torstai 19. marraskuuta 2020

Rokka

 Se oikea Rokka


Viljam Pylkäs, Rokka. Kertomus konekiväärimiehen sodasta. Viljam Pylkäksen ääninauhalle kertoman stilisoinut ja puhtaaksi kirjoittant Kaarlo Nuormala. Toinen painos. Pohjola ja kumpp. 1955, 292 s.


Väinö Linna oli sivumennen sanoen tieteen eikä taiteen akateemikko, mikä usein unohdetaan. 

Suuria Suomen historian versioitahan ovat kehitelleet myös kirjailijat, akateemikot Paavo Haavikko ja Veijo Meri, mutta merkittävimmän on tehnyt tieteen akateemikko Väinö Linna, kansakoulupohjalta.

Tässä yhteydessä tulee tietenkin mieleen, että Suomen historian suuren tarinan olivat kertoneet jo aiemmin nimenomaan kirjailijat: J.L. Runeberg ja Sakari Topelius. Toki jälkimmäisestä tehtiin myös historian professori. 

Ensimmäisen suuren Suomen historian eli kansallisen myytin oli kuitenkin laatinut EliasLönnrot, ei omasta päästään, vaan kokoamiensa aineistojen perusteella, siis niitä järjestellen ja stilisoiden. Linnan metodi oli samanlainen, kuten hän kertoo kirjeessään Viljam Pylkäkselle. Samalla hän mainitsee: Sinä olet Rokan esikuva.

Pylkäksen rooli uuden kansalliseepoksemme todellisena keskushenkilönä tuli heti tunnetuksi ja niinpä hänet oitis puhutettiin ja tehtiin kirja, jota sitäkin myytiin suurella menestyksellä.

Isäni tiesi noista asioista jotakin myös, kun oli ollut aivan samalla suunnalla ja samaan aikaan konekiväärimiehenä. Hän tunsi ilmeistä epäluuloa kaunokirjallisuutta kohtaan, ainakin nyt noin vakavassa asiassa ja noudatti sitä paitsi ankaraa talouskuria.

Niinpä hän ei ostanut Linnan kirjaa, vaan sen sijaan Pylkäksen kirjan, jonka minäkin tietysti heti luin. Hieman myöhemmin kotiin ilmestyi kyllä myös Tuntemattoman niin sanottu kansanpainos ja luin tietysti heti senkin. Muistan vieläkin, miten laskettelin ulkoa hassunkurisella murteella kirjoitettuja pitkiä repliikkejä ja nauroin päälle. Oli se hauska kirja, jos oli jännäkin!

Nyt, yli puolen vuosisadan kuluttua näitä kirjoja tietenkin katsoo uusin silmin. Oliko Pylkäksen kirja se oikea Tuntematon, kuten hän itse oli se oikea Rokka? Mikä oli ja on näiden asioiden suhde?

Tuntematon sotilas on jättiläinen sarjassaan ja sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Jussi Talven ja Pentti Haanpään kirjat saattavat olla aitoa rintamamiehen työtä, mutta ei niitä monestakaan syystä voi Tuntemattomaan verrata. 

Toisin kuin nuo edelliset, Tuntematon teki todella laajalla rintamalla näkymättömän näkyväksi, antoi äänen vaietulle ja rienasi aivan avoimesti sitä, mikä oli korotettu pyhäksi. Samaan aikaan se arvosti kuvattaviaan, eikä pitänyt heidän elämäänsä ja ymmärrystään toissijaisena asiana.

Tuntemattoman suuri merkitys ei ollut pelkästään sen uraa uurtavassa näkökulmassa tai sen ”paljastavassa” otteessa, vaan myös sen tietyssä ”puolueettomassa” totuudellisuudessa. Se, kuten muutkin Linnan teokset, kavahtaa mustavalkoisuutta. Eihän elämässäkään sellaista ole.

Millainen sitten oli Pylkäksen, tämän ”oikean” Väinämöisen kertoma tarina ja mitkä olivat sen suurimmat erot ja yhtäläisyydet Linnan eepokseen verrattuna?

