Ryöstelevät laumat ovat haastaneet sekä valtion ideologian että väkivaltamonopolin ja merkittävää on, että niiden esittämiä vaatimuksia on kiirehditty tottelemaan myös virallisella tasolla. Nämä yhteiskunnan pohjasakkaa edustavat piirit ovat myös vaatineet kunnioituksen osoittamista itselleen ja jopa peräti polvistumalla. Ilmeisesti oletetaan, että moinen kunnioitus on ansaittu oman viiteryhmän historiallisella uhripääomalla.
Vallankumouksen syntyminen edellyttää miltei aina ns. kaksoisvallan syntymistä. On ensin luotava uskottava vaihtoehto olemassa olevalle vallalle ja sitten haastettava sen väkivaltamonopoli. Sellainen voi nykyoloissa käytännössä onnistua vain siten, että oma porukka saa ainakin jonkinlaisen otteen väkivaltakoneistojen vallankahvasta.
Venäjällä maaliskuussa vuonna 1917 sotilasosasto, jopa kaartin eliittijoukot, menivät kapinallisen haastajan puolelle ja peli oli sitä myöten selvä. Tsarismi kaatui, mutta kaksoisvalta vallitsi sen jälkeen neuvostojen ja väliaikaisen hallituksen välillä. Tilanne ratkaistiin kadun eli oklokratian hyväksi ns. lokakuun kaappauksella. Sen jälkeen rakennettiin totalitaarinen diktatuuri, joka kesti kaksi sukupolvea.
Voisiko Amerikassa tapahtua mitään vastaavaa, on kiinnostava kysymys. Kovin läheisestä tulevaisuudesta ei voi olla kysymys, ellei kansan elinoloissa tapahdu jotakin hyvin dramaattista huononemista, mikä ei liene mahdotonta sekään.
Venäjän vallankumouksessa maan kuuluisa intelligentsija oli aluksi yleensä varauksettomasti vallankumouksen puolella, mutta huomasi ennen pitkää joutuvansa uudessa järjestelmässä pahnanpohjimmaiseksi. Kuten vallankumouksen merkittävä tutkija Sergei Buldakov kiteyttää, se laukaisi pommin eikä ymmärtänyt itse joutuvansa sen tuhovoimalle alttiiksi.
On joka tapauksessa merkittävää, että itse demokraattinen järjestelmä on saanut nyt kolhuja. Trumpin voitto oli perinteisen työväenluokan voitto ja toki varsin niukka. Slummiasukkaat ja koko se joukko, jota voisimme nimittää oklokseksi, näyttävät sen sijaan olevan varsin tyytymättömiä ja vaativat itselleen sellaista erityiskohtelua, jota heidän poliittinen voimansa ei järjestelmän puitteissa edellytä.
Kiinnostavaa on, että ns. älyllisen eliitin piirissä on kritiikittä kumarreltu kehnoimpien eli vähiten hyveellistä elämäntapaa edustavien joukkojen rikollista toimintaa, jolla he ovat pyrkineet vaatimuksiaan julki tuomaan.
Demokraattisen järjestelmän tuottamia poliittisia asetelmia kieltäydytään nyt kunnioittamasta sekä ylhäällä että alhaalla. Epäilemättä edellinen presidentinvaali ei edustanut demokraattisia ideaaleja, mutta sentään tuotti laillisen ja voimassaolevan tuloksen.
Minusta näyttää siltä, että Yhdysvaltain politiikassa on nyt syntynyt eräänlainen epäpyhä allianssi eliitin tietyn osan ja okloksen välillä. Jälkimäisen toimintaa ja yhtä valheellisia kuin naiivejakin tunnuksia kumarrellaan kritiikittömästi ns. älymystön piirissä.
Harpers’ Magazinen julkilausuma luetteli niitä älyllisen ala-arvoisuuden ilmauksia, joita BLM-liikkeen tapaisessa mob rule-joukkiossa suositaan. Niiden pitäisi välittömästi karkottaa jokainen itsenäiseen ajatteluun pystyvä, mutta näin ei tapahdu.
Älyllinen hegemonia näyttää nyt olevan sillä älyllisesti ja moraalisesti vajaakykyisellä aineksella, joka on kasvanut slummien koulutusta halveksivassa ja rikosta ihannoivassa ilmapiirissä. Korjatkaa minua, jos olen käsittänyt asian väärin.
Kun Suomessa työväenluokka ryhtyi taistelemaan itselleen oikeudenmukaista asemaa yhteiskunnassa, sen keskeisiä tavoitteita oli itsensä sivistäminen. Tasa-arvo saattoi syntyä vain sitä kautta. Painoa pantiin paljon myös sille, että tuo ihmisryhmä oli keskeinen tekijä kaikkien rikkauksien luomisessa ja että sille kuului niistä myös oikeudenmukainen osuus.
Olihan meilläkin näitä Me vaadimme!-hetkiä, mutta niiden ohella myös hyvin voimakkaana eräänlainen Me näytämme! henki. Se oli mielestäni se olennainen asia, joka erottaa perinteisen työväenluokan ja slummiväestön. Edellinen keskittyi arvostuksen hankkimiseen, jälkimmäinen sen vaatimiseen ja oman kehnouden nostamiseen tasa-arvoiseksi ihanteeksi.
En ole huomannut näitä painotuksia BLM-liikkeessä, Sen sijaan siinä on keskitytty menneiden sukupolvien kokemaan sortoon ja sen uhriasemaan. Se on sitä paitsi tapahtunut aivan epä-älyllisen falskisti, mutta se on jo eri asia.
Sen sijaan, että vaadittaisiin oikeudenmukaista korvausta työstä ja yhdenvertaisuutta lain edessä, esiinnytään kollektiivisena uhrina ja vaaditaan ainakin käytännössä vain korvausta kollektiiviselta valkoihoisten kokonaisuudelta, mikä on täysin kuviteltu yhteisö vailla asiallista sisältöä. Järjestyksen ja laillisuuden valvonnan sijaan vaaditaan rajoitusten ja valvonnan poistamista.
Kun valtio ja yhteiskunta kumartavat tälle mielettömyydelle, voidaan puhua oklokratiasta. Se ei enää ole vähemmistöryhmän ideologia, vaan juuri se filosofia, joka yleisesti hyväksytään. Tämä on länsimaisessa kulttuurissa uusi ilmiö ja tuskin se voi jäädä pitkäikäiseksi. Toivottavasti sen aiheuttamasta reaktiosta ei ole yhtä matalaotsainen, vaan asiat voidaan sovitella normaalin demokraattisen järjestelmän hengessä.
Voi olla, että kohta saamme todellisen  aiheen sanoa: elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Demokratiaa Amerikassa on aiheellisesti kritisoitu jo parisataa vuotta, hamasta Tocquevillestä lähtien, mutta näin avointa sen perusperiaatteiden hylkäämistä ei ole tainnut ihan äsken olla havaittavissa.
Ehkäpä 1960-luku oli se alku, josta voimme laskea nykyisen alennustilan lähteneen kehittymään. Se merkitsee, että sen juuret ovat syvällä eliittiyliopistojen kampuksilla. Me eletään uutta aikaa, kulttuurivallankumouksen aikaa.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Tärkeä esiintyminen

