lauantai 17. lokakuuta 2020

Ihmiskasvoinen filosofi

 Hyveen kasvattaja


Plutarkhos, Mielen tyyneydestä. Kääntänyt Juhana Torkki. Otava 2020, 157 sivua.


Plutarkhosta ei tarvitse esitellä tai sanotaan nyt, ettei häntä pariin tuhanteen vuoteen ole tarvinnut sivistyneelle lukijakunnalle esitellä. Nyt asia saattaa olla toisin.

Plutarkhoksen Suurten miesten elämäkerrat, joita yhä uudet koululaisten sukupolvet ovat länsimaissa halki vuosisatojen opiskelleet, ovat kuvauksia suurten  miesten hyveistä ja paheista ja niiden määräävästä vaikutuksesta heidän aikaansaannoksiinsa ja kohtaloonsa.

Kuten aikalaisensa Tacitus, Plutarkhos oli sangen tietoinen aikakautensa rappiosta. Nautinnonhimo ja velttous olivat astuneet vanhojen, miehekkäiden hyveiden tilalle. Ihmiset tavoittelivat mielen ja aistien kiihotusta pikemmin kuin niiden hallitsemista.

Plutarkhos ei kuitenkaan ollut stoalainen, vaan hänen kirjoituksensa ovat pikemminkin vastineita stoalaisuuden keinotekoiselle ankaruudelle. Luonto vaatii toki omansa, mutta sitä voidaan jalostaa ja kasvattaa. Sitä ei sen  kannata ignoroida.

Plutarkhoksen ihannoima euthymia tarkoittaa mielenliikutuksien, thymoksen hallitsemista. Kyseessä ovat sekä hillitön suuttumus, että muut affektit, jotka ottavat ihmisen valtaansa ja sumentavat hänen järkensä. Silloin ihminen lakkaa olemasta oma herransa ja ajautuu onnettomuuteen.

Aikana, jolloin nimenomaan mielenliikutuksien voimallisuutta ihaillaan ja erityisen ansiokkaana pidetään aikuisen ihmisen vajoamista lapsen tasolle jopa julkisessa esiintymisessä, saattaisivat Plutarkhoksen opetukset mielenhallinnan ja tasapainon saavuttamisesta olla taas ajankohtaisia.

Ehkäpä näemme piankin TV:ssä ohjelmasarjan, joka on hengeltään ylevöittävä ja käsittelytavaltaan arvokas ja tasapainoinen. –Ei, miksei koko ohjelmisto voisi muuttua sellaiseksi? Eiköhän meiltä mahtaisi löytyä myös jaloluontoisia ihmisiä pelkkien huomiohuorien sijasta?

No, olkoon. Tuli vain mieleen.

Kirjoittaja oli rikas tai ainakin monien kadehtima, roomalaistenkin ylimysten suosima kreikkalainen, jonka oppineisuus klassisen kirjallisuuden ja mytologian alalla oli ylivertainen. Senhän hänen loputtomat sitaattinsakin osoittavat. Suomentaja on ansiokkaasti huomauttanut, mistä ne kulloinkin ovat peräisin.

Plutarkhoksen yksityiselämä oli kaiketi onnellista, kuten lienee lupa päätellä hänen lohdutuskirjeestään vaimolleen kaksivuotiaan tyttären kuoleman johdosta. Tuo lapsi oli ollut vaimolle erityisen rakas, koska edelliset neljä olivat olleet poikia. Kirjoittaja toteaa lapsen olleen vanhemmilleen suuren ilon aiheena kaikessa viattomassa hellyydessään ja iloisuudessaan.

Lapsen menetys tuotti tietenkin suurta tuskaa, mutta sen sijaan, että sitä olisi pyritty itkijöiden ja seremonioiden avulla vielä vain lisäämään, oli keskityttävä ajattelemaan sitä iloa, jonka lapsi oli kerran tuottanut ja jota oli hyvä muistella.