Linnan miehet eivät yleensä varsinaisesti kapinoi olojaan ja kohtaloaan vastaan, lukuun ottamatta muutamien miesten huulenheittoa. Toki omasta ja vieraasta propagandasta, Runebergista ja kenttäpapista tehdään pilkkaa, mutta sota nyt on kohtalona ja sillä selvä. Rintamalla vaadittu sotilaskuri sen sijaa saa karvat pörhistymään ja jermuilu nousee suoranaiseksi tottelemattomuudeksi. Onko se kapinaa ja mitä vastaan?

Pylkäs pitää sotilaskuria hyvinkin sopivana alokkaiden koulutuksessa ja katsoo sen olevan kaikille hyödyllinen kokemus. Rintamalla hän, vanha mies, sen sijaan toppuuttelee yli-innokkaita ja nuoret upseerinulkit nielevät ylpeytensä yli 30-vuotiaan ukkomiehen edessä.

Uskonnollinen tyyppi ei Pylkäs ole lainkaan, mutta pitää sitäkin puolta arvossa ja suosittelee jumalanpalveluksia muillekin, puhumatta siitä, että joulun tapainen juhla on varsin liikuttava myös rintamalla.

Mitä viholliseen tulee, tunnetaan sitä kohtaan yleensä juuri saman verran sääliä kuin lätkäjoukkue tuntee kaukalossa vastustajaansa kohtaan. Se, minkä toinen saa, on toiselta pois.

Tosin kerran Pylkäs ampuu vihollista jalkoihin, kun tajuaa, ettei tämäkään ole tappanut häntä, vaikka olisi voinut. Mutta se on poikkeus.

Kotitilalla työskentelevän sotavangin kanssa sen sijaan synkkaa mainiosti ja kun perhe taas kerran joutuu evakkoretkelle, on ero myös tästä talon työmiehestä haikea.

Pylkäksen sotatyö on kammottavan tehokasta. Hän suolaa tosiaan kerran konepistoolillaan 80 vihollista ja saa itse vain jakauksen päähänsä, kuten Tuntemattomassa kerrotaan. Hengenvaara on hyökkäys- ja perääntymisvaiheessa jokapäiväistä, mutta siihen totutaan, sama tottuminen koskee niin omien tappioita kuin vihollisen lahtaamista, sillä joskus tilanteet muodostuvat sellaisiksikin. 

Kyllä vihollisellekin tarjoutuu tilaisuuksia maksaa potut pottuina ja itse se yleensä tulee verta nenästään kerjäämään.

Pylkäksen kirjassa tosiaan näyttävät olevan lähes kaikki ne oleelliset asiat, jotka ovat Linnallakin. Siellä käydään Petroskoissa tyttöjen luona, tehdään kiljua, käydään kauppaa vihollisen kokardeilla ja valmistetaan puhdetöitä. Nimet ovat usein samoja kuin Tuntemattomassa ja joskus roolitkin, kuten suurevakuoitsija Rahikaisella. Suen Tassu on Pylkäksen paras kaveri ja hänen kanssaan pyritään aina samaan porukkaan.

Taistelemisen motiiveja ei kannata edes sen enempää kysellä. Se nyt on vain kohtalo. Toki Pylkäksen tapauksessa oma kotitila Sakkolassa on myös pelissä mukana ja talvisodassa se on ihan tapahtumapaikkojen vieressä. Taipaleen tulihelvetin jälkeen tuntuukin muuten aika mukavalta Syvärillä huomata, että silloinen päälletunkija on nyt altavastaajana.

Kaksi kertaa perhe joutuu evakkoon, mutta kestää sen urhoollisesti. Savossa on vastaanotto ystävällistä, vaikka Pylkäs on kuullut, että joissakin paikoin evakoihin on suhtauduttu tylysti. Paikallinen murre tuntuu kylläkin hullunkuriselta ja lähtiessä sopii eukkoa lohdutella sillä, että luvassa on hupiakin, kun saa tuollaista kieltä kuunnella.

Jossakin vaiheessa Pylkäs huomaa kuitenkin, että juuri hänen oma kannakselainen murteensa naurattaa monia Länsi-Suomessa ja päättää opetella puhumaan ns. yleiskieltä.

Asia tuskiin oli kovin harvinainen, vaikka muistan kyllä, että ainakin Sulkavalla siirtolaiset puhuivat rohkeasti omaa murrettaan, joka kummasti tarttui myös ympäristöön. Sitä oli hauska matkia, mutta ei siihen mitään ylenkatsetta sisältynyt eikä voinutkaan.

