lauantai 11. huhtikuuta 2020

Kansakunnan kaapin päällä


Kansallinen suurmies

Panu Rajala, Kansallisrunoilija. J.L. Runebergin elämä. Minerva 2020, 416 s.

Törmäsin tässä joku päivä sellaiseen ruotsinkieliseen tekstiin, jossa sanottiin suunnilleen niin, että kyllä on surkeata olla henkilö, jonka nimi muistetaan vain vaimon keksimästä leivoksesta.
Tässä tietenkin yritettiin vain briljeerata moukkamaisuudella, mutta tosiasia lienee, että Runebergin loiste kansallisten suurmiestemme riveissä on viime vuosikymmeninä himmennyt. Kaikellahan on aikansa.
Silti Rajalan kirjan otsikko on mitä suurimmassa määrin oikeutettu. Runebergista tuli aikanaan suomalaisuuden ylivertainen symboli. Erityisesti Vänrikit ja tietenkin Maamme-laulu olivat nostaneet Suomen kansan sellaiseen kunniaan, josta ei aiemmin edes unta nähty. Toki Kalevala ja Lönnrot tekivät myös tätä työtä omalla sarallaan.
Runeberg oli kuitenkin urbaanin maailman kasvatti, aikansa oppinut ja klassisen filologian ekspertti ja samaan aikaan vielä myös pappi ja opettaja.
Runeberg lienee maamme tutkituin kirjailija, kuten myös Rajala arvelee. Kirjat ovat usein hyviä ja perusteellisia: Viljanen, Klinge, Wrede ja monia muita. Silti uusia kirjoja tulee vähän väliä .( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=majamaa ) Syytä onkin.
Runebergin suuruus perustuu paitsi hänen ylivertaiseen etevyyteensä runoilijana, myös hänen kansalliseen rooliinsa. Suomalaisen isänmaallisuuden symbolit olivat ja ovat osittain vieläkin Runebergin luomia, ja niiden ympärille on kansa kerääntynyt niin sortovuosien kuin sotien aikana.
Klingen mielestä Runebergin ”maisemallinen” isänmaa-äiti oli vaihtoehto sotaisemmalle ja poliittisemmalle nationalismille ja tätä symbolisoi Maamme-laulun epäpoliittinen ja viinanhuuruinen juhlinta Kumtähden kentällä vuonna 1848. Maamme oli suorastaan anti-Marseljeesi ja se kelpasi esittää vaikka itselleen keisarille. -Näinhän sitten aikoinaan Aleksanteri III:n aikana tehtiinkin, keisarinna Dagmarin pyynnöstä.
Keisarin Runeberg tai venäläinen Runeberg ovat tietenkin vain pieni osa tarinaa. Sellainen vaihe runoilijalla tosiaan oli ja hän pyrki vakavissaan pääsemään maineeseen myös Venäjällä. Se ei onnistunut, vaikka välittäjänä oli niinkin merkittävä kelpo mies kuin Jakov Grot.
Skandinaviassa ja etenkin Ruotsissa kävi paremmin ja kun poeta laureatus kypsässä iässä viimein matkusti entiseen emämaahan, hän sai siellä poptähden vastaanoton, kuten nykyään sanotaan. Sehän tarkoittaa ylenmääräistä ja suorastaan jumaloivaa juhlimista, idoliksi korottamista.
Rajala keskittyy lähinnä kahteen asiaan: Runebergin rakkauselämään ja kysymykseen, oliko hän jossakin mielessä demokraatti, minkä myöhempi anti-Runeberg Väinö Linna on kiistänyt.
Ensimainitulla alueella kirjoittajaa voi pitää ehdottomana eksperttinä, joskin parin sadan vuoden takaisten asioiden rekonstruoinnissa sekään ei vielä riitä.
Rajalan kirja lisää mielestäni melko lailla tietojamme Johan Ludvigin lemmenseikkailuista ja niistä kolmiosuhteista (ménage a trois), joita runoilijalla oli, nuoruuden polyamorian lisäksi.
Kolmiodraamoista ei kuitenkaan oikein voi puhua, johtuen Fredrikan ymmärtäväisestä suhtautumisesta siihen, että suuri poeetta tarvitsi nuorta lempeä. Mentiinkö lemmiskelyssä ihan sänkyyn asti, on kysymys, jota emme pysty ratkaisemaan ja lieneekö väliäkään. Riittävästi ainesta tuli ainakin omantunnonsoimauksiin ja laulua syntyi kuin häkkiin suljetulta kanarialintu-urokselta.
Tässä voi taas panna merkille sen, miten nuoria nuo ihaillut neidot siihen aikaan saattoivat olla. Suojelusikä otettiin käyttöön vasta 1900-luvun puolella. Siitä on muuten olemassa kiintoisa Juha Alan psykohistoriallinen kirja, joka liittyy sortovuosiin: Suomi-neito ja suojelusikä.
Mitä tulee demokratiaan, ei se itse asiassa ollut Runebergin aikakaudella anakronistinen käsite. Siitähän oli kysymys hulluna vuonna 1848, jolloin säilyttävällä puolella riimiteltiin: Gegen Demokraten helfen nur Soldaten.
Mutta demokratia kuului todella, kommunismin ja aggressiivisen nationalismin ohella aikakauden radikaaleihin aatteisiin, joista Runeberg pysytteli erossa. Ylioppilaana juotu puolalaisten malja, joka oli johtaa sotamieheksi Venäjän armeijaan, oli tehokasta havainto-opetusta.
Runebergilla oli tosiaan taipumusta katsoa maailmaa myös alempien kansaluokkien näkökulmasta. Hän antoi heillekin arvon, mikä ei suinkaan ollut itsestäänselvyys. Väinö Linnan mielestä runoilija unohti, että sodassa myös useimmilla rivimiehillä oli pää, ja oli omasta näkökulmastaan oikeassa. Runeberg kuitenkin eli toisessa aikakaudessa.