Oklokratian nousu ja intellektuellien osa

 

Harper’s Magazine on julkaissut adressin, jossa yli 150 intellektuellia protestoi sitä hyökkäystä mielipiteenvapautta vastaan, joka viime aikoina on Amerikassa saanut yhä absurdimpia muotoja ( Ks. https://harpers.org/a-letter-on-justice-and-open-debate/ ).

Allekirjoittajien joukossa on Amerikan huomattavimpia julkisia intellektuelleja kuten Francis Fukuyama, Mark Lilla, Ian Buruma ja Steven Pinker. Todettakoon, että siellä on myös ikuinen vastarannankiiski ja vasemmistorabulisti Noam Chomsky. Huoli vapaan yhteiskunnan perusarvoista yhdistää intellektuelleja poliittisesta kannasta riippumatta.

Adressissa todetaan aluksi, että kirjoittajat kannattavat tasa-arvoisuuteen tähtääviä reformeja. Niitä on kuitenkin ruvettu ajamaan keinoilla, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Kirjeen mukaan kyseessä on taistelu Donald Trumpin yhdistettävää oikeistolaista liberalisminvastaisuutta vastaan. Kun tätä tehdään suvaitsemattomassa sensuurin ja pakkokeinojen hengessä, on kyse hyökkäyksestä itse liberaalin yhteiskunnan perusteita vastaan.