Kirja oli parempi kuin muistinkaan. Se vaikuttaa varsin uskottavalta, vaikka kovin harvoin siinä mainitaan sellaisesta asiasta kuin pelko, jonka ainaista läsnäoloa myöhemmissä sotaromaaneissa usein korostetaan. Oloistakaan ei valiteta. Itse asiassa päähenkilö pariinkin otteeseen toteaa, että olot saattoivat olla aika mukavatkin.

 Pään sisältähän se suhtautuminen lähtee ja kaikki on syytä suhteuttaa olosuhteisiin. Kun joskus on oikein kurjaa, tuntuu taas toisinaan sitäkin paremmalta jos saa vaikkapa perunakeittoa suolan kera, letuista nyt puhumatta…

On selvää, miksei Pylkäksen kirja voi toimia kansalliseepoksena. Se on liian henkilökohtainen, tosiasiat tunnustava ja jopa konformistinen. Sen kuva sotilaasta on liian traditionaalinen, ilman Linnan karrikointeja ja esille nostettuja poikkeuksia. Ehkä se on liian tosi, valokuvamainen ilman taiteilijan korostuksia.

Pylkäksen sotilaat olivat epäilemättä niitä alkuperäisiä Linnan jermuja, yhtä urhoollisia, mutta vähemmän omapäisiä ja itsetietoisia. Nämä ominaisuudet tulevat kyllä esille, mutta Linnan merkitys on paitsi siinä, että hän kuvasi koko miljöönsä rivimiehen tasolta, myös siinä, että hän nosti sen vaietun aineksen hyvin karrikoidusti esille. Pylkäs kyllä yleensä ymmärsi upseeristonkin näkökulmaa ja vaikuttaa muutenkin kirjallista minäänsä paljon vähemmän särmikkäältä soturilta, vaikka värikäs persoona onkin.

18 kommenttia:

  1. Tuntematon oli ensimmäinen kirja, jonka ostin omilla rahoillani. Tilasin sen postin kautta ja kun se tuli salasin sen ja luin kirjan seuraavana yönä peiton alla, Salaus oli varotoimenpide, koska perheen nuorimpana oli suuri vaara, että isä tai vanhemmat veljet olisivat ryöstäneet sen ensiksi.

    Oli se melkoinen tapaus silloin. Voi sanoa, että koko kansa odotti kärsimättönä lukuvuoroaan,

    VastaaPoista
  2. "Suomen historian suuren tarinan olivat kertoneet jo aiemmin nimenomaan kirjailijat"

    Tästä kai johtuu se, että haastatteluissa kirjailijoilta kysytään laaja-alaisia näkemyksiä yhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Kuvataitelijoilta tuollaista kysytään harvemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No on ne vastanneet silloin, kun ei kysytä.

      Poista
    2. Vaan kuka muistaa mitä.

      Poista
    3. Korjaus: kuka niitä muistaa (kuvatailijoiden lausumia).

      Poista
    4. Eipä mistään syystä. Eipä minuakaan kiinnosta sen sian tai naudan mielipide, josta tehdyn pihvin syön.

      Poista
  3. "Tuntematon sotilas on jättiläinen sarjassaan ja sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Jussi Talven ja Pentti Haanpään kirjat saattavat olla aitoa rintamamiehen työtä, mutta ei niitä monestakaan syystä voi Tuntemattomaan verrata. ... miksei Pylkäksen kirja voi toimia kansalliseepoksena. Se on liian henkilökohtainen, tosiasiat tunnustava ja jopa konformistinen."

    Kyse on dokumentin ja (suuren) taiteen erosta: taide on todellisuutta toiseen potenssiin, sen yleistämistä ja tiivistämistä konkreettista todellisuutta korkeammaksi Totuudeksi.

    Siksi taide säilyy pitkään kun taas dokumentit jäävät tutkijoiden materiaaliksi, alaviitteiksi.

