lauantai 12. syyskuuta 2020

Libero

 

Kun yösijaa ei annettu

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

 

Ennen sotia oli muodissa merimieslaulu, jonka kertosäe kuului: Hiiohoi, hiiohei, nyt hurrataan/ me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan! Noista maistahan oli jo kauan ollut tapana käydä hakemassa suolalasteja Suomeen.

Kun muuan viiksiniekka nousi valtaan Saksassa, löytyi hänelle tietysti meiltäkin oma ihailijakaartinsa. Toki vaalitulokset osoittivat sen todellisen kannatuksen hyvin vähäiseksi.

Joka tapauksessa asia antoi aihetta uudenlaiselle muunnokselle tuosta laulusta. Nyt ruvettiin laulamaan kilpaa: toiset lauloivat menevänsä Ranskaan ja Espanjaan ja toiset taas Saksaan ja Espanjaan. Ja niitä Espanjaan menijöitähän myös löytyi pian vastakkaisista poliittisista piireistä. Silloin oli jo tosi kyseessä.

Kauko Kare kuului ehdottomasti niihin, jotka menivät Ranskaan. Ranskan kolmas tasavalta oli jo lähes syntymästään saakka symbolisoinut vapaamielisyyttä, antiklerikalismia ja jopa ruumiin nautintojen nostamista kurin ja puritanismin tilalle. Se oli siis selvä vastapaino preussilaiselle menolle.

Noita Saksaan menijöitäkin toki älymystöön kuului, mutta kun vuonna 1937 julkaistiin ns. Kesäyliopiston piirissä syntynyt keskustelukirja Pidot Tornisssa, voitiin havaita, että Saksa jätettiin itsestään selvästi pois laskuista, kun pohdittiin, mihin päin Suomen sopisi kulttuurisesti suuntautua. Esikuvamaaksi ei tosin kelvannut oikein Ranskakaan, vaan sellaiseksi nousi Englanti, johon meillä arveltiin olevan henkistä sukulaisuutta.

Kauko Kare kuului myös sotien jälkeen Kesäyliopiston, tuon keskustelukerhon piiriin. Vanhastaan siellä olivat olleet muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna ja monta, monta pienempää profeettaa. Siellä oli katto korkealla ja eri näkemyksiä edustavat keskustelivat sopuisasti ja sivistyneesti. Sinne mahtuivat myös Kekkonen ja Kare samaan aikaan.

Kekkonen oli tietenkin uraohjus, joka oli ponnistanut melkeinpä savupirtin lattialta tasavallan huipulle. Kare sen sijaan oli kartanon poika, joka oli joutunut alenevaan säätykiertoon. Myös sellainen luokkaretki antoi perspektiiviä.

Vaikka Kauko oli jo lapsesta saakka ollut kirjatoukka, oli hän myös erinomainen voimistelija ja sodassa rohkea rivimies, joka kelpasi jopa kaukopartioon, eikä tämä johtunut vain hänen nimestään. Kartanon poikanakin hän oli joutunut tekemään runsaasti töitä niin pelloilla, metsissä kuin pikku sahalla ja tutustumaan eri sosiaaliluokkiin laajasti.

Taustaltaan Karetta voi pitää todellisena sivullisena. Lapsena hän saattoi sivusta seurata seurapiirien, usein ruotsinkielisten elämää, nuorena tehdä fyysisiä töitä ja armeijassa tavata koko suomalaisuuden kirjon. Historioitsija Richard Pipes käytti aikoinaan itsestään nimitystä non-belonger -mihinkään kuulumaton. Samaa olisi kai Karekin voinut käyttää.

Kekkosen vastustajana hänet tietenkin lokeroitiin asianmukaisesti ja hänestä tehtiin äärioikeistolainen. Sellainen leima oli tarjolla kenelle tahansa, joka uskalsi asettua Kekkosen arvovaltaa ja hänen häikäilemätöntä vallankäyttöään vastaan.

Kareella oli kyllä taipumusta käydä poikkiteloin muitakin auktoriteetteja vastaan, mikä toi hänelle paritkin potkut työpaikastaan, jopa hyvin vapaamielisestä Suomalaisesta Suomesta. Kekkosen vihaa hän ei kuitenkaan sen enempää pelännyt, sillä hänestä tuli taloudellisesti riippumaton sen jälkeen, kun hän sai julkaistua kuuluisan pamfletin, Tähän on tultu, joka arvosteli kirpeästi Kekkosta ja koko hänen uraansa.