Kirjeessä todetaan tuon liikehdinnän irvokkaat ilmenemismuodot monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta vasta-argumenttien kieltämiseen ja nopeiden toimien vaatimiseen toisinajattelevia vastaan.

Täysin anti-intellektuaaliset näkemykset ja menetelmät ovat vallanneet alaa paitsi julkisessa keskustelussa, myös institutionaalisella tasolla. Akateemista vapautta on häikäilemättömästi ja törkeästi loukattu. Terrorin ilmapiirissä moni ei pelkää enää vain oman mielipiteensä sanomista, vaan jopa sitä, että saattaisi sanoa ”oikean” mielipiteen liian maltillisessa muodossa.

Adressi päätyy johtopäätökseen, joka on kaikkea muuta kuin yllättävä: huonoja ideoita vastaan on taisteltava järjen asein, argumenteilla eikä vapauden rajoituksilla, joita nyt käytetään sekä valtion että yhteiskunnan tasolla. Kirjoittajien on saatava vapaasti esittää eriäviä mielipiteitä ja jopa erehtyä. Ellemme me puolusta sitä asiaa, johon työmme perustuu, emme voi odottaa, että valtio tai yleisö puolustaisi sitä myöskään meille toteavat nämä yleensä vasemmistolaisiksi luettavat intellektuellit.

Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään sensaatiomainen intellektuaalinen uutuus, vaan aivan vapaan yhteiskunnan perusteita koskeva, suorastaan triviaali asia.

Lähinnä sensaatiomaisena voi pitää, että tuollaiselle ulostulolle on ollut tarvetta meidän aikanamme, kolmisenkymmentä suotta sen jälkeen kun liberalismi läntisessä maailmassa voitti voitonjuhliaan eikä näyttänyt enää edes mahdolliselta, että sille löytyisi haastajaa.

Haastaja siis on löytynyt ja se on niinkin banaali asia kuin suurten kansanjoukkojen taipumus typeriin oikosulkureaktioihin. Kyseessä on massayhteiskunnassa vallitseva älyllisen tason madaltuminen yhdistyneenä sen anonyymiin yhdenmukaisuuden paineeseen. Tällainen tilanne rohkaisee aina hävyttömimpiä ja pelottaa järkevimpiä.

Tuloksena on oklokratia eli kehnoimpien valta, eräänlainen jatkuva mob rule, jossa kriittinen ajattelu vaiennetaan ja vallitsevaksi nostetaan niin matalan tason demagogia, että se pystyy tavoittamaan suurimman ja ainakin aktiivisimman osan joukkoa ja karkottamaan älyköt areenalta.

Älymystöllä on vastuunsa tästäkin asiasta ja suotta eivät kirjeen allekirjoittajatkaan heti alkuun totea kannattavansa niitä asioita, joita roskaväki (mob, canaille) nyt on alkanut runnoa perille väkivalloin. Kirjeessä ei tätä termiä käytetä, mutta se lienee ilmiölle kuvaavin.

Tässä näyttää kiäyneen hieman samoin kuin aikoinaan Venäjällä, jossa intelligentsija henkisesti tuki kaikkia vallankumouksellisia liikkeitä ja sitten joutui niiden jyräämäksi. Tästähän katuvaiset intelligentit Maksim Gorkista Nikolai Berdjajeviin sitten saivat tunnontuskia.

On turha sanoakaan, että vapaus ei ole sitä, että saa kannattaa oikeita ja hyviä asioita ja vastustaa pahoja. Sellainen vapaus on vallinnut kaikissa totalitaarisissa maissa. Vapaus on vapautta olla eri mieltä eikä tästä periaatteesta myönnetä poikkeuksia.

Karmaisevaa on, että asia näyttää nyt niin mahdottomalta käsittää sille nuorelle akateemiselle polvelle, jonka älyllisen elämän perusteet on luotu yliopistojen cultural studies- oppituolien suojissa sukupuolentutkimuksen, journalismin ja vastaavien vanhoista akateemisista traditioista irtaantuneiden oppiaineiden piirissä.

Historiallisen lähestymistavan sijasta ns. kriittinen teoria ja koko postmoderni traditio lähtee abstrakteista periaatteista ja on siis lähtökohtaisesti radikaalia. Tuloksena on sitten kaikenkarvaista intersektionalismia ja muuta täysin todellisuudesta irrallaan leijailevaa spekulaatiota.