Toisin kuin erilaiset nykypuoskarit, kirjoittaja ei siis kehottanut uppoutumaan traumaan pohjamutia myöten ja piehtaroimaan onnettomuudessa, kuten tuohonkin aikaan yleinen tapa oli. Sen sijaan oli koetettava hakea asioiden valoisampi puoli, joka myös oli olemassa. 

Järkeily ei luultavasti aina auta ketään löytämään mielenrauhaa, mutta Plutarkhoksen metodi näyttääkin pikemmin olleen psyyken kasvattaminen. Pahaa ei kannata päästää sisälleen, saati aktiivisesti hakea. Muuan kirjoittajan erityisen vastustuksen kohteista oli turha uteliaisuus. Miten moni hakeutuikaan toreilla ja satamiin vain kysyäkseen yhä uudelleen: ”Mitä uutta?”

Ihmisillä oli taipumus tyydyttää aivan tarpeetonta ja häpeällistä uteliaisuuttaan kaikissa mahdollisissa asioissa mukaan lukien toisten onnettomuudet ja häväistysjutut. Omia munauksia ja syntejä myös vatvottiin ja kaduttiin ylen määrin.

Kaikki tämä oli omiaan myrkyttämään mieltä, joka sai ravinnokseen saastaa terveellisen muonan sijasta (oma ilmaukseni) ja tottui ennen pitkää elämään alhaisten asioiden parissa.

Epämiellyttäviä sensaatioita kaivelevat ihmiset menettelivät samoin kuin tekisi joku roiston luonteella varustettu tomppeli, joka kokoaisi vaikkapa Homerokselta kaikki epäonnistuneet säkeet ja kielioppivirheet ja ottaisi näin syntyneen tekeleen lukemistokseen.

Sivu mennen sanoen, Plutarkhos oli kasvissyöjä, mutta ei näytä olleen kyllin röyhkeä vaatiakseen samaa vierailtaan. Myös viini lienee maistunut. Päättelen asian siitä, että hän järjesti usein pitoja, joissa lausuttuja pöytäpuheita on pidetty arvossa. Korjatkoon joku tämän, jos aihetta on.

Eivät Plutarkhos, enempää kuin hänen vaimonsakaan olleet materialisteja, vaan dionyysisten myyttien pyhien mysteerien tuntijoita. Sellaisina he uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja jälleensyntymiseen. Noista asioista vihkiytyneetkään eivät kuitenkaan ilmeisesti tienneet tarpeeksi, jotta olisivat voineet käyttää kokemuksiaan argumentteina konkreettisissa kysymyksissä.

Oikean reettorin tavoin Plutarkhos käyttää esityksessään ethosta, pathosta ja logosta ja saa ainakin minut vakuuttuneeksi asiastaan monessa kohdassa. Tarkoitan erityisesti sitä, ettei roskakulttuurissa eläminen ja mahdollisimman suurten mielenliikutusten hankkiminen välttämättä ole tavoittelemisen väärtti arvo sinänsä.

Toki ihmisen mieli on usein vaikeasti hallittavissa, mutta sen verran järkiolento hän on, että pystyy suuntaamaan sen toimintaa ja ainakin tavoittelemaan hyvettä, jonka saavuttaminen toki meiltä, vaimosta syntyneiltä ihmisiltä jää aina vajaaksi.

Luulen, että vanhalla mestarilla on yhä paljonkin sanottavaa myös tälle aikakaudelle, joka on ottanut paheen erityisen arvostuksensa ja tavoittelunsa kohteeksi.

Kulttuuriamme ei mikään voine pelastaa, mutta yksilötasolla Plutarkhos saattaa olla taas yhtä ajankohtainen ja arvokas neuvpnantaja kuin joskus ennenkin.

7 kommenttia:

  1. Ihminen on sitä mitä hän syö. Tämä koskee niin hengen- kuin ruumiinravintoakin. Koska lännessä putkiaivoisuus on vallitseva tapa käyttää järkeä, ei ymmärretä että kumpikin vaikuttaa kumpaankin. Jos syö roskaa, on vaikeampi imeyttää itseensä korkeampaa hengenravintoa. Todellisuushan on eriasteista informaatiota ja ruoka jos mikä on täynnään erilaisia viestejä keholle. Kun syö aitoa puhdasta ravintoa, suoliston mikrobiomi hyrrää tyytyväisenä ja lähettää vagushermoa pitkin viestin päänuppiin, että hienoa, jatka valitsemallasi linjalla ja kun aivot, niin kuin kaikki muutkin on tyytyväinen kun kehutaan, alkaa se mielellään panna parastaan. Yksinkertaista, mutta sekava maailmamme ei halua sitä oikein ymmärtää. Lopputuloksena on sitten prosessoidun ruoan pilaamilla heikkokuntoisilla aivoilla tehtyä laiskaa ajattelua, jolloin asioiden syy, seuraus ja varsinkin tulevaisuuten vaikuttaminen jää vaillinaisesti huomioiduksi. Karmeimpana esimerkkinä tämän vuoden sekoilu jonkun viruksen kanssa.

    VastaaPoista
  2. "Ehkäpä näemme piankin TV:ssä ohjelmasarjan, joka on hengeltään ylevöittävä ja käsittelytavaltaan arvokas ja tasapainoinen. –Ei, miksei koko ohjelmisto voisi muuttua sellaiseksi? No, olkoon. Tuli vain mieleen."

    Olihan meillä 1960-luvun lopun valistavan - kylläkin marxilaisen -ohjelmapolitiikan aika. Varsinaisen järjen, kunnian ja omatunnon aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten tämän päivän ohjelmapolitiikka eroaa 60- luvun marxilaisesta ohjelmapolitiikasta?
      Ei mitenkään. Marxia ei siinä mainita, mutta muuten tavoite ja menetelmät ovat aivan samat.

      Poista
  3. Terveet elämäntavat elvyttävät normatiivisen selkärangan. Omena päivässä pitää tohtorin loitolla. Kirja päivässä tekee hengenravintona saman.

    Kirjoituskokoelma "Kirjailija joka kadotti kirjaimet" taisi jäädä neuropsykiatri Oliver Sacksin viimeiseksi. En lukenut sitä päivässä, yhtäkin kappaletta jäin miettimään moneksi päiväksi. Siinä mainittiin, miten primitiivisimmät ihmiset eivät hahmota valokuvissa yhtään mitään. Eli mikään tuolla kaksiulotteisella pinnalla ei jäsenny heidän aivoissaan niin, että "esittävyyden" kognitio toimisi. Panepa tällainen ihminen toiseen vaakakuppiin, ja toiseen sitten vaikkapa ne ihmiset, joista Plutarkhos on kirjoittanut elämänkertoja.

    Kreikkalaiset -- joiden kognitiivista perintöä Plutarkhoskin kantaa -- elivat erilaisessa miellemaailmassa kuin missä me elämme. Hekään eivät pystyneet piirtämään kaksiulotteiselle pinnalle näköiskuvaa ihmisestä. He pystyivät tekemään plastisen veistoksen, jollaisia yhä ihailemme, mutta heidän geometriansa oli kaksiulotteista, "ideaista", ei syvyysperspektiiviä edellyttävää tilageometriaa.

    Kun kokonaiset ajattelulaadut perimmäisiä lähtökohtiaan -- "tajunnallisia alkioita" -- myöten ovat eri kulttuureissa ja samankin kulttuurin eri aikakausilla yhteismitattomia, mitä luulemme tietävämme vaikkapa antiikin kreikkalaisista? Sen harhan, joka syntyy kun käännämme kieltä toiselle kielelle ja lakaisemme erilaatuisuuden pois kuvasta?

    Kenelle tällainen riittää? Esimerkiksi Russell sivuuttaa antiikille ominaiset tyypilliset idea-ajattelun ongelmat toteamalla että ne olivat eräänlaisia "filosofian lastentauteja". Olivatko? Toiseen vaakakuppiin pitäisi panna se tosiasia, että ihmisaivot toimivat aina kokonaisuutena, eikä maailmassa oikeasti ole mitään todellisuusvastetta sille merkilliselle "esittävyydelle" jonka me käsitteidemme noitumina näemme yliaikasena yleistyksenä.

    Rooman valtakunnassa niin syvyysperspektiivin hahmottaminen kuin siihen samaan kognitioon kuuluva luku- ja kirjoitustaito sekä ajantaju olivat jo jossain määrin olemassa. Ne katosivat keskiajan depersonalisaatioon ja kolllektiivivoimien hämärään. Uusi aika alkoi siitä kun maalauksiin taas ilmestyi syvyysperspektiivi.

    Kouluarvosana meille oman ajattelumme tuntemisesta on nolla.

    VastaaPoista
  4. Televisio-ohjelmisto on lähes pelkkää roskaa. Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmat täynnä vihervasemmiston propagandaa, ja muut kanavat kaupallista katsomiskelvotonta moskaa. Ainoa kaavasta poikkeava on Alfa-tv, joka lievästä amatöörimäisyydestään huolimatta on kuitenkin enimmäkseen aikuisille tarkoitettu. Varsinkin keskusteluohjelmissa pääsevät ääneen muutkin kuin poliittisen korrektiuden tahtiin määkivät. Mukavaa on myös se, että niissä ihmiset saavat sanoa asiansa loppuun asti kaikessa rauhassa, ilman että toimittaja keskeyttää heti, jos ollaan vaarassa mennä hänen agendansa ulkopuolelle.

    VastaaPoista
  5. "Plutarkhoksen ihannoima euthymia tarkoittaa mielenliikutuksien, thymoksen hallitsemista. Kyseessä ovat sekä hillitön suuttumus, että muut affektit, jotka ottavat ihmisen valtaansa ja sumentavat hänen järkensä."

    Järven ja tunteiden/mielenliikutusten arvostaminen on vaihdellut historiassa: antiikki järki, keskiaika tunteet, renesanssi järki, barokki tunteet, valistus järki, romantiikka tunteet jne. Luulen syynä olevan pettymys edellisen jaksojen ylilyönteihin, esimerkiksi valistuksessa johti vallankumouksessa giljotiinin ja Järjen ylivaltaan.

    Jatkopohdintaa: haluaisin kyllä itse  maailmankuvaa, jossa järki - joka on tunnetusti kylmä vuodekumppani - ja tunteet/mielenliikutukset olisivat tasapainossa, toinen toistaan tukien. Tunteet/mielenliikutukset kun tekevät elämästä ylipäänsä elämisen arvoista: nousuhumala tai haltioituminen jossain taidetapahtumassa - tai jalkapallo- tai muussa urheilutapahtumassa - kumppanin rakastaminen taikka isänmaan rakastaminen, viha, joka auttaa taistelussa elämästä ja kuolemasta auttaa ponnistamaan viimeisetkin voimanriippeet jne, jne.

    Vain tunteet ja mielenliikutukset tuottavat meille tavoitteet ja arvot, joiden saavuttamiseen järki antaa keinot.

    Toisaalta järjen tulee ohjata noita affekteja: estää juomasta niin paljon, että tulee krapula alkoholisoitumisesta puhumattakaan, olla maksamasta taiteesta tai urheilusta liikaa aikana tai rahana, estää hyväksikäyttö kumppanin toimesta taikka kertoa milloin on aika taistella ja milloin paeta tai antautua.

    Liika tunteille antautuminen johtaa ikävyyksiin, liika järjelle antautuminen puolestaan kylmän-happamaan sivullisuuteen.

    VastaaPoista
  6. Kiitos tästä hyvää tekevästä kirjoituksesta. Se avasi häivähdyksenä näkymän omaan mielenmaisemaani silloin ennen, kun minullekin oli olemassa die heile Welt.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.