Runeberg oli maltillinen nationalisti ja Snellman henkilökohtainen ystävä, jossakin vaiheessa myös kämppäkaveri. Ystävyys, olkoonkin että säröili, säilyi loppuun asti. Mutta erilaisiahan nämä miehet olivat.
Sikäli kuin asia koski kielikysymystä, alkoi Runeberg vanhemmiten yhä huonommin sietää fennomaniaa. Kun hän hävisi kilpailun merkittävästä palkinnosta Aleksis Kivelle, yhtyi hän Ahlqvistin tuomioon suomenkielisen kirjailijan teosten kurjasta laadusta, vaikka ei edes pystynyt niitä lukemaan. Suurmies oli muutenkin kunniastaan arka ja sai myös kokea kriitikkojen loukkauksia, etenkin lahden takaa, vaikka tulihan seiltä kunniaakin.
Mutta mikä oikeastaan teki Runebergista suurmiehen vailla vertaa? Miten on mahdollista, että ruotsiksi kirjoittanut runoniekka muka olisi Suomen kansallisrunoilija? Eikö se titteli ilman muuta kuulu jollakin suomenkieliselle?
Vastaus on, että historiallisesti se kuuluu Runebergille eikä kenellekään muulle. Moukat, jotka tuntevat Runebergin nimen vain tortun perusteella eivät voi asiaa ymmärtää, mutta eivätpä sitten Suomen historiaa muutenkaan.
Tunnettu historioitsija ja Suomen syöjä M.M. Borodkin kirjoitti aikoinaan, ettei koko Suomen kysymystä voi ymmärtää ilman Runebergia (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ven%C3%A4l%C3%A4isten+runeberg ). Runeberg symbolisoi sitä suomalaisen nationalismin perusvirhettä, jota vastaan Pietarissa mobilisoitiin yleistä mielipidettä eikä turhaan: runebergilaista suomalaisuutta ei elähdyttänyt yleisvaltakunnallinen henki.
Kaameana venäläisen patriotismin loukkauksena oli pidettävä sitä, kun venäläisen kenraalin uniformuun puettu kenraali ja Kuopion läänin kuvernööri Järnefelt juhlisti tilaisuutta, jossa Koljonvirralla paljastettiin patsas venäläisten joukkojen kärsimän tappion kunniaksi…
Runebergin kansallinen suuruus liittyi saumattomasti tähän samaan erityiseen suomalaiseen patriotismiin, jota sopi kutsua myös separatismin nimellä. Moskovskije vedomosti ja Novoje vremja eivät arkailleet niin tehdä.
Sortokausina Runebergin teosten myynti kasvoi valtavaksi, eikä niitä uskallettu takavarikoida Se olisikin ilmeisesti toiminut itseään vastaan. Sen sijaan pantiin kyllä merkille, kuka paljasti päänsä Maamme-laulun kaikuessa ja kuka ei. Selvää oli, että kaiken maailman kokoukset, joissa Runebergin lauluja laulettiin, olivat suora loukkaus pietarilaiselle nationalismille ja moskovalaiselle slavofiilisyydelle.
Vänrikeissä löytyi sitä paitsi historia, jossa venäjän kunniakasta armeijaa pieksettiin kuin vierasta sikaa. Tyhjästä loihditut kaksi rakuunaa muka päihittivät viisi kasakkaa, taistelujen jälkeen olivat suomalaiset kentällä voittajina ja niin edelleen. Vihollinen oli raaka, armoton ja vihattava.
Mutta olihan siellä poikkeuksiakin, Kulnev ennen muuta. Häneen onkin aina turvauduttu, kun on haluttu osoittaa, että Runeberg itse asiassa lauloi vain klassisen sankarihengen kunniaksi ja sen edustajia oli rintaman molemmilla puolilla.
Oli sitä paitsi tosiasiakin, että Kulnevia kunnioitettiin myös vastapuolella ja että hän pelasti ainakin parin ruotsalaisen upseerin hengen, kuten Denis Davydov muistelmissaan kertoo.
Mutta tämähän on ikuinen teema, joka sitten toistui myös Kiplingillä:
Oh, East is East, and West is West, and never the twain shall meet,
Till Earth and Sky stand presently at God's great Judgment Seat;
But there is neither East nor West, Border, nor Breed, nor Birth,
When two strong men stand face to face though they come from the ends of the earth!
Saman, ajattoman tason ”demokratiaa” ja ”internationalismia” edusti myös aikanaan Runeberg, joka oli sekä Suomen ruotsinkielinen patriootti että keisariin nähden lojalisti.
Rajala ei puutu enemmälti Runebergin jälkivaikutukseen ja toteaa vain, että menestystarina sen kuin jatkuu yhä. Viime sotien aikanahan se saavutti erään huippunsa ja niinpä sitten Väinö Linnan Tuntematon koettiin iskuksi nimenomaan tuota kansallista sodan romantisoijaa vastaan. Siinä oli sen aikakauden näkökulma ja tehtävä, jonka Linna suoritti hyvin. Ei hän kuitenkaan Runebergia tappanut eikä olisi voinutkaan.
 Runeberg elää yhä ja tulee elämään, huolimatta siitä, että moukat eivät hänestä mitään tiedä. Hänen ikuisen ajankohtaisuutensa todistaa taas kerran Rajalan kirja.