Esimakua nykyisestä tilanteesta saatiin maassamme ns. taistolaiskaudella, jolloin opiskelevan nuorison etujoukkoa edustavat hengen jättiläiset kokosivat ns. Mustan kirjan, jolla protestoitiin sitä, että opiskelijat joutuivat tutustumaan mielestään vääriin ja vahingollisiin ajatuksiin.

Sen sijaan, että olisivat riemuinneet mahdollisuudesta kokeilla älynlahjojaan vasta-argumenttien kehittämisessä, nuo obskurantit vaativat omien oppikirjojensa sensurointia, mukana oli tietenkin länsimaisen tieteen klassikkoja.

Julien Benda tuli aikoinaan kuuluisaksi kirjallaan Trahison des clercs, älymystön petos, jossa hän paheksui sitä, että niin moni intellektuelli oli suhteutunut myötäsukaisesti oikeistolaiseen totalitarismiin.

Itse asiassa samaan aikaan syntyi sangen huomattava Moskovan sponsoroima älymystöliike, joka kumarteli estottomasti Stalinin politiikkaa Neuvostoliitossa. Petosta löytyi runsain mitoin myös siltä suunnalta.

Tosin eräät, vapauden periaatteelle uskolliset intellektuellit, kuten André Gide uskalsivat myös sanoa julki rehellisen mielipiteensä myös silloin, kun siitä oli odotettavissa ikävyyksiä eikä sitä päänsilitystä, jota runsain mitoin uhrattiin ns. hyödyllisille idiooteille, jotka usein olivat juuri intellektuelleja.

Näistä asioista on runsaasti hyvää tutkimusta ja voin suositella esimerkiksi Paul Hollanderin teoksia. Yliopistoissakin olisi syytä panostaa nyt hyvin vahvasti siihen, että opiskelijat voisivat kunnolla perehtyä totalitaarisen ajattelun problematiikkaan. Se on todella tärkeä ja kiehtova tutkimuskohde.

Siinä tarvitaan tutustumista niin Hitlerin kuin Stalininkin ajatteluun ja erityisesti heidän seuraajiensa historian tuntemista. Kun historia toistaa itseään, on kyseessä ensimmäisellä kerralla tragedia, mutta toisella jo farssi, on sanottu. Kun tällaista tapahtuu supervallan sisällä, alkaa nauru jo takertua kurkkuun. Seuraukset voivat olla kovin vakavia.

Amerikkalaiset intellektuellit ansaitsevat hatunnoston reippaasta esiintymisestään. Kun nyt meillekin ovat, vastoin tervettä järkeä, levinneet samat sielunsairauden oireet, jotka henkisessä isänmaassamme ovat saaneet niin hälyttävät mitat, on meillä syytä odottaa, että intellektuellit löytäisivät samaa henkistä ryhtiä ja kertoisivat avoimesti, mitä mieltä ovat niistä suuntauksista, jotka toimivat vapautta vastaan.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Patsaiden kohtaloita

Kun patsaat kaatuilevat

 

Marek Tamm, Jaak Valge, Rita Valge, Monumenty i vlast. Katalog naružnoj ekspozitsii monumentov sovetskoj epohi, sobrannyh Estonskim istoritšeskim muzejem. Eesti Ajaloomuuseum 2020, 190 s.

 

Se, jolla valta on, haluaa kertoa siitä myös monumenteillaan. Virossa valta vaihtui monet kerrat ja sen mukaisesti myös monumentit.

Venäjän vallankumousta edeltävän ajan monumentit olivat enimmäkseen saaneet olla rauhassa, mutta Viron ensimmäisen tasavallan ahkerasti pystyttämät patsaat kaadettiin useimmiten jo lyhyellä neuvostovallan kaudella vuosina 1940-41. Saksalaiskaudella 1941-44 niitä palautettiin ja sen jälkeen sitten taas kaadettiin.

Kun puna-armeija palasi, puhdistettiin myös patsaat. Entiset kaadettiin nyt varsin perusteellisesti ja pystytettiin niiden sijalle tiheä kasvullisuus uuden mytologian mukaisia symboleja.