    VastaaPoista
  4. Rokkaa vielä enemmän olen kirjallisuuden sotasankareista ihastunut Antti Tuurin Talvisodan Martti Hakalaan:jäi sotamieheksi, täytti eleettömästi velvollisuutensa hullujen käskyjen ja tuki vahvalla henkisellä kantillaan muuta porukkaa. Jotenkin Rokka on aina tuntunut vähän kuviteellisen liioiteltu, jonkunlaiselta teräsmieheltä, ylivoimaiselta supersotilaana. (Vaikka hahmo perustuu tuohon todelliseen henkilöön.)

    Parhaassa sotaelokuvassa Pekka Parikan Talvisodassa näyttelijä Taneli Mäkelä saa hahmon ominaisuudet hyvin esiin.

    Siviilissähäm Hakala ei pärjännyt yhtä hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rokka on tehty supersotilaaksi lähinnä elokuvissa – ja siten kansan mielissä – joissa hänet nostetaan päähenkilöksi.

      Kirjassa hän on vain tehokas sotilas, ei juuri Koskelaa, Lahtista ja Hietasta kummempi sankari – paitsi että jää eloon. Ehkä Rokan purnaus ja kapina auktoriteetteja kohtaan on kirkastanut lisää hänen kruunuaan.

      Siinä mielessä hän on moderni hahmo.

      PS. Muistaakseni Pylkäkselle ehdotettiin Mannerheim-ristiä, mutta ei mennyt läpi. Hieman outoa.

      Poista
    2. Jos muistan oikein, Pylkäs sai rautaristin jonkin luokan siitä tempustaan joka kirjassa kerrotaan muunnettuna.

      Oli kai yleinen käytäntö, että samasta teosta ei palkita kahta kertaa.

      Moni ritari joutui odottamaan ristiään ja "tekemään lisää pahaa" kun ehti saada ylennyksen ennen kuin ristiä ehdittiin ehdottaa tai myöntää.

      Samoin ylennyksiä kai jäi saamatta - ainakin joskus - kun Mannerheimin risti osui kohdalle.

      Risti leikkaa jännästi läpi kansan - M. itse tietenkin sai sen, mutta niin sai myös entinen punakaartilainen.

      Poista
    3. Saihan se. Mannerheim-risti rahapalkkioineen olisi varmaankin ollut tervetulleempi. Mutta ei niitä helyjä linjassa halveksuttu, jos nyt ei ihan kumarreltukaan.

      Poista
    4. "Kirjassa hän on vain tehokas sotilas, ei juuri Koskelaa, Lahtista ja Hietasta kummempi sankari – paitsi että jää eloon"

      Tämä on totta,juoksuhaudan vyörytyskohdassa Rokko selostaa sodankäynnin aakkosia nuorelle Kariluodolle. Sitä välittyy henkilö, jolla on harvinainen kyky toimia harkitusti stressitilanteessa. Toisaalta Sotaromaanissa komppanian koukkouksen torjunnassa lippaanlataaja kuvaa tämän tappamisesta innostuneeksi.

      Poista
    5. Erityisesti nuoret miehet innostuivat usein, kun homma alkoi muistuttaa peliä, jossa he pärjäävät. Muistaakseni se oli Konstantin Simonov, joka kertoi, ettei mitään onnen hetkeä muualla voi verrata siihen, kun on sodassa saanut tuhottua vihollisen.
      Vaihtoehtohan yleensä oli oma kuolema.

      Poista
    6. Tämä poikien innostuminen tulee esille Pylkäksen kirjassa.

      Poista
    7. Noita Saksan Rautaristejä myönnettiin myös viidelle Suomenjuutalaiselle. Ironiaa.
      Eivät ottaneet vastaan.
      -tm

      Poista
    8. John Simonin luento Suomen jatkosodan omituisuuksista löytyy YouTubelta.

      Siis sama kaveri joka kirjoitti taannoin Pekka Herlinin "elämäkerran", joka tehtiin ainakin yhdeksi näytelmäksi.

      Tämä versio jonka vähän aikaa sitten katsoin oli englannin-kielinen ilman tekstejä.

      Käsittelee mm. juutalaisten tilannetta sodassa sekä muuta Suomen juutalaisten historiaa.


      Poista
  5. Kun näin tuon Pylkäs-tarinan, niin otin siitä turistilumixilla kuvat ja skypetin suvulle. Eräskin yli-insinööri, vm. 19, palveli 1980 vuorokautta, tykkäsi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.