18 kommenttia:

  1. Ehkä eräs syy, mikä vaikuttaa Runebergin nykyasemaan on tämän runouden mitallisuus ja tämän sodan romantisointi, jotka vaikuttaa valtavirtalukijasta vieraannuttavan vanhanaikaiselta. Lahjomaton mittari on runoteosten myynti: runous ei ole tällä hetkellä kulttuurimme valtavirtaa - valitettavasti. Tuosta syystä Runeberg väistämättä jää kipsikuvaksi kansakunnan kaapin päälle: kaikkien tuntema, harvojen lukema - toisin kuin Kivi ja Linna.

    Demokraattina en Runebergia pitäisi: hän saattoi katsoa maailmaa myös alempien kansaluokkien näkökulmasta, arvostaenkin, mutta ylhäältäpäin, ei yhdenvertaisena. Kutsuisin häntä paremman ilmaisun puutteessa demofiilinä. Kuten sanottu Runeberg oli - kuen jokainen - aikansa lapsi; harvat ovat ne nerot, jotka voivat aikansa rajat ylittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukapa viitsisi mitatonta runoutta kuunnella, ainakaan suomalaisittain lausuttuna? 50-luvun kirous ei ole vieläkään hellittänyt.

      Poista
    2. Ei juuri kukaan: sen näkee runouden kustannusmääristä.

      Poista
  2. Romanttisia nuo köyhät talonpojat, jotka avustavat naapuria, kun halla vei touon.

    VastaaPoista
  3. Eipä taideta nykyään koulussa Runebergiä paljon käsitellä? Eipä sitä käsitelty kyllä enää 80-luvullakaan,kun minä peruskoulua kävin. Kansakoulussa Runeberg on varmasti ollut arvossaan. Minunkin vanha mummoni muistaa pitkät pätkät ulkoa. Saarijärvellä on torpan tytöillekin sen verran korkeakulttuuria opetettu...

    VastaaPoista
  4. Minullakin on tuo Juhani Alan, ilmeisesti Siltalan oppilaan, kirja. Ilmestymisvuosi oli jo 1999. Tohtiiko blogisti kertoa, miksi tuotanto ilmeisesti jäi siihen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaan vielä: Juha, ei Juhani. Siis vähän niin kuin Juha SiltAla? No ei kai sentään, kun kiittää professoria esipuheessa ja puhuu opinnäytetyöstä.

      Poista
  5. • Syytä muistuttaa, että Kiplingin runo viittasi Afganistaniin / Pakistaniin. Lukenut koulupoikana Jylhän mahtavana suomennoksena. Osana sitä vieläkin osia ulkoa. – Avain Afganistaniin

    MafH

    VastaaPoista
  6. Suomen yksi pyhimmistä kolminaisuuksista: Runebergin runo Porilaisten marssi (mallia Cajander), Albert Edelfeldtin guassimaalaus Porilaisten marssi (1892) ja 1700-luvun marssisävelmä (Pasilan marssi).
    Kun Kipling mainittiin, tuli mieleen hänen kertomuksensa The Drums of The Fore and Aft (1889). Se kertoo brittien siirtomaa-armeijan kahdesta rumpalipojasta Intiassa. Nämä katupoikataustaiset veijarit ovat palveluksen ulkopuolella kuin South Park -animaation riiviöitä, mutta päättäväisen urhoollisina ratkaisevat taistelun Afganistanin pitkien puukkojen pataaneja vastaan. Kun oma joukko näyttää eräässä solataistelussa lyödyltä, he nousevat pölyn laskeuduttua tantereesta, lähtevät kaksin rummuttaen vihollista päin ja vetävät lopulta muut mukaansa voitollisen vastaiskuun. Pojat kaatuvat tietenkin. Kuvaan kuuluu, että toisella näistä 14-vuotiaista oli ennen taistelua ollut pikku flirttiä lipunkantajan 13-vuotiaan tyttären kanssa.
    Kiplingin kertomuksen luettuani olen katsellut Edelfeldtin taulua ihan uusin silmin. Sen kahta etualan rumpalipoikaahan on verrattu Suomen ja Ruotsin veljeyteen. Pitkäkalloinen hoikka ruotsalaistyyppi kulmamiehenä etualalla ja persjalkainen pyöreänaama suomalaispoika rinnalla. Minulle kuva on lakannut olemasta pateettisen isänmaallinen. Kyllä siinä marssivat ne samat Kiplingin ajattomat sankarit.
    Rupesin vaistomaisesti soveltamaan samaa täydentelyä ja todellisten luonteiden ja elämäntapojen avaamista uudella tavalla koko Runebergin Vänrikkien henkilökaartiin. Niin rupesi tähtipöly univormujen harteilta himmenemään ja terve luonnollinen hiki alkoi haista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silmiä avaava kommentti. Kiitokset siitä.

      Poista
  7. Kulnev joukkoineen seurasi Pohjanmaalle Ikaalisten läpi ns. kangastietä vetäytyviä Ruotsin sotajoukkoja syksyllä 1808, ja majoittui mm. täkäläisessä nimeltä mainitussa maatalossa täällä. Ei montakaan kilometriä tästä läntiseen suuntaan. Erinäisistä syistä minulla on kotona kirjastohuoneeni ovessa ollut Edelfeltin Porilaisten marssin pojat, korkealaatuisena painokuvana.
    Btv. Tuntemattoman 1919-1920 ikäluokkaa olevat pojat – ainakin Hietanen – tunsi ja muisti von Döbelnin ja Lapuan. Sekoitti tosin mielessään eri runoja, mutta vahinko on pieni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulnevhan on aika tunnettu vuden 1812 sodan osanottajanakin ja kuvansa on Eremitaasissa tuon sodan kuvagalleriassa. Hyökkäys Ahvenanmaalta kohti Tukholmaa säikäytti siellä porukan.

      Poista
  8. Kun rumpaleista tuli puhetta ja vielä Runebergin yhteydessä, en malta olla liittämättä tähän pätkää Asko Mielosen blogista:

    "...yksi Kyröön liittyvä detalji Vänrikeistä. Runossa Döbeln Juuttaalla kerrotaan Brakelin komppanian eli kyröläisten komppanian Larm-rumpalista, joka oli osallistunut jo Kustaan sotaan ja oli nyt jo vanha ja kankea, mutta vakuutti jaksavansa vielä rummuttaa, kun Döbeln komentaisi hyökkäykseen. Onko tapaus todenperäinen? Brakelin komppaniassa oli todella jo Kustaan sotaan osallistunut rumpali Matti Alarm. Kuten Kalervo Laukkanen osoitti Hämeenkyrön Sanomissa 5.2.2004, oli Runebergin ruotsinkielisessä runossa rumpalina Nord (loppusointuna ”ord”). Nimelle Nord on vaikea keksiä loppusointua suomen kielessä, niinpä suomentaja Cajander teki rumpalista Larmin (loppusoinnuksi tuli sitten ”mieliharmin”). Runeberg toimi siis tässäkin kohti vapaasti runoilijana, ei historiantutkijana."

    Tuossa puhutaan siis Hämeen Kyröstä (ei Pohjanmaan Kyröistä). Venäläiset pakko-ottivat rahdin ja sotaväkensä kuljetuksiin Hämeenkyröstä tuolloin syksyllä 1808 muuten 200 hevosta. Toiseen maailmansotaan pitäjästä otettiin 270 hevosta, mikä vertailun vuoksi todettakoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reaalihistorian kanssa Vänrikeillä on yhtymäkohtia, mutta runous on runouttaja sillä on omat tavoitteensa.

      Poista

Kirjoita nimellä.