Lähdön järjestäminen

Ars moriendi

Ostin joskus Tallinnasta Nigulisten kirkosta jonkin keskiaikaisen kuolinoppaan (ars moriendi), jota nyt ei tunnu millään löytyvän yhä karttuvan kulttuurikerroksen alta.

Joka tapauksessa kyseessä oli opus, joka kertoi omalle ajallemme varsin epätyypillisestä huolehtimisesta ihmisen viimeisistä hetkistä ja hänen saattamisestaan tuonilmaisiin.

Itse muistan isoisäni, ukko-Kustin kuoleman, jota voi nimittää hyvin valmistelluksi ja suoritetuksi.

Olin 9-vuotiaana pikkupoikana jotakin leikkimässä hänen lähellään, kun hän äkkiä kaatui ja äänteli jotakin omituista.

Juoksin tietenkin hälyttämään vanhemmat ja niin saatiin ukko sänkyyn, jossa hän sitten viettikin puolisen vuotta halvaantuneena. Ymmärrettävää sanaa ei suusta juuri tullut. Jotakin yritettiin tulkita.

Sehän oli kuolinvuode, kuten kaikki ymmärsivät ja niinpä siihen suhtauduttiin asianmukaisella hartaudella. Me lapset kävimme veisaamassa virsiä, mikä kuolevaa suuresti viihdytti ja aiheutti aina välillä hymyntapaisen.

Mummo sen sijaan taisi saarnata ukko-rukalle Vanhaa testamenttia ja se sai hänet joskus yrittämään vielä ylösnousua, jotta olisi saanut kiusanhenkeä kepitettyä. Mutta turhaahan se oli. Siinä vain sai vielä haukut sopimattomasta suuttumisestaankin. Eipä auttanut kuin nöyrtyä.

Kun henki sitten oli paennut, järjestettiin hautajaiset ikivanhaan tapaan. Setäni, joka oli opettaja, hallitsi seremonialliset asiat. Vainaja pantiin avoimessa arkussa pihalle, jossa tie oli siroteltu kuusenhavuin. Omalla hevoselle vietiin sitten kirkkoon, siellä siunattiin ja hautuumaalle haudattiin.

Lasten ikimuistoiseksi mielihyväksi kuului hautajaisateriaan sitten vielä pari isoa astiallista jäätelöä. Se oli tehty erikoistilauksesta, ei sellaista ollut talvella missään nähty. Oli se aikamoinen tapahtuma.

Puolen vuoden makaaminen sängyssä kaikkine hygieniaongelmineen ei tietenkään ollut mikään mukava juttu, mutta siinäpä sitä sai pehmeän laskun kuolemaan. Porukkaa kävi katsomassa ja yritti kommunikoida. Virsiä siis veisattiin jatkuvasti. Lähdöstä ja hyvästelyistä ei puuttunut henkeä eikä yritystä.

Ja ukon myötä muuttui myös kaikki. Silloin meni majan majoille talon vanha ja taantumuksellinen henki. Seuraavana vuonna taloon ilmestyi vesijohto ja sisävessa ja parin vuoden kuluttua peräti keskuslämmitys. Ja nuori isäntä piti oikein kesäloman ja hurautti heinänkorjuun jälkeen autollaan katsomaan Lappia ja Pohjois-Norjaa. Uudet oli meiningit nyt talossa.

Dementoituneen mummon peijaiset olivat sitten monen vuoden kuluttua aika lailla vaatimattomammat, mutta huomioitiinpa vielä nekin varsin suurella joukolla ja asianmukaisella kestityksellä. Puheista kävi ilmi, ettei mummo aina ollut ollut dementoitunut, mikä oli meille nuorille tärkeä asia ymmärtää.

Kaiken kaikkiaan hautajaiset vielä 60-luvullakin olivat tärkeät juhlat, eikä mikään omaisten parissa tapahtuva salainen rituaali. Usein siellä itkettiin ihan avoimesti ja sellaiseenhan joukkosuggestio suorastaan yllytti. Vainajilla oli noin kuvaannollisesti sanottuna syytä tyytyväisyyteen.

Albert Camus’n Rutto-romaanissa muuan katkerimmista ruton tuomista asioista on, että ruumiinvalvojaiset ja hautajaiset kielletään. Ihmisten hautaaminen muodostuu lopulta äärimmäisen karuksi kuoppaamiseksi. Moinen loppu on kauhistus ihmisille, jotka ovat tottuneet viihtymään läheistensä seurassa ja tuntemaan itsensä tärkeiksi.

Meillähän koronavirus ei taida tässä suhteessa enää kovin paljon muuttaa. Muutos äärimmäisen rationaaliseen ja hygieeniseen, sosiaaliseen atomisoitumiseen on jo tapahtunut ilman sitäkin. Juhlia, siis surujuhlia, järjestetään vain joidenkin poikkeusihmisten kunniaksi.

Toisenlaisesta kulttuurista saapuneille meikäläinen lähtö saattaa olla kammottava ja alentava kokemus. Sen sijaan, että saisi maata kotonaan suvun itkettävänä viimeisiä hetkiään viettämässä, riistetään ihminen jonnekin hotelliin, jossa hän nääntyy letkuissa, touhuavien, valkotakkisten tuntemattomien keskellä.

Sieltä sitten jossakin vaiheessa luovutetaan valmis tuote eli pakattu vainaja, joka viedään sovitusti siunauspaikalle ja hoidetaan sieltä aikanaan sinne, minne pitääkin.

Onhan näissä erilaisissa lähtömenoissa puolensa ja puolensa, mutta kyllä entisajan meiningissä oli enemmän mukana aitoa välittämistä ihmisestä. Sillä ei ollut niin paljon väliä kuolipa tämä nyt viikkoa ennemmin tai myöhemmin.

Moni kuuluu jo nykyään kieltäytyvän kuolemisesta sairaalassa, vaikka tämän järjestäminen on omaisille hyvin rankkaa. Saattaa se kuitenkin olla se inhimillisempi vaihtoehto, mikäli omaisilla on voimia ja halua huolehtia.  Se voi olla myös palkitsevaa, näin olen kuullut.

Näin kulkutautiaikana moinen ei toki sovellu yleisemmin noudatettavaksi. Sehän on yksi noista ruton vitsauksista. Tulipahan vain mieleen.