Myytit Viron kansan taistelusta sortajiaan vastaan ja suuren Venäjän kansan siinä antamasta veljellisestä avusta nousivat keskeisiksi ja se, mikä oli niiden kanssa ristiriidassa, vastaavasti tuhottiin.

Sankarigalleriaksi tarkoitetusta kokoelmasta tuli varsin irvokas. Vuoden 1924 maineettoman putschin kunniaksi pystytettiin Baltian asemalle suuri monumentti, jota kansa alkoi nimittää Moskovan junaan juoksijoiksi. Sanottiin myös, että se on ainoa monumentti kansannoususta, jossa kaikki sen osallistujat ovat mukana…

Ilmeisen tyhjästä kehitetty sankaritarina syntyi myös Leen Kullmanin ympärille. Hän oli desanttina saapunut vakooja, joka muka ammuttiin, kun hän oli sylkenyt vangitsijansa kasvoille. Yhtään tietoa ei hänen huuliltaan herunut viholliselle…

Varmuutta tapahtumien kulusta ei kirjoittajan mukaan ole, mutta se henkilö, jonka väitettiin tappaneen Kullmanin oli ainakin siihen aikaan itse pidätettynä. Kirjoittaja arvioi, ettei ole poissuljettua sekään, ettei Kullmania yleensäkään ammuttu, vaan että hän ryhtyi yhteistyöhön ja sai saksalaiselta vastavakoilulta uuden henkilöllisyyden.

Myyttsenä esitetään myös matruusi Jevgeni Nikonovin marttyyrikuolema. Hänet kuulemma poltettiin elävältä, mutta ainakaan esitetyt päivät eivät täsmää vallinneen sotatilanteen kanssa.

Näissä tapauksissa asian pihvi luultavasti on, kuten myös monissa muissa Neuvostoliiton sankarimyyteissä: yksi tarina saa symboloida kaikkia muita ja sen ympärille kehrätään tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta jollaisia on toki saattanut olla. Paljon traagisia kohtaloita toki sisältyi ns. Suureen isänmaalliseen sotaan, jollainen Neuvostoliiton ja Saksan sota kuitenkin oli vain osalle virolaisia. Sen osuus ei tainnut edes olla kovin suuri.

Jo heti sodan jälkeen se paikka, jossa kauan sijaitsi ns. pronssisoturi, nimettiin Vapauttajien aukioksi. Asia koettiin siinä määrin loukkaavana, että siellä sijainnut obeliski räjäytettiin pian. Asialla oli kaksi koulutyttöä(!). Vastaavan kohtalon koki pari muutakin sen kaltaista monumenttia.

Neuvostovallan oli koko ajan pyrittävä todistamaan legitimiteettiään, joka oli heikoissa kantimissa. Suuren isänmaallisen sodan uhrien esille nostaminen oli yksi tapa yrittää sitä. Toinen oli virolaisten, kovin harvalukuisten kommunistien ja huomattavasti lukuisampien yhteistoimintamiesten esille nostaminen. Patsas oli aina väkevä argumentti ihmisen historiallisen roolin puolesta.

Niinpä esille nostettiin monia, myös sangen odiöösejä hahmoja. Vanhoja bolševikkeja olivat Hans Pöögelman, Jakob Palvadre, August Kork ja Jaan Anvelt. Heitä ja monia muita yhdistää se, että se neuvostovalta, jota he halusivat pystyttää, tappoi heidät. Toki heidät sitten myöhemmin rehabilitoitiin…

Tšekisti Viktor Kingissepp sai sen kunnian, että peräti kaksi kaupunkia nimettiin hänen mukaansa, toinen Venäjällä (Jaama/Jamburg) ja toinen Virossa (Kuressaare). Hänen urotöihinsä kuului muun muassa Aleksei Štšastnyin teloitus. Tämä meriupseeri johdatti Venäjän laivaston Helsingistä ja Tallinnasta jäiden läpi Kronstadtiin ja siten pelasti sen saksalaisilta. Itse teko toki nautti aina suurta arvonantoa ja Tallinnassa on yhä sille omistettu obeliski.

Kingissepp toki teloitettiin porvarillisen Viron toimesta, mutta harvat kai kuvittelevat, että mikäli sitä ei olisi tapahtunut, hän olisi säästynyt vuosien 1937-38 puhdistukselta…

Kirja mukaan Virossa lienee yhä noin 200 neuvostokauden monumenttia, joista monet eivät ketään loukkaa tai ovat jo tulleet maisemaan kuuluviksi, kuten Kivi-Jüri Kärdlassa, jota koulunsa päättäneillä on tapana käydä kastelemassa oluella.

