Marokon lumoissa

Eksoottinen matka

Aino Kallas, Marokon lumoissa. Pieniä kirjeitä Marokosta. Otava 1931. 173 s.

Lontoolaistuneelle Aino Kallakselle oli matka Marokkoon varsin yksinkertainen asia. Tarvitsi vain nousta hollantilaiseen laivaan Southamptonissa ja jäädä pois Tangerissa. Laiva jatkaisi hamaan Kaukoitään.

Mutta Tanger on vain Marokon esikartano, uskoi Kallas, joka halusi jatkaa matkaa todelliseen Marokkoon, Marrakešiin saakka ja myös meni sinne.

Tähän aikaan Marokko oli vasta vähän aikaa päässyt niin sanoakseni nauttimaan kolonialismin eduista. Se oli, yhdessä Etiopian ja Liberian kanssa ainoa afrikkalainen valtio, joka oli säilyttänyt itsenäisyytensä. Vasta vuonna 1912 maasta tehtiin Ranskan protektoraatti ja osa siitä siirtyi Espanjan alaisuuteen.

Koska siirtomaaherruuden alkamisesta ei ollut Kallaksen vierailun aikaan kulunut edes kahta vuosikymmentä, ei maassa vielä liiemmin osattu ranskaa, muista vieraista kielistä puhumatta. Tulkkeja sentään aina tarvittaessa löytyi.

Itse asiassa Tangerissakin oli monenlaista kiinnostavaa. Siellä oli kyllä havaittavissa huomattavaa eurooppalaista vaikutusta ja englantilaisten turistien ohella siellä oli heitä kokonainen kolonia pysyvämminkin asettuneina. Moni vietti siellä talvilomansa.

Kauopungin ulkopuolella, omassa tusculumissaan asusteli myös kuuluisa maanmiehemme Edward Westermarck, jonka kansainvälistä mainetta ei kukaan sosiologimme ole tähän mennessä ylittänyt. Westermarck jakoi aikansa kolmeen osaan: syyslukukaudet hän opetti Åbo Akademissa ja kevään ja alkukesän Lontoon yliopistossa, mutta talvet vietti Marokossa.

Westermarck kokosi aineistot tärkeimpiin tieteellisiin töihinsä juuri Marokosta. Siinä oli niin avioliiton historiaa ja moraalin alkuperää kuin marokkolaisia hääseremonioita, niin rituaaleja ja uskomuksia kuin sananparsia ja viisautta.

Kallas kävi tapaamassa myös Westermarckia, joka fetsi päässä otti vieraansa vastaan ja esitteli sananparsikokoelmaansa (Wit and Wisdom in Morocco. A Study of Native Proverbs. George Routledge & Sons Ltd. 1930. 448 s.).

Tämä poikamies ja avioliiton historian maailmanluokan ekspertti oli onnistunut saamaan Marokosta haaviinsa sellaisen kokoelman naisia halventavaa aineistoa, että se suorastaan hämmensi kirjailijatarta.

Sananparsikirjassaan Westermarck kertoo elämänsä suurimman tahdittomuuden olleen, kun hän tuli sanoneeksi paikallisille kuulijoille, että Euroopassa mies ja nainen julkisesti kävelevät käsi kädessä.

Pelkkä tämän asian kuuleminen oli hirvittävän nolostuttava kokemus hänen keskustelukumppaneilleen, niin miehille kuin naisille.

Länsimainen sivistys oli kuitenkin levinnyt jo Marokkoon ja aina Marrakešiin saakka. Kontakteja Euroopan kanssa oli aika lailla ja jotkut nuoret unelmoivat matkustamisesta Pariisiin, pois primitiivisyydestä ja köyhyydestä. Joku taas palveli Ranskan armeijassa.

Toki myös rikkaita tähänkin maahan mahtui. Muuan sellainen oli Wazanin Sherif, joka oli myös matkustellut aina Suomea ja Ruotsia myöten ja jopa nainut englannittaren. Sherifa oli viettänyt muhamettilaisen puolisona kymmeniä vuosia edes uskontoa vaihtamatta. Hänen poikansa sen sijaan olivat sitäkin kiivaampia muslimeita.

