lauantai 14. marraskuuta 2020

Hackzell

 Tekijämiehiä


Martti Häikiö, Antti Hackzell. Karhunkaatajasta rauhantekijäksi. Docendo 2020, 395 s.


Antti Hackzellin tuntevat kaikki sodanedellisen Suomen historian kanssa askaroineet, mutta varsinaiset suurteot näyttävät hänen kohdallaan jääneen tekemättä. Halvaus juuri ennen Moskovan neuvottelujen alkamista vuonna 1944 katkaisi työn ja myös pääministeriys jäi aivan lyhyeksi.

Todellisuus on monimutkaisempaa. Hackzell ei kukaties päässyt tai joutunut poseeraamaan suurten ratkaisujen allekirjoittajien joukossa, mutta hänen roolinsa niiden synnyssä oli siitä huolimatta hyvin suuri. Tämän asian merkitystä korostaa se, että vastuun kantajan rooli ei yleensäkään ole ollut tavoiteltu silloin, kun kyseessä ovat vastenmieliset ja vihatutkin ratkaisut, jotka silti saattavat olla välttämättömiä.

Inhimillisesti katsoen varmoihin yrityksiin sen sijaan aina löytyy miehiä ja nykyään voidaan käyttää naisiakin. Kukapa ei muistaisi sitä kuvaa, jossa O.V. Kuusinen poseeraa yhdessä Stalinin ja muiden maailman mahtavimman sotilasvallan napamiesten kanssa joulukuun alussa vuonna 1939. Ikuista kunniaahan siitä oli silloin luvassa.

Hackzell kuului autonomian ajan Venäjän-tuntijoihin, joiden joukko ei ollut kovinkaan laaja. Paasikiveähän on aina pidetty sellaisena ja hän todella tekikin töitä sen asian eteen, mutta ei kuitenkaan koskaan joutunut pitkiä aikoja toimimaan puhtaasti venäläisessä ympäristössä.

Sama tavallaan kyllä pitää paikkansa myös Hackzelliin nähden. Pietari oli kuin olikin myös joiltakin osin suomalainen miljöö, joka tarjosi työtä suomalaisten asioita ajavalle juristille. Toki se lisäksi oli imperiumin pääkaupunki, jossa oli opittava talon tavoille ja josta avautuivat näköalat maailmanpolitiikkaan.

Sortovuosina Hackzell omaksui perustuslaillisen nuorsuomalaisuuden. Sota-aikana hän avusti vangittuja suomalaisia ja muun muassa järjesti Svinhufvudille herrasväen arvolle sopivan siirron Siperiaan normaalin, tylyn etappikuljetuksen sijaan.

Sodan jälkeen Hackzell toimi Viipurin läänin kuvernöörinä ja harjoitti maltillista politiikkaa aikana, jolloin venäläisvastainen hysteria löi maassamme yli ja esimerkiksi maalaisliiton piirissä suosittiin summittaisia karkotuksia. Hackzell, maailmanmies, ymmärsi tuon lyhytnäköisen politiikan turmiollisuuden. 

Maaherran pesti jäi lyhytaikaiseksi ja sen jälkeen Hackzellin uran merkittävimmät vaiheet sijoittuivat ulkoasiainhallintoon ja työnantajien keskusliittoon.

Moskovan lähettiläänä (suurlähettilään titteli ja ranki tuli käyttöön vasta sodan jälkeen) Hackzell korosti suhteiden normalisoinnin ja kaupan lisäämisen merkitystä.

Jälkimmäinen edistyi vain vähän, mikä johtui sekä suomalaisten passiivisuudesta, että venäläisten haluttomuudesta. Jälkimmäiset pyrkivät määrätietoisesti sitomaan kaupan laajentamisen poliittiseen lähentymiseen, kuten laaja dokumenttiaineisto osoittaa.

Noina vuosina muistan lähettilään laatineen Suomen ja Neuvostoliiton suhteista muistion, jossa hän korosti sitä, että nykyaikainen sota vaati pitkää ja monimuotoista valmistelua. Siihen valmistauduttiin jo rauhan aikana sekä fyysisesti, aina rautateiden rakentamista myöten, että henkisesti. Suomen etu edellytti, ettei sotaa valmistelevaa mielialaa lietsottaisi. Tämä oli tietenkin täysin vastakkainen näkemys AKS:n pyhän vihan nimiin vannovalle ideologialle.

Hackzell ei kuitenkaan päässyt venäläisten silmissä suosioon, vaan ainakin 30-luvulla hänen etenemisensä haluttiin estää neuvostoliittolaisella parjauskampanjalla. Muuan argumentti oli hänen harrastuksensa antiikkiesineiden kauppaan ja suoranaiseen keinotteluun, jolloin hän oli läheisissä suhteissa kultaseppä Fabergéhen. NKVD taas luokitteli Fabergén vakoilijaksi.

Tämä tahra Hackzellin maineessa on seurannut häntä tähän päivään asti venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa. Nähtävästi se perustuu yksipuoliselle asioiden tuntemukselle. Asiaa monipuolisesti tutkinut Häikiö ainakin antaa Hackzellille synninpäästön.

Hackzellin ulkoministerikausi Kivimäen hallituksessa venyi vastoin kaikkia odotuksia kolmivuotiseksi ja sen aikana Suomi luotsattiin pohjoismaiseen puolueettomuuteen. Tästä Häikiö antaa suuren tunnustuksen kansainvälisissä asioissa kokeneelle ja laajat verkostot omanneelle Hackzellille.

Pikkuvaltiot olivat vaihtotavaraa sodanedellisissä suurvaltojen peleissä, kuten tuon ajan suurpolitiikasta väitellyt Häikiö hyvin tietää. Niin sanottuja turvatakuitahan Suomi ei voinut saada muualta kuin Saksasta ja Neuvostoliitosta, mutta kun niitä ei haluttu, jäi realistisena vaihtoehtona jäljelle vain pohjoismainen puolueettomuus, mikä ei tietenkään monia miellyttänyt enempää meillä kuin muualla.

Työnantajien keskusjärjestön johtajana Hackzell luotsasi työnantajat kohti työehtosopimuksia ja jopa antoi nimen kuuluisalle tammikuun kihlaukselle, joka syntyi talvisodan hengessä.

Talvisodan henki oli mitä todellisin asia, josta todistavat lukemattomat dokumentit, mutta olisi erehdys luulla, että se syntyi noin vain itsestään ja ettei siihen ja sen ylläpitämiseen olisi liittynyt ongelmia. Itse asiassa se oli herkkä asia, jonka säilyttäminen sodan jälkeen ei ollut niinkään helppo tehtävä.

Hackzellin uran huipentuma ja samalla päätös oli Suomen luotsaaminen rauhaan vuonna 1944. Mannerheimin valinta presidentiksi vapautti maan Rytin henkilökohtaisesti antamasta vakuutuksesta (mikä ei siis täytä mitään sopimuksen tunnusmerkkejä), mutta tie rauhaan ei suinkaan ollut sillä selvä.

Häikiö esittää tässä kirjassaan luultavasti seikkaperäisimmän saatavilla olevanselostuksen koko siitä prosessista, joka tarvittiin neuvottelujen aloittamiseksi Moskovassa syyskuussa 1944.

Tutkijat ovat puhuneet paljon Saksan valmistelemasta Suomen miehityksestä ja nostaneet esille myös konkreettisia valmisteluja. Asian vaikutus suomalaisten päätöksiin oli hyvin merkittävä. Vaara väistyi tai ainakin oleellisesti väheni vasta saksalaisten joutuessa perääntymään Virosta.

Mieleen tietenkin tulee, millaiset mahdollisuudet Suomella olisi ollut erillisrauhaan aiemmin –joko syksyllä 1943 tai keväällä 1944, kun sen elintarvikehuoltokin oli ratkaisevalta osin Saksan varassa. Toki rauhaa tarjottiin jo syksyllä 1941, mutta sen voi pitemmittä puheitta kuitata puhtaaksi propagandaksi ja psykologiseksi sodankäynniksi.

Häikiö panee suuren merkityksen sille, että Hackzell onnistui varmistamaan Ruotsilta lupauksen pelastaa Suomi nälänhädästä ainakin joksikin aikaa erillisrauhan solmimisen jälkeen.

Myös poliittinen taistelu rauhanneuvottelujen aloittamisesta oli tiukkaa. Myös kokoomus, Hackzellin oma puolue oli sangen vastahakoinen ja paradoksaalisesti pääministerin tärkein tukiryhmä olivat sosialidemokraatit.

Moskovassa Suomen valtuuskunta joutui odottamaan viikon ilman, että tapahtui mitään. Lubjankasta kivenheiton päässä sijaitsevassa Savoy-hotellissa sen keskusteluja salakuunneltiin ja Häikiö päätteleekin, että venäläiset sen perusteella katsoivat parhaaksi alentaa vaadittujen sotakorvausten määrää puolella. Siitäkin on toki puhuttu, että sotakorvausten määrää laskettaessa ratkaiseva merkitys oli sillä dollarin kurssilla, jonka mukaan korvaukset laskettiin.