Joka tapauksessa myös virolaiset ovat nyt puhdistaneet maansa varsin perusteellisesti sellaisista monumenteista, jotka häiritsevästi muistuttavat entisistä vallanpitäjistä, joilla ei enää ole valtaa. Vapaussodan ajan kymmenet tuhotut monumentit on palautettu ja uusia suunniteltu niiden tilalle.

Tässä prosessissa on ollut mukana suuria tunteita, kuten muistamme ns. Pronssiyöstä. Siinä oli jo valtioiden välinen normaali käytöskin katkolla.

Muualla Euroopassa asiaan on usein voitu suhtautua rauhallisemmin. Berliinissä neuvostosoturia ei tietenkään uskalleta siirtää minnekään, mutta sama on myös tilanne Wienissä. En tiedä Budapestin nykyistä tilannetta, mutta noin vuosikymmen sitten näytti keskustassa sijaitseva patsas tarvitsevan erityistä suojaa.

Erot valtioiden välillä ovat ymmärrettäviä ja elleivät ole, kannattaa tutustua niiden historiaan. Meilläkin Venäjän vallan aikuisia muistomerkkejä on säilytetty verrattain valikoidusti, mutta sentään suhteellisen hyvin. Tämä selittyy historiastamme, joka on varsin ainutlaatuinen.

Aleksanteri II:n patsas jo sinänsä oli aikoinaan protesti sortopolitiikkaa vastaan ja sen tuhoaminen osoittaisi vain tekijöidensä idiotismia. Neuvostovallan muistomerkkejähän meillä ei ole ja ne pari monumenttia, jotka siltä ajalta periytyvät, kuuluvat omaan historiaamme ja kannattaa ehdottomasti säilyttää.

Joku, en muista kuka, sanoi, että kannattaisi myös  Lenin-museon ohella perustaa meille Stalin- ja Hitler-museot. Tälle voin vain aplodeerata.

Omien patsaidemme kertoma tarina on oman kansallisvaltiomme tarinaa aikakaudesta toiseen. Se on syytä säilyttää sitä kartuttaen.  Se nykyinen totalitarismi, joka haluaa kaataa vanhat patsaat, haisee liiankin tutulle. Se on polvistujien ja saappaannuolijoiden ideologiaa, joka pelaa falskilla sentimentaalisuudella.

Niin kauan kuin kansalla on omanarvontuntoa, se kieltäytyy tanssimasta vieraan pillin tahdissa ja päättää itse, ketä kunnioittaa ja ketä ei.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

LIsää sanoja

Toisenlaisin silmin

 

Matt Coleman, Edmund Backhouse, Dirty Chinese. Everyday Slang from “What’s up?” to “F%# off!”. Ulysses Press 2010, 161 s.

 

Tässä sarjassa on julkaistu monillakin kielillä oppaita ns. ei-normatiiviseen kieleen, ei itse asiassa pelkkään slangiin, kuten otsikko väittää. Itse asiassa tämäkin kirja käy pienestä kiinan keskusteluoppaasta, vaikka julkaisija kehottaakin ensin hankkimaan alkeistiedot kielestä.

Kun itse olen niitä yrittänyt hankkia jo puolen vuosisadan aikana, rohkaistuin kirjan ostamaan ja totean, että se on aika käyttökelpoinen. Sitä voi verrata vaikkapa saksalaiseen Schimpfen- sarjaan, joka sisältää alaotsikkonsa mukaan Beleidigungen, Flüche, Sauereien.

Sekin melko laaja sarja on sinänsä hauska ja siitä on kiinnostavaa katsoa, miten erilaisilla rakenteilla eri kielissä ilmaistaan asiat, joita voidaan pitää samoina. Ekvivalenttejahan käännökset voivat olla vain triviaaleissa asioissa.

Saksalainen voi haukkua olutta sanomalla Mein Bier Schmeckt echt nach eingeschlafenen Füßen! Italiaksi sama vaikutus saadaan sanomalla La mia birra sembra piscio di cavallo!