Kallas haastatteli Sherifaa ja kysyi tämän mielipidettä siitä, muuttuisiko naisen asema Marokossa ja milloin. Vanha Sherifa vastasi, että se kyllä muuttuisi, mutta siihen tulisi kulumaan ehkä pari-kolmekymmentä vuotta. Missään tapauksessa se ei tapahtuisi sitä ennen…

Mutta aikoinaan se tapahtuisi koko muhamettilaisessa maailmassa. Edistys hiipi huomaamatta, maurilaiset naiset olivat jo ruvenneet käyttämään autoja ja rautateitä, kuten voitiin todeta.

Mutta tunsivatko nuo perin pohjin alistetut ja solvatut naiset sitten itsensä tyytyväisiksi, kysyi Kallas. Aivan täydellisesti tyytyväisiksi, vakuutti Sherifa ja lausui, että kaikki tämä oli heistä aivan luonnollista, koska se oli profeetan pyhä tahto, että he kerta kaikkiaan ovat miestänsä alempia olentoja ja että heidän päätarkoituksensa on totella ja miellyttää miestään.

Jos maurilaistyttö vietäisiin Eurooppaan, hän olisi onneton. Oli turha säälitellä musliminaisia: he tekivät kaiken vapaaehtoisesti, tyydytyksellä ja ilolla. Heille riitti puuhaa haaremin seinien sisälläkin: taloustöitä, käsitöitä ja lastenhoitoa. Mitä muuta nyt naisen kutsumukseen kuuluisikaan?

Kallas onnistui myös tekemään vierailuja moniinkin paikallisten ihmisten koteihin ja tutustumaan sikäläisiin naisiin. Monivaimoisissa perheissä vallitsi joskus mustasukkaisuus ja kukaties oudot kuolemantapauksetkin joskus johtuivat siitä.

Marrakešissa oli myös virolainen lääkäri, joka oli kerran saapunut sinne terveyttämään hoitamaan, mutta ihastunut sitten paikkaan ja jäänyt sinne. Lääkärinä hänellä oli tiettyjä vapauksia naisten suhteen ja kun niin tarvittiin, selitettiin muuan toinenkin miespuolinen henkilö lääkäriksi, jolloin oli mahdollista kommunikoida myös naisten kanssa.

Tuohon aikaan kukoisti Marokossa vielä puoliavoimesti orjakauppa ja kirjailijatarkin sai tutustua myös orjiin, joiden kanssa ei kyllä paljon puheltu. Eipä sanavarastokaan kovin laaja ollut.

Toinen eksoottinen ryhmä olivat juutalaiset, joiden asuinaluetta, mellahia, kirjailijatar kuvaa uskomattoman löyhkääväksi ja siivottomaksi. Ihmiset itse sen sijaan olivat poikkeuksellisen kauniita.

Marokon väestöön kuuluivat kaksi pääkomponenttia, maurit ja berberit. Jälkimmäiset olivat jonkin verran alkukantaisempia erämaan lapsia ja kansanryhmien välillä oli ilmeisesti jossakin määrin kitkaa, kuten normaalia onkin. Lisäksi tulivat siis juutalaiset ja tietty määrä eurooppalaisia.

Kristittyjä maurit tähän aikaan, Westermarckin kokoamien sananparsien mukaan, periaatteessa halveksivat sangen suuresti ja pitivät saastaisina. Käytännössä oli sentään otettava lusikka kauniiseen käteen ja yritettävä ottaa oppia siirtomaaherroilta, mikäli mieli päästä pois siitä kurjuudesta, johon suuri osa kansaa oli takapajuisessa perinteisessä elämänmuodossaan tuomittu.

Nyt, kun lähes sata vuotta on kulunut Aino Kallaksen Marokon matkasta, tuntuu siltä, että tuohon aikaan edistysusko oli kohtuuttoman suurta. Silloin epäilemättä odotettiin eurooppalaisten arvojen nopeasti, pelkällä auktoriteetillaan, syrjäyttävän sen primitiivisen kulttuurin, jota sen puolustajatkin, kuten Wasanin Sheriffa, pitivät väistymään tuomittuina.

Kukapa olisi uskonut, jos hänelle olisi ennustettu, että kehitys Euroopassa sadan vuoden kuluttua olisikin menossa toiseen suuntaan…