Joidenkin lausuntojen mukaan Hackzellia pidettiin aika värittömänä ja jopa keskinkertaisena persoonallisuutena. Hänen toimintansa osoitti kuitenkin strategisissa kohdissa suurta todellisuudentajua ja tahdonlujuutta, joita monilta briljanteilta poliitikoilta puuttui.

Häikiö antaa sankarinsa toiminnasta hyvin korkeana arvosanan ja tämän kirja perusteella siihen on kaikki syyt yhtyä.


29 kommenttia:

  1. "Suomella olisi ollut erillisrauhaan aiemmin –joko syksyllä 1943 tai keväällä 1944, kun sen elintarvikehuoltokin oli ratkaisevalta osin Saksan varassa."

    Tämä, yhdessä miehitysvaaran kanssa, on liian vähän saanut huomiota tutkimuskirjallisuudessa. Miten sitä erillisrauhan tekee, jos seurauksena olisi ollut nälänhätä: kevättalvi 1942 on hyvä esimerkki siitä, miten Suomi oli painostettavissa elintarvikkeilla. Neuvostoliitto ei ollut halukas tai kykenevä korvaavaan elintarviketuontiin. 

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parodoksaalisesti(?) Suomen poliittinen liikkumatila suhteessa Saksaan parani hieman Saksan kärsittyä rökäletappion Stalingradissa. Tuskin sattuma että kaupat uuden polven hävittäjäkoneista, pommikoneista sekä rynnäkkötykeistä tulivat vuonna 1943. Sitä ennen Saksa möi lähinnä vain sotasaalisaseita.

      Poista
    2. Tämä pitää varmasti paikkansa. Sitä kuvaa parhaiten, miten nopeasti kesällä 1944 saatiin lento-osasto Kulmey, rynnäkkötykkejä ja lisää panssarintorjunta-aseita.Suomi piti pitää rintamassa.

      (Vastaavasti voi tietenkin pohtia, mikäli olisi ollut Suomen asema, jos Saksa 1941-42 olisi saavuttanut murskavoiton.)

      Poista
    3. Historian tutkija on ammattitaitoinen tutkimaan, mitä on tapahtunut. Mutta koska hänellä ei ole omaa kokemusta valtion johtamisesta tai johtamisesta ylipäätään, niin hän ei välttämättä osaa hahmottaa, miksi on toimittu niin kuin on toimittu.

      Vähän sama, kuin jos historioitsija arvioisi jotain shakin mestaaruusottelua pelkkien dokumentoitujen siirtojen pohjalta ilman mitään omaa pelikokemusta. Helppo olisi arvostella jotain näennäisen huonoa siirtoa, vaikka se olisi muihin vaihtoehtoihin verrattuna paras mahdollinen.

      Poista
    4. Tuota Suomen asemaa Saksan voittaessa on jo Manninen puinut perusteellisesti. Kyllä se tässäkin kirjassa tulee aika lailla esille.

      Poista
    5. Lainaus:

      "
      Nimetön 14. marraskuuta 2020 klo 15.30
      Parodoksaalisesti(?) Suomen poliittinen liikkumatila suhteessa Saksaan parani hieman Saksan kärsittyä rökäletappion Stalingradissa. Tuskin sattuma että kaupat uuden polven hävittäjäkoneista, pommikoneista sekä rynnäkkötykeistä tulivat vuonna 1943. Sitä ennen Saksa möi lähinnä vain sotasaalisaseita.
      "

      +

      Tämä on paradoksi, niin kuin sanoit.

      Toisaalta Saksan tuotanto oli häkellyttävän heikoissa kantimissa "Barbarossan" alkaessa.

      Tosiasiassa vuoden 1933 jälkeinen "uudelleenvarustautuminen" on samoin paradoksi. Paljon tapahtui, mutta liian vähän.

      Tuotanto nousi niin kauan kunnes logistiikka alkoi pettää ja varsinkin "bensiinin" saanti heikkeni - erityisesti kivihiilestä tehdyn bensan.

      Saksa oli riittävän vahva rakentamaan osan armeijastaan, mutta liian heikko käymään sotaa - näin oli käynyt jo ennen ensimmäistä mailmansotaa ja sen aikana.

      Toisaalta sodan suurimmat hyötyjät kannattaa myös kaivaa esiin. Mitään yllättävää sieltä ei löydy, mutta halutessaan voi olla järkyttynyt.

      Linkit nykypäivään ovat selvät ja nähtävissä.

      Poista
    6. Selvää kai on, että jokainen valtio antaa parhaat tai rajoitetut aseensa ensin omalle armeijalleen ja vasta sitten liittolaisilleen ellei erityissyitä ole kuten em vuoden 1944 tilanne. Yhtä selvää on, että Saksan tuotantokyky oli pienempi kuin Neuvostoliiton ja erityisesti USA:n. Paradoksaalisesti em:n salailukulttuuri esti Saksaa saamasta selville sen koko potenttiaalia. Tästä on todiste: Hitlerin salanauhoitus Mannerheimin syntymäpäivillä, mistä kävi ilmi tämän aliarvioineen NL:n pansarituotannon.

      Toisaalta jos Saksa olisi 1941 saavuttanut murskavoiton, tuolla tuotantokapasiteetin erolla ei olisi ollut merkitystä: USA ei olisi yhden rintaman sodassa uskaltanut tai pystynyt ylittämään Englannin kanaalia.

      Poista
  2. Onko mitään tietoa kuinka paljon Ruotsi toi Suomeen elintarvikkeita syksystä 1944 lähtien esim. vuoden 1945 loppuun asti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomi olikin aselevon jälkeen melkoisessa tuontimotissa syyskuusta 1944 alkaen toukokuuhun saakka ainakin. Viholliseksi muuttunut Saksa hallitsi Itämerta ja Tanskan salmia, joten Suomen laivoilla ei päässyt Ruotsi kauemmaksi. Petsamon satama ei ollut enää käytettävissä. NL ei tainnut erityisemmin mitään toimittaa.

      Poista
    2. Krister Wahlbäckin uuden Jättilaisen henkäyksen mukaan Mannnerheim olisi varmistanut P er Albin Hansonilta riittävän tuen syksylle: 150 000 tonnia leipäviljaa, 5 500tonnia ravintorasvoja, 10 000 sokeria ja 10 000 tonnia superfosfaattia.tapaamisen aikana puhuttiinvain favarasta, ei maksusta.

      Poista
  3. Nykyisin esitetään myös sellainen arvio että sotakorvausten määrästä päätettäessä liittoutuneilla (lähinnä NL:lla) oli arvio kuinka paljon Suomi olisi ollut sotavelkaa Saksalle. Summaksi väitettiin peräti 16 miljardia markkaa eli vuoden 1938 valuuttakurssilla noin 320 miljoonaa dollaria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan sama summa lätkäistiin kuin Romaniallekin. Ja taisi olla niin myös Unkarilla, en muista varmasti.

      Poista
  4. Vaan kovin sitkaan se Hackzellin rooli "rauhantekijänä" otti toteutuakseen. Mannerheimin pääministerinä hän eduskunnan ratkaisevassa istunnossa 2.9.1944 erehdyksessä jätti pois NL:lle ratkaisevan tärkeän maininnan, että välit Saksaan aiottiin katkaista. Sama outo erehdys sattui myös ulkoministeri Carl Enckellille (esim. J. Suomi).

    Hackzellin vastenmielisyys demokraattista hallitustapaa oli käynyt ilmi jo Cajanderin punamultahallitusta kaatamaan pyrkineessä "vaikutusvaltaisten suomalaisten ryhmässä (M. Jonas) ja 1940 "Uuden Euroopan tulenkantajissa" (mm. jo Krosby dokumentteineen), joka jo nimessään kantoi hieman epäilyttäviä konnotaatioita. Tässä valossa se usein mainittu "luotsaaminen pohjoismaiseen puolueettomuuteen" näyttäytyy kovin yksipuoliselta totuudelta (mistä enemmän esim. Jokisipilä - Könönen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jospa nyt ei tehtäisi takaperoisia päätelmiä.

      Poista
    2. On helppoa olla jälkikäteen kirkasotsainen.

      Ei kukaan aikalaisista voinut tietää miten perusteellinen muutos sodan seurauksena tapahtui.

      Se että joku on jäsen jossakin tai tapaa jonkun voi olla oire jostakin, mutta ei aina ja ehdottomasti.

      Henkilö joka ei aio lähteä politiikkaan voi ajatella ja sanoa ja kirjoittaa kaikkea "outoa" jonka hän myöhemmin löytää edestään kun polittinen toiminta alkaa tai "syvenee".

      Blogista löytyy aina vain kaikkea epäilyttävää, eikö?

      "Pohjoismainen puolueettomuus" on ongelmallinen käsite kun vainharvat ymmärtävät sen yhteyksiä ja perusteita.

      Myöhempi "ystävyyteen, yhteistyöhön ja avunantoon perustuvat suhteet Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä" saa vielä kannattajia, mutta jotkut rohkenevat jo epäillä...

      Ne jotka eivät näe yhteyttä sekä erilaisten "liturgioiden" tarvetta.

      Nykyisiä liturgioita ovat esimerkiksi "talouskasvun heikentyminen,talouden taantuminen, tuottavuuden heikkous, keskuspankkien rahapolitiikka, talouden elvytys..." jne jne.

      Läes kaikki politiikan kieli on onttoa ja useimmiten ei sanota mitä tarkoitetaan. Ja tarkoitus pyhittää keinot. Valitettavasti myös keinot pyhittävät tarkoituksen.

      Suurin ongelma nykyään on, että enää "länsimailla" ei ole todellista vaikutusvaltaa.

      Olemme suistuneet ja suistumassa Kiinan mallin mukaiseen diktatuuriin jossa yhteiskunta palkitsee lähes reaaliaikaisesti passiivisuudesta.

      Hallinnon - tai valtioiden - on pakko toimia näin koska niiden oikeutus hallitsemiseen on ohut ja koska väkivallan mahdollisuus viehättää kaikkia hallintoja. Kun rahat loppuvat, väkivalta lisääntyy.

      Ideologiat peittävät alleen hallinnon ohuuden ja surkeuden sekä hallitsijouden taloudellisen ahneuden.

      Lisäksi valtion kaatamalla saa enemmän varallisuutta kuin pitämällä sen pystyssä - Neukkula on tästä hyvä esimerkki. Weimarin Saksa on toinen vastaava esimerkki.

      Varallisuus käytetään sen jälkeen sotien lietsomiseen ja ympäristön tuhoamiseen.

      "Luonnonvaroiltaan rajoitetulta planeetalta pyritään saamaan irti rajoittamaton voitto."

      +

      Kommentilla en puolusta ketään mutta en myöskään halua lyödä ketään.

      Historian käsittelyssä jälkiviisaus on suuri ongelma kun addiktio on paha ja kerta-annos on suuri.

      Poista
    3. Minähän en tehnyt minkäänlaisia päätelmiä - en takaperoisia enkä muita. Kunhan "relata" referoin eräitä merkittävinä pidettyjä historioitsijoita. - Vaietako heidän olisi pitänyt?

      Poista
    4. Eipä tietenkään. Kunhan ymmärrät asioiden merkityksen.

      Poista
    5. "Minähän en tehnyt minkäänlaisia päätelmiä - en takaperoisia enkä muita. Kunhan "relata" referoin eräitä merkittävinä pidettyjä historioitsijoita.?"

      Kirjoituksestasi (14.11. klo 15.54) saa valitettavasti tällaisen vaikutelman:
      Olet ääripään vasemmistolainen. Et osaa katsoa historiaa puolueettomasti, vaan annat poliittisen näkemyksesi vääristää. Poimit laajemmasta kuvasta irrotettuja yksityiskohtia, joilla saat historian näyttäytymään omalle näkemykselle kaunisteltuna ja oikeistolaisille poliitikoille rumennettuna. Historian tutkijoiden (joista pieni osa on samalla tavalla poliittisesti suuntaan tai toiseen vääristyneitä) ohimennen heittämistä tulkinnoista tai vaihtoehtoisista arveluista kelpuutat vain ne, jotka saat venytettyä edellä kuvattuun kaunisteluun ja rumenteluun.

      Poista
    6. Historian tarkastelijoita tuntuu siis olevan kahta lajia: meitä "ääripään vasemmistolaisia" ja toisaalta, pakko sanoa, ääripään oikeistolaisia. Jälkimmäisillä näkyy olevan puolellaan se perinteinen etu. He osoittavat oikeaa oivallusta "ymmärtämällä asioiden merkityksen", siis sen mistä sopii kirjoittaa ja mistä ei.

      Ceterum: Olisiko kerrankin syytä rohjeta käydä itse "väärän tietoisuuden vallassa" olevien historiantutkijoiden sanomisiin käsiksi minun sättimiseni sijasta? (Edellä olen antanut siihen tarkoitukseen riittävästi nimiä.)

      Poista
    7. Äärioikeistolaisia ja sättijöitä? No hellanlettas, pitääpä yrittää rohjeta...

      Poista
    8. ""Historian tarkastelijoita tuntuu siis olevan kahta lajia: meitä "ääripään vasemmistolaisia" ja toisaalta, pakko sanoa, ääripään oikeistolaisia.""

      Ei, vaan tälla tavalla kahdenlaista lajia:
      - Ääripään oikeistolaisia ja vasemmistolaisia, jotka vääristelevät historiaa mieleisekseen
      - Tolkun oikeistolaisia ja vasemmistolaisia, jotka katsovat historiaa sellaisena kuin se on

      Poista
    9. Ilmeisesti katsot siis edustavasi historianäkemyksissäsi "tolkun [!] oikeistolaisuutta" ja samaan aikaan haluat karsia henkilön historiakuvasta pois ilmeisen kiusallisina koetut, aivan olennaiset tosiasiat (vrt. 15.11. klo 9.40). Erittäin tutun tuntuista. Sellaista kutsutaan yleisesti valkopesuksi. Mutta ehkäpä se kaltaisillesi todella edustaa tapaa katsoa historiaa "sellaisena kuin se on".

      Poista
    10. Viestinihän oli, että historiaan ei pidä sotkea mitään puoluekantaan liittyvää valko- tai punapesua. Ihan vaan tavallinen kirjopesu ilman väriä päästäviä (v)aatekappaleita.

      Poista
  5. ”lyhytnäköisen”

    ”mikä johtui sekä suomalaisten passiivisuudesta, että venäläisten haluttomuudesta. Jälkimmäiset pyrkivät määrätietoisesti sitomaan kaupan laajentamisen poliittiseen lähentymiseen.”

    ”kaupan laajentamisen poliittiseen lähentymiseen”

    Onko kaupan laajentaminen yhteydessä poliittiseen lähentymiseen? Totta kai. Neuvostoliittolaista kauppaa hallitsi poliittinen lähentyminen. Neuvosto-Karjalan Kostamuksen kohdalla se kyllä teki kovan mokan. Suomalaisesti rakennettu kaupunki tuli magneetiksi, veti väkeä eri puoleta neukkua kuulomainosten takia ja se sitten julistettiin suljetuksi kaupungiksi, johon pääsi vain venäläisellä tai ulkomaanpassilla.

    ”kaupan laajentamisen poliittiseen lähentymiseen” Kyllä se voi käydä niinkin, että kaupan laajnetaminen Afrikkaan voi johtaa siihen, että sen väki vaalenee ihonväriltään.

    VastaaPoista
  6. Pekka Visuri ottaa uusimmassa kirjassaan muuten täysin eri kannan tuohon Rytin vakuutuksen "ettei se mikään sopimus ollut" -liturgiaan. Visurin perustelut ovat mielestäni aika pätevät. Muutenkin ko. kirja on erittäin hyvä. Ainoa heikkous on Visurin näkemys, että NL ei olisi ollut valmis erillisrauhan Saksan kanssa saksalaisten miehityspolitiikan takia. Eihän Stalinille moisilla pikkuseikoilla ollut mitään merkitystä, kun tehtiin suurpolitikkaa.

    Visuri korostaa oikein, ettei Suomessa tiedetty/ymmärretty Rooseveltin täydellistä rähmälläänoloa Stalinin edessä. Rähmälläänolohan alkoi jo 1930-luvun puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt en löydä Visurin kirjaa, joka minulla kyllä on. Mitäs ihmeitä hän nyt on löytänyt? En muista mitään mullistavaa huomanneeni.

      Poista
    2. Kirja (siis kirja "Mannerheim ja Heinrichs") ei ole käsissäni nyt, mutta muistaakseni Visurin kanta on, että Rytin vakuutus oli juridisesti sitova.

      Poista
    3. Sopimukset ja vallankin valtiosopimukset bruukkaavat olla vähän erilaisia. Toki tällä vakuutuksella tiettyä uskottavuutta oli ja vakavasti se otettiin, mutta kyllä se oli sidottu Rytin henkilöön eikä Suomen tasavaltaan.

      Poista
    4. Sitova valtiosopimus edellytti eduskunnan myötävaikutusta. Kyse oli muodoltaa ja sisällöltään (vakuutti, ettei hänen nimittämänsä hallitus) Rydin henkilökohtainen sitoumus. Muistelen lukeneeni, että Ryti ennen sen antamista varmisti asian.

      Poista

Kirjoita nimellä.