Mutta kukapa oikeasti haluaisi itse käyttää loukkauksia toisella kielellä ja toisten kotimaassa? Vierashan on vieras ja isäntä on vanhan sanonnan mukaan aina oikeassa. Sitä paitsi vieraan suusta mikä tahansa epäkohteliaisuus tulee vielä monta kertaa loukkaavammaksi. Maassa maan tavalla tai maasta pois!

Schimpfen- sarjassa on myös vaarallisten sanontojen kohdalla 1-3 pääkalloa varoituksena. Usein ne koskevat poliisista annettuja kommentteja. Luulen, että Amerikassakin kannattaa sellaisissa yhteyksissä punnita sanansa ja ihmiselle saattaa olla jopa hyväksi ettei edes osaa hävyttömyyksiä.

Tämä kiina-kirja ei sen sijaan ole oikeastaan likainen lainkaan tai vain niiltä osin, kuin käsitellään epäsiistejä asioita. Siinä on myös kohteliaisuuksia ja esimerkiksi kuvauksia siitä, millaista tomumajaa pidetään kauniina.

Kauniina muuten pidetään sydämenmuotoisia kasvoja/meloninsiemenkasvoja, nukenkasvoja ja pientä kirsikkasuuta. Myös pieni vyötärö ja pitkät jalat noteerataan ja oikein söpöstä tytöstä voidaan sanoa piàopiào. Ellei keksi mitään imartelua ulkonäöstä, voi aina sanoa, että tytöllä on persoonallisuutta xìnggé.

Erikoisempaa on, että tä,än mukaan kiinassa ei ole yleensäkään sopivaa puhua sormenkynsistä, silmäluomista, kyynärpäistä tai sieraimista.

Rumaa taas on tumma iho pifū hēi, nelisilmäisyys(!) ja jopa lattanenäisyys.

Kuitenkin juuri pitkänenäisyys on tunnetusti rumien ulkomaalaisten (gāobizi) peruspiirre. Siitähän tunnetaan ulkomaalaispaholaiset yángguĭzi.

Kiinnostavia ovat kommunistikaudelta (joka on tosiasiassa päättynyt jo kauan  sitten) periytyvät loukkaukset, siten shanghailaisia voidaan nimittää pikkuporvareiksi xiăoshìmín.  Tóngzhì taas tarkoittaa toveria, mutta nykyään homoa. Muuan innokas länsimainen vasemmistolainen kuulemma sai nuivan vastaanoton, kun nimitteli kaikkia tapaamiaan tovereiksi. Joku lienee pahoittanut mielensäkin.

Talonpoika xiăonóngmín taas taitaa olla melko kansainvälinen luokkakantainen loukkaus (vrt. heinähattu/turvanuija), jolla urbaanit henkilöt haluavat viestiä omaa, asuinpaikasta johtuvaa erinomaisuuttaan.

Mikäli avioerosta on vakaasti päätetty, voidaan käyttää sellaisiakin toivotuksia, kuin esivanhempien häpäisyä kahdeksanteen polveen tai sen toivottamista, että lapset syntyisivät ilman peräaukkoa –sitäkin muuten tapahtuu.

Melko runsas flatukseen liittyvä aineisto ei yllättävää kyllä viittaa siihen, että kyseessä olisi Kiinassa enemmän tai vähemmän salonkikelpoinen asia, kuten usein oletetaan ja jonka itsekin kuvittelen havainneeni.

Mutta itse asiassa on aika tylsää harrastaa hävyttömyyksiä ja niiden käyttäminen puheessa merkitsee tietysti aina sivistymättömyyttä tai peräti moukkamaisuutta.

Itse kunkin kannattaa mieluummin opiskella kohteliaisuuksia eri kielillä. Sama Eichborn-kustantamo, joka on julkaissut Schimpfen-sarjaa, julkaisee myös Flirten sarjaa –esimerkiksi Liebesschwüre Französisch, Spanisch jne. Ulysses-kustantamon Dirty –sarjassa on itse asiassa myös kohteliaisuuksia ja kieliäkin löytyy saksasta ja ranskasta alkaen vaikkapa japaniin, koreaan ja venäjään.

Luulenpa, että etenkin ulkomaalaisen kannattaa aina ja kaikkialla panostaa aivan erityisesti nimenomaan kohteliaisuuteen ja huomaavaisuuteen. Sen voi tehdä myös kömpelösti, mikä usein vain parantaa asian tehoa.