Ukko Venäjällä

Ukko ja karhu matkailevat

Satuili Ukko Kantturan kanssa lasten ja lastenmielisten iloksi ja opetukseksi

Ukko ja karhu Venäjällä. Rajamuodollisuuksia ja ateria ravintolassa

Eräänä päivänä Ukko pakkasi matkalaukkunsa ja kertoi talonväelle, että hänen piti lähteä Pietariin. Pietari ei kyllä ollut kovin kaukana, mutta se oli hyvin suuri kaupunki ja sinne piti mennä junalla, ellei halunnut mennä veneellä tai laivalla, mikä oli hidasta.

Karhu ei koskaan ollut käynyt ulkomailla ja halusi kovasti lähteä mukaan. Ukko vähän epäili, että asiasta voisi tulla hankaluuksia, mutta myöntyi sitten. Olisihan tämäkin matka karhulle hyvin sivistävä.

Niinpä karhu pukeutui matka-asuun, johon kuului suuri karvalakki, jonka korvukset oli laskettu alas. Karhun turkin päällä oli sarkapomppa ja jalassa saappaat. Kun karhulla vielä oli aurinkolasit silmillä, niin tuskinpa kukaan pystyi sanomaan että siinä oli karhu, Kaikki luulivat, että se oli tavallinen suomalainen maanviljelijä, joka oli pukeutunut hyvin lämpimästi. Ukko pyysi karhua myös olemaan hiljaa, ellei kukaan siltä mitään kysyisi. Silloin ei kukaan huomaisi, että sillä oli hyvin möreä ääni.

Venäjän rajalla syntyi kuitenkin vaikeuksia. Rajavartija Iivana Rukiveer oli kyllä kohtelias ja päästi ukon karhuineen läpi, sillä Ukolla oli diplomaattipassi, jossa luki: ”Passepartout pour cet homme et ses chères, s’il vous plait”. Se kuulostikin kovin hienolta. Rukiveer ei ollut varma, mitä se tarkoitti, mutta arveli, että oli parasta olla sen näköinen, kuin olisi ymmärtänyt.

Rajavartijan jälkeen Ukon ja karhun kuitenkin pysäyttivät tullimiehet Vasili Soromnoo-Shuiski ja Igor Stroganov. Soromnoo-Shuiski ei aluksi yrittänyt pysäyttää Ukkoa ja karhua, vaan ainoastaan ojensi ukolle kätensä kämmenpuoli ylöspäin. Kun Ukko vain puristi kättä, Soromnoo-Shuiski muuttui vakavaksi ja Stroganov tokaisi: ”Ei tänne tulla kuin havumajaan”. ”Onko arvoesineitä?” Nyt Ukko ymmärsi yskän ja kaivoi povitaskustaan kaksi timanttia, yhden kullekin. Sen jälkeen tullimiehet hymyilivät leveästi ja toivottivat Ukolle ja karhulle hyvää matkaa.

Hotellissa Ukon ja karhun otti vastaan virkailija, joka esittäytyi: ”Tanja, Kappusivai!” Tanja Kappusivai oli viehättävä ja ystävällinen nuori nainen, joka halusi, että Ukko ja karhu kirjoittaisivat nimensä hotellin vieraskirjaan. Karhu ei osannut kirjoittaa, vaikka Ukko oli yrittänyt sitä opettaa. Niinpä Ukko aikoi kirjoittaa sen nimen, mutta rupesi sitten miettimään. Karhullahan ei oikeastaan ollut nimeä. Sitten Ukko keksi: karhu oli venäjäksi Medved. Niinpä Ukko kirjoitti: Etunimi Björn, isännimi Nallevitsh, sukunimi Medvedev. Karhun koko nimi venäjäksi oli siis Björn Nallevitsh Medvedev. Se kuulosti hienolta! Tanja Petrovna Kappusivai katsoi hämmästyneenä ja kysyi, oliko herra Medvedev sukua Venäjän presidentti Medvedeville, mihin karhu vastasi, että oli kyllä, molemmilla oli yhteisiä sukulaisia Karjalan suunnalla. Ja Lontoossa oli karhulla hyvin tunnettu serkun serkku, herra Baddