perjantai 22. toukokuuta 2020


Alansa uranuurtaja

Juuso Salokoski (toim.), Ilmari Susiluodon suuruuden laskuoppi. Helsinki 2020, 413 s.

Kun maineikas brittiläinen Venäjän tutkija Alec Nove (alkujaan Aleksandr Jakovlevitš Novakovski) arvosteli Ilmari Susiluodon väitöskirjan, hän totesi yllättyneenä, että Suomessa näyttää olevan tasokasta Venäjän tutkimusta ja siitä pitäisi tietää enemmän.
Tosiasiassa elettiin aikaa, jolloin Suomen Venäjän-tutkijat mahtuivat kahteen taksiin ja jopa yhteen, mikäli otettiin hieman isompi. Olen ollut kyydissä ja tiedän asian.
Laadussa ei silti useinkaan ollut valittamista. Ilmari oli tästä hyvä esimerkki. Vaikka hän oli koulutukseltaan valtio-opin tutkija, ei hän arvostanut sen piirissä vallinnutta epähistoriallisten mallien palvontaa, vaan katsoi, että kunnon tutkimus sisältää aina myös historiallisen perspektiivin. Pelkät invarianssit eivät vie pitkälle.
Itse asiassa muistan hyvin nuo ajat, jolloin suomalainen Venäjän-tutkimus eli, kuten siihen aikaan usein sanottiin, sovjetologia eli lapsuuttaan ja varhaista nuoruuttaan. Varsinaista ammattimaista tutkimusta ilmestyi harvakseltaan, vaikka Suomen poikkeuksellisen taitavasti hoidettu poliittinen erityisasema viittasi siihen, että meillä mahtaa olla aivan erityistä alan tietoa.
Käytännön tietoa toki olikin, mutta tutkijoiden määrä oli siis hyvin vähäinen. Nythän asia on muuttunut ja Venäjän tutkijoita on pilvin pimein. Yleensä ne näyttävät polkevan turvallisia läntisten tutkimuslaitosten avaamia reittejä. Hyvä kai niinkin.
Alec Nove, Ilmarin vastaväittäjä muuten kuului niihin tutkijoihin, joiden mielestä kelpo sovjetologin oli, paitsi tietenkin osattava venäjää ja luettava sikäläisiä julkaisuja, myös tunnettava alueen kulttuuria, kirjallisuudesta lähtien. Maassa oli tietenkin myös oleskeltava.
Ideana oli siis Venäjän ymmärtäminen eikä pelkkä behavioralistinen tarkkailu, jollaista sovellettiin esimerkiksi häkkieläimiin, kun ei muutakaan voitu. Oli ymmärrettävä, miten Venäjällä ajateltiin -what makes a Russian tick, kuten sanottiin. Tämähän olisi sangen hedelmällinen asenne tänäkin päivänä.
Ilmari Susiluodon ystäväkirja ilmestyy poikkeuksellisesti itse keskushenkilön kuoleman jälkeen, mutta hyvä niinkin. Genre on tietenkin sen mukainen.
Kuuluin itsekin Ilmarin ystäväpiiriin, mukaan lukien muuan epävirallinen kerho, jossa asioista keskusteltiin mahdollisimman epämuodollisesti ja suoritettiin enemmän ja vähemmän onnistuneita ajatuskokeita. Luulen, että sellaisista on paljon enemmän hyötyäkin, kuin yleisesti kuvitellaan. Eri näkemykset pääsevät silloin vapaasti sinkoilemaan ilman turhan kritiikin kahleita.
Mieleeni on jäänyt erityisesti se, miten suuresti Ilmari arvosti historiaa. Olin aluksi suorastaan hämmästynyt siitä, miten tylysti hän suhtautui omaan oppiaineeseensa eli valtio-oppiin. Nyt ymmärrän asian täysin. Ajasta riippumattomat mallit tuovat inhimillisen käyttäytymisen selittämiseen vain vähän lisäarvoa. Enimmäkseen tulokset ovat triviaaleja.
Ulkoministeriössä erikoistutkija Susiluoto oli mies paikallaan. Itse asiassa hän oli pitkään toinen maamme kahdesta sovjetologista ja hankki suorat suhteet myös Presidentti Ahtisaareen. Tämä saattoi hiertää kollegoita, mutta hankalimmaksi asiaksi varmaankin muodostui Ilmarin Karjala-harrastus.
Tässä kohden pitäneekin sanoa, että tutkija ylitti asemansa asettamat normaalit rajat julkaistessaan Karjalan palauttamista haikailevia tekstejä, olkoonkin, että luovutetun Karjalan uudelleen ”valtaaminen” olisi ollut täysin rauhanomaista, lähinnä taloudellista toimintaa.
Sama koskee Ilmarin innostusta Komi-yhteistyöhön. Kyseessä tietenkin oli ajatus aivan vapaaehtoisesta ja molemminpuolisesti edullisesta yhteistyöstä, jollainen olisi tärkeää Venäjän alueiden saadessa yhä enemmän itsenäistä toimivaltaa 1990-luvulla.
Putinin Venäjän vetäydyttyä takaisin kuoreensa tällaiset kaavailut tietenkin menettivät merkityksensä ja jo sitä ennen ne asianomaisissa elimissä leimattiin tunkeutumiseksi Venäjän alueelle tarkoituksella päästä käsiksi sen luonnonvaroihin.
On muistettava, että Venäjän suuren alennustilan aikana 1990-luvulla sen hajoaminen näytti jo mahdolliselta. Samaan aikaan esimerkiksi eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen päästi ilmoille mielipiteen Karjalan palauttamisesta. Ulkoministeriössä työskennellyt Jukka Seppinen näyttää suorastaan puhuneen Karjalan vähittäisestä irrottamisesta Venäjän vaikutuspiiristä (s. 272).
Tuntuu siltä, että tässä asiassa innostuttiin aivan liikaa ja unohdettiin se tärkeä periaate, että on ymmärrettävä, miltä asia näyttää vastapuolen silmissä.
Mitähän mahdetaankaan lännessä sanoa sellaisesta Venäjän politiikasta, joka pyrkii irrottamaan tämän tai tuon alueen jonkin länsimaan vaikutuspiiristä, vähittäin tai nopeasti?
Myös Ilmarin populaarit julkaisut olivat ulkoministeriön kannalta hankalia ja niinpä hänet sijoitettiinkin Aleksanteri-instituuttiin vierailevaksi tutkijaksi. Tämä lienee ollut molempien osapuolten kannalta onnistunut ratkaisu. Sen tuloksena syntyivät monet hauskat Venäjä-kirjat, jollaisia olisi vaikea kuvitella ulkoministeriössä istuvan virkamiehen julkaisemiksi.
Tietyillä tahoilla Ilmari tietenkin tulkittiin vaaralliseksi russofobiksi ja muuan suomalainen kverulantti työskenteli ahkerasti aiheuttaakseen hänelle hankaluuksia. Suomen kunniaksi on sanottava, ettei niistä sen kummempia seurauksia tullut.
Ilmari oli monipuolisesti lahjakas Venäjän tutkija ja pyrki tosiaan ymmärtämään sitä myös sisältä päin. Hän suhtautui ironisesti läntiseen sovjetologiaan ja edellytti, että suomalaisilla täytyy olla asioista oma näkemyksensä. Läntisten polkujen tallaaminen ei välttämättä tuota juuri meidän kannaltamme relevanttia tietoa.
Saattaa olla, että Karjala-asiassa Ilmarin harkintakyky petti, etenkin ottaen huomioon hänen työnantajansa. Yleisellä tasolla hänen näkemyksensä oli joka tapauksessa erinomainen: Suomen on luotettava omaan järkeensä ja omiin tulkintoihinsa, ei viisautta voi käydä ulkomailta ostamassa.
Tässä muuten saattaisi olla pohtimista myös nykyiselle Aleksanteri-instituutille, joka on haalinut itselleen lähes kaiken maamme Venäjä-tutkimuksen ja panostaa kovasti kansainvälisyyteen.

13 kommenttia:

  1. Huumori on tärkeä reitti ymmärtää joko kansaa tai jotain ilmiötä. Ei pelkät vitsit, vaan myös tokaisut, ironiat, mitä kehutaan ja mitä haukutaan ja miten se tehdään.

    -

    Monissa maissa ajatellaan talous luonnonvarojen kautta.

    Täällä sitä ei kuulemma saisi harrastaa kun valuuttaa saa automaatista ja kortin voi laittaa vikisemään.

    Normaalisti "töpseli" suo sähköä, joten ei hätää kunhan sähkö on mahdollisimman virheää...

    -

    Nykyinen ajattelu joka pohjautuu periaatteessa rajattomaan valuutan määrään - valuutta on eri asia kuin "raha" - johtaa mielettömyyksiin.

    Yksi monista mielettömyyksistä on ollut "kapitalismi" eli pääoman valta ilman sen vastuuta tai toimijoiden vastuullisuutta.

    Tämä on se taloudellinen syy Neuvostoliiton(kin) takana.

    Samoin kuin sosialismin muiden rikkaruohojen kuten aatulan tunkion ja Italian entisen hallintomallin takana.

    Kaikissa diktatuureissa on omansalainen moraalinen osansa, mutta talous näkyy helpommin ja siitä ei tarvitsisi kiistellä niin paljon kuin moraalista.


    Moraalin kohdalla on selin ongelma, että monissa maissa se alue on jollakin tavalla heikko ja muistuttaa joidenkin silmissä erilaisia diktatuureja.

    -

    Meillä täällä asioita ajatellaan monesti lain kautta. "Laillisuus" oli yksi syy toimia eri tavoin ja osa toimista tavoitteli mm. maamme itsenäisyyttä.

    Laki on kuitenkin vain työkalu, ohjeisto joka perustuu kokemukseen tai pahimmillaan lobbaukseen ja lahjontaan.

    "Laillisuusajattelu" on yksi monista lähtökohdista mutta se saattaa halvaanuuttaa esimerkiksi taloutta, tai jonkin "orgaanin" toimintaa.


    Laki ei kuitenkaan sido lopullisesti kaikkein vaikutusvaltaisimpia.

    Rikkaalle sakko on helppo juttu, vankeustuomion voi sopia mieleiseksi joissakin tilanteissa ja paikoissa.

    Ja eräässä hyvin läntisessä maassa presidentti voi armahtaa itsensä...

    VastaaPoista
  2. Ilmarin väitöstutkimuksen ohjaaja oli poliittisen historian professorina toiminut ja Turussa historiasta väitellyt Keijo Korhonen. Ilmari ei ollutkaan yleisen valtio-opin ihmisiä.

    VastaaPoista
  3. En ole lukenut Susiluodon kirjoista kuin ne huumoria ja juomakulttuuria käsittelevät.
    Onkohan niitä muuten käännetty venäjäksi?
    Tosin venäläisillä ei ehkä ole niin suurta kiinnostusta siihen, että:"mitä muut meistä ajattelee?" kuin suomalaisilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäläisillä on kyllä niistä aiheista melkoinn kirjasto omasta takaa.

      Poista
  4. Kerta kaikkiaan mainio mies - paitsi Karjalan palauttamisessa.

    Jos oikein muistan, hän kirjoitti myös kirjan NL:n taloudesta. Haluaisin vieläkin lukea kirjan sen taloudesta Hrustsevin erosta Breznevin kuolemaan: edellinen vielä julisti NL:n saavuttavan lännen elintason, jälkimmäisen kuollessa puhuttiin "pysähtyneisyyden ajasta". Mitä siis tapahtui taloudessa Breznevin pitkän valtakauden aikana, miksi NL hävisi lännelle?

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Jo aikoja sitten tuli ostettua tämmöinen opus kirjaston poistomyynnistä - sai halvalla:

      Venäläiset amerikkalaisen silmin
      Tekijä: Smith Hedrick

      En tiedä miten blogisti suhtautuu kirjaan, mutta tällaiselle tavikselle se on mielenkiintoinen.

      Talouteenkin siitä löytyy vihjeitä, mm. se että aseteollisuus ja "kulutustavarateollisuus" olivat täysin eri asia ja, että niillä ei ollut yhteyttä.

      Eli kuluttaja ja sai surkeinta kuraa ja priima meni aseisiin.

      Pieni kulutustavarateollisuus ei lähtenyt kunnolla lentoon.

      Suunnitelmatalous ei sovi oikein yhteen edes teoreettisen markkinatalouden kanssa.

      Kapitalismi ja markkinatalous ovat eri asioita, se kannattaa muistaa.

      Poista
    2. Tämä oli todella hyvä ja anlyyttinen kirja. Tuntui,e tät siihen tyssähtivät isojen kustantajien Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvat teokset.

      Poista
    3. Hedrick Smithin kirja oli aikoinaan eerittäin tärkeä puheenvuoro, joka antoi aivan uuden suunnan Venäjä-analyyseille. Se oli meilläkin aina tutkintovaatimuksissa, valinnaisena. Vastaaviamon yritetty monta kertaa ja syytä onkin, koska Venäjäkin muuttuu, mutta minusta tämä oli ylittämätön tähäm saakka.

      Poista
    4. Kyllä, äärimmäisen hyvä kirja.

      Ikää kohta 50 vuotta mutta täyttä asiaa ja jossain määrin soveltuu putinistaniin tai auttaa ymmärtämään "hämärän maan" vanhempaa polvea.

      Poista
    5. "aseteollisuus ja "kulutustavarateollisuus" olivat täysin eri asi"

      Tämä halinnollinen puoli oli merkittävä: jako kevyen ja raskaan teollisuuden ministeriöihin, joissa jälkimmäinen oli poliittisessa priorisoinnissa aina etusijalla.

      Smithin kirja oli valaiseva, luin sen jo nuorena kekkoslovakian Suomessa. Usein on niin, että ulkopuolinen näkee keskeiset piirteet, "omille" ne ovat itsestäänselvyyksiä.

      Poista
  5. "tutkijoihin, joiden mielestä kelpo sovjetologin oli, paitsi tietenkin osattava venäjää ja luettava sikäläisiä julkaisuja, myös tunnettava alueen kulttuuria, kirjallisuudesta lähtien. Maassa oli tietenkin myös oleskeltava. Ideana oli siis Venäjän ymmärtäminen eikä pelkkä behavioralistinen tarkkailu..." 

    Tuollainen syvällinen Venäjän ymmärtäminen ja tieto on Suomelle kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. Tässäkin asiassa pitäisi "seistä omalla pohjalla, luottamatta vieraan apuun".

    Miten muuten on, onko nuoressa polvessa tulossa päteviä seuraajia. Tiedemiehen korkein kunniahan on kuulemma luoda oma koulukunta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nythän Venäjän-tutkijoita on vasikkahaallinen ja moni osaa kieltä oikein hyvin. Taitaa vain olla tapana juosta ulkomaisten gurujen perässä. Mutta ehkäpä se siitä. Jossakin vaiheessa kansakunnat aina heräävät huomaamaan olevansa paitsi erilaisia, myös kukin eri asemassa tässä maailmassa.

      Poista
  6. Kun mainio kaimani kuoli, polkasin tällaisen blogin ja täysin aiheellisesti:

    https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/ilmari/215692-ilmari-susiluoto-1947-2016/

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.