Toki Kekkosella olisi yhä ollut konsteja. Vähänkö on ihmisiä oikeudenkäyntien avulla taloudellisesti ja muutenkin tuhottu. Presidentillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua nostaa juttua, koska pamfletti sisälsi sellaista ikävää totuutta, josta mieluummin vaiettiin.

Kare ei halunnut vaieta ja hänen perustamansa kustantamo Alea-kirja julkaisi kymmenittäin sellaisia teoksia, joita meillä mikään muu kustantamo ei olisi huolinut. Tosin tällekin alalle syntyi sittemmin jokunen pieni kilpailija, mutta vähäisine voimineen nuo väärää totuutta julistavat tahot jätettiin tehokkaasti marginaaliin.

Niinpä meillä on tiettyjen vuosikymmenien osalta valtava aukko Venäjää koskevassa suomenkielisessä kirjallisuudessamme. Kun sitä vielä vastaa rajan itäpuolella vielä suurempi aukko Suomi-kirjallisuuden kohdalla, täytyy sanoa, että tämän repeämän paikkaamisessa riittää töitä vielä pitkään.

Kaikki nuo toisinajattelevien kirjat eivät tietenkään olleet varsinaisia alana helmiä, mutta kauhistuttaa ajatus, miten yksisilmäistä alan kirjallisuus olisi ollut ilman niitä.  Ja nuo toisinajattelijat, jotka hurjimmillaan vaativat normaalien vaalien pitämistä perustuslain mukaisesti, eivät tietenkään olleet mitään äärioikeistolaisia, kaukana siitä. Näin heidät kuitenkin luokiteltiin, itse maanisän näyttäessä esimerkkiä.

Jälkeenpäin on helppo ymmärtää toisinajattelijoita, mutta kun on itse sellaisessa henkisessä ympäristössä, joka totaalista yksimielisyyttä tuottaa ja vaatii, ei se olekaan yhtä helppoa. Vain poikkeusihmiset uskaltavat silloin sanoa julkisesti, mitä todella ajattelevat ja minkä lähes kaikki itse asiassa näkevät, mutta kieltäytyvät näkemästä tai ainakin sanomasta.

Ajatteleminen ja sanominen kuitenkin on tai sen ainakin pitäisi olla älymystön rooli ja tehtävä. Vähintäänkin siltä on vaadittava, ettei se aktiivisesti kannata valheita ja humpuukia. Mikäli mielettömyys on muodikasta, kuten fasismin eri muunnokset aikanaan punaisesta ruskeaan, ei vapaasti liikkuvalle intellektuellille sovi vaieta siitä, että hän on eri mieltä niitä liehittelevien auktoriteettien kanssa.

Kirjoittajien mukaan Kare sai potkut jopa Kesäyliopistosta. Tästä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Epäilen Kekkosen olleen asian takana.

Sivumennen sanoan, Kesäyliopisto on yhä olemassa ja vaalii yhä kunniakkaita keskustelun ja ajattelun vapauden periaatteita. Ottaen huomioon, että tälläkin hetkellä yhteiskunnassamme on havaittavissa sellaisia paineita yleisen mielipiteen ohjaamiseen, joita voi pitää epäterveinä, tulee mieleen, että olisi aika taas kerran koota uusi Tornin pitojen ryhmä, jossa tilannetta puitaisiin perusteellisesti eri puolilta.

Elämme kummallista aikaa, jonka käsittämiseen eivät riitä puolueiden ja politrukkien tarjoamat oikeaoppisuudet. Tarvitsemme taas riippumattomia ajattelijoita, jotka mielellään saavat loukatakin mielensäpahoittajaryhmiämme (ent. eturyhmät), kunhan tekevät sen perustellusti, sine ira et studio.

Kareen henkilöhistoria on tavallaan rohkaiseva esimerkki, tavallaan varoittava esimerkki siitä, miten totuudenpuhuja voidaan jättää marginaaliin. Voisikohan mitään vastaavaa tapahtua nyt?

What do you want to do ?
New mail

17 kommenttia:

  1. Tutkivaa journalismia rohkeimmillaan, pengotaan 60 vuotta vanhoja arkistoja. Sentään professori uskaltaa lukea.

    VastaaPoista
  2. Kekkosen aikaan oli niin epäreilu meno, että jos persut olisivat olleet olemassa jo silloin, niin heidät olisi leimattu äärioikeistolaisiksi ja laitettu istumaan eduskuntasalin oikeaan reunaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävä hyvä hehän olivat olemassa Suomen maanseudun puolueen (SMP) nimellä ja heidät leimattiin äärioikeistoksi (ja hulluiksi). Istumapaikasta en tiedä, mutta puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo kannettiin peräti ulos istuntosalista.

      Poista
    2. Mielestäni oli myös aihettakin kritisoida osaa Vennamon puolueen touhusta. Sen kritiikki "pelin politiikkaa" vastaan veteli usein mutkia suoriksi. Myös esim teesi että vasta SMP nosti veteraanikysymyksen esille ei pidä paikkaansa. Jo 1960-luvulla jokseenkin kaikilla puolueilla oli oma sosiaaliohjelmansa sotaveteraaneille. SMP:n suurella myötävaikutuksella juntanttiin myös käsittämättömän yksipuolista teesiä jonka mukaan "suomettuneisuuden kaudella veteraaneja pilkattiin." Tutkijat Jokisipilä ja eteenkin Ville Kivimäki ovat ampuneet väitteen harakkana alas. Sotaveteraanit (suurelta osin) itseasiassa olivat merkittävä Kekkosen aikaa ja myös hyviä neuvostosuhteita tukeva ryhmä. Ei ole väärin sanoa että sotaveteraanit käytännössä 1970-luvulla olivat vallan ytimessä.

      Poista
    3. Olihan se niinkin. Mutta tässäkin kirjassa kerrotaan, miten veteraanit eivät päässeet kokoontumaan varuskunta-alueelle. Oli siinä monenlaista jäynää niitä vastaankin ja veteraainjärjestöt itse olivat pahasti jakaantuneet. Toisaalla enemmän tai vähemmän sotahulluina pidetyt veteraanit ja toisaalla rintamamiehet.

      Poista
    4. "puolueen puheenjohtaja Veikko Vennamo kannettiin peräti ulos istuntosalista"

      Sen operaation ajan hän sai kerrankin nauttia muiden puolueiden kannatusta.

      Poista
  3. Oikeistolaisuushan tarkoittaa konservatiivisten puolueiden kannattamista. Äärioikeistolaisuus taas on leima, joka voidaan lätkäistä oikeistolaiseen ilman sen kummempaa logiikkaa. Hyvä esimerkki on ruotsalaisen kansanpuolueen oikeistoon kuulunut Georg C. Ehrnrooth, joka alun perin tuli julkisuuteen vuoden 1956 kunnallisvaalien kautta. Hänen silloiset priorisointinsa olivat kai pikemminkin vasemmistolaisia, kun hän kommentoi Helsingin kaupunginhallituksen toteamusta, että kaupungilla ei ole varaa rakentaa vanhustentaloja. Rahattomuus ei kuitenkaan estänyt rakentamasta Korkeasaaren Apinataloa.

    Äärioikeistolaiseksi Ehrnrooth muuttui pysymällä konservatiivina. Ensin kielipuolue halusi vuoden 1968 presidentinvaaleissa varmistaa hallituspaikansa ja meni Kekkosen taakse – Ehrnrooth tuki Kokoomuksen Matti Virkkusta – ja lopullinen pesäero rkp:hen tuli, kun puolue oli muiden mukana valmis lainmuutoksella pidentämään presidentin vaalikautta vuoteen 1978 saakka.

    Nykyään aika harva varmaan pitää Kekkosen kautta pidentänyttä poikkeuslakimenettelyä demokratian riemuvoittona. Aika moni lienee Ehrnroothin kanssa samaa mieltä Neuvostoliitosta ja yleensä kommunismista. Jopa Li Anderssoninkin sopii rauhoitella, että eihän tässä Neuvostoliitoksi muututa, tulematta äärioikeistolaiseksi.

    Äärioikeistolaisuudella ei aikanaan leimattu Veikko Vennamoakaan, vaikka oli keskeisistä asioista suunnilleen samaa mieltä kuin Ehrnrooth. Keskustan puolueilla näyttää tässä suhteessa olevan erivapaus. Nimittäin vasemmiston piirissä leimalla kyllä on ollut käyttöä.

    Käytön mielivaltaisuus tekee merkityksen määrittelystä hankalaa. Siksi on ehkä ymmärrettävää, että Nykysuomen sanakirjasta käsitettä ei löydy ollenkaan – ainakaan vuoden 1985 painoksesta.

    VastaaPoista
  4. "Vähänkö on ihmisiä oikeudenkäyntien avulla taloudellisesti ja muutenkin tuhottu."

    Ehkä nyt Kekkosen Suomen kunniaksi on sanottava, ettei näytösoikeudenkäyntejä ja vastaavan tason keinoja käytetty vastustajien suoranaiseksi (fyysiseksi) tuhoamiseksi. Toki poliittista eristämistä käytettiin raa'asti, mutta toisinajattelijoilla säilyi sananvapaus ja mahdollisuus poliittiseen toimintaan.

    Ainoat oikeudenkäynnit Kekkosella liittyi jo ennen sotia IKL:n kieltämiseen ja myöhempää sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin, jossa Paasikivi pani Kekkosen tekemään silloisissa oloissa välttämättömän likaisen työn. Kekkosen presidenttiaikana tuollaista "hallinnollista resurssia" ei tietääkseni käytetty.

    Toki Kekkonen käytti vastustajiaan kohtaan raakaa henkistä väkivaltaa, mutta silloin taisteltiin ulkopolitiikan linjasta ja Kekkonen piti omaansa ainoana maan edun mukaisena. Lopputulos puhuu puolestaan: ainoana Neuvostoliiton naapurina onnistuimme säilyttämään (lähes) läntisen elämänmuodon.

    VastaaPoista
  5. Ensimmäisen "Pidot Tornissa" -keskustelukirjan replikoijana "kirjallisuuskriitikon" roolissa oli Tatu Vaaskivi. Hän julkaisi tuona vuonna 1937 kaksi huikeaa, toistaiseksi ylittämätöntä visionääristä teosta, "Vaistojen kapina", jossa hän lanseerasi suomalaiselle, tuolloin vielä totaalisen tietämättömälle lukeneistolle Sigmund Freudin ja psykoanalyyttisen ajattelun, toinen "Huomispäivän varjo", joka samalla otteella esitteli Spenglerin.

    Nuo kaksi teosta ovat todellakin jotain jonkalaista omassa kirjallisuudessamme ei ole juuri esiintynyt. En tiedä, missä määrin teokset on runnattu metamfetamiinin, Pervitiinin, voimin -- toinen samaa tyylilajia edustanut oli Olavi Paavolainen, josta tiedän, että luovuuden motiivina oli vahva narsismi.

    Ainakin kaksi "Pidot"-replikaattia on jo toimitettu. Pidot Aulangolla, ja toinen "Pidot tornissa". -- Erno Paasilinnalla oli kai jonkinlainen runnarin rooli näissä, hänhän toimi Karistolla kustannushommissa jonkin aikaa. Kariston intomielisen perustajan projektina oli poimia maailmankirjallisuuden suomentamattomia pieniä "helmiä" ja rahoittaa niiden julkaiseminen kotimaisten kansansuosikkien avulla -- ihan viikko sitten luin mielenkiinnosta uudelleen William Blaken "Taivaan ja Helvetin avioliiton", jonka juuri Karisto julkaisi Tuoman Anhavan suomentamana.

    Jos joku nyt toimittaisi vielä yhden "Torni"-keskustelun, pelkään, että sen sisältö löyhkäisi lähinnä oman aikamme kamelinlannalta ja sateenkaarisaasteilta. Suomalainen Suomi ei voi koskaan enää kokea puhdistunutta uudelleensyntymää, renessanssia. Se ajoi itsensä aikanaan umpikujaan, enkä oikein usko, että oman aikamme todelliset toisinajattelijat pystyvät paljon parempaan -- ei heilläkään keskellä aikojen pimeyttä ole todellisia vaikutusmahdollisuuksia.

    VastaaPoista
  6. Kirjahyllyäni kaivelemalla löysin tuon sarjan teoksia ja kävi ilmi, että ensimmäistä keskustelukirjaa seurasi toinen "Pidot Tornissa" vuonna 1954. Kolmannen, "Pidot Aulangolla" toimittamisessa oli sitten mukana Erno Paasilinna, joka neljännen, "Pidot Suomessa" -koosteen esipuheessa lyttää menneisyyden sisällöt täysin, vaikka toteaakin, että kirjallisina tuotteina ja ajanhengen dokumentteina edeltäjät ovat arvokkaita. Viides samaa teemaa tavoitteleva teos, onkin sitten jo aikamoinen tasonromahdus, rääpäisy jossa keskustelijat on nimettykin: kokoomuksen Kirsi Piha, ympäristöaktiivi Aleksi Neuvonen, vihreiden varapuheenjohtaja Rosa Meriläinen, teatterilainen Pauliina Hulkko, kissantappovideostaan kuuluisaksi tullut kuvataiteilija Teemu Mäki, akateemiseksi sekatyöläiseksi nimetty Kaarina Hazard, historioitsijaksi nimetty Jukka Relander, investointipankkiiri Risto Murto ja runoilija Miira Sippola. Nämä "Bileet Tornissa" pidettiin 2002, eikä juttu enää jaksa edes huvittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa muuten on jonkin verran esillä tämä Pidot Aulangolla.

      Poista
  7. Pidot siellä ja pidot täällä. Mites se Veikko Huovinen sanoikaan siitä kaikkein imelimmästä viisauden muodosta, jälkiviisaudesta?
    Veikkaan että esim multikulturalismin puolesta öyhöttävät (ns. älymystö) pitemmän päälle tekevät vielä hallaa itse hyvälle asialle eli eri etnisten ryhmien rauhanomaiselle rinnakkaiselolle ja vuorovaikutukselle. Eli: "hyvä juttu mutta jätkät (ja akat) sen pilas."

    VastaaPoista
  8. Minä luin Kareet 70-luvun alussa lukiossa ollessani, teiniliiton ja kouluneuvostojen kiivaimpaan aikaan. Jo silloin hämmästelin, miten _nopeasti_ "kapinallisuus" institutionalisoitiin. Valtion virallisten kapinallisten suurin riski siitä lähtien on ollut musertua mediaihailun ja apurahojen vyöryn alle. Rehtorit ja presidentit taputtavat heille suopeasti. Jos jonkun Pallinaaman levyt eivät enää tahdo myydä, eikä keikkojakaan pukkaa, järjestyy nopeasti suojatyöpaikka rasisminvastustelussa tms. kivassa puuhastelussa toisten rahoilla.

    Meillä eräs pankinjohtajan poika Keravan ghetosta jatkaa perinteisellä linjalla Donnerien ja Wahlroosien viitoittamalla tiellä. Ämörikassa taas: https://nypost.com/2020/09/05/wealthy-nyc-woman-busted-in-blm-rampage/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa on aina osattu se valtiotaidon osa, jonka mukaan oppositio pitää hirttää tai nimittää johonkin virkaan tms: molemmissa tapauksissa vaikenee kuin kiltti lapsi. Kekkonen syleili kuoliaaksi 1960-luvun radikaalit, joista Saksassa kehittyi Punainen armeijakunta ja baader-meinhof-ryhmä. Sellainen ranskalainen tai venäläinen pysyvästi valtiokriittinen älymystö, joka ei suostu syömää valtion kädestä, meiltä on aina puuttunut. Onneksi tai epäonneksi, en osaa sanoa.

      Poista
    2. Vastenmielisin osa on tämä yleislänsimainen larppaaminen. Juhana-herttua itse ja Nottinghamin sheriffi kaikkine miehineen leikkivät olevansa rohkeita kapinallisia, jotka koko ajan elävät hirsipuun varjossa, ja _uskovat_ itse narratiiviinsa.

      Poista
  9. Runoilevan psykiatrian oppilaita:
    -Tommi Uschanov, joensuulainen dosentti ylpeilee ettei ole jalalla astunut rajan toiselle puolelle eikä osaa sanaakaan venäjää
    -Merja Kyllönen, ajaa Suomussalmelta pakulla rajalle kesäisin näkemään että puomi on paikallaan
    - Saska Saarikoski lähti tutustumaan itään, kääntyi takaisin Viipurin asemalla koska ne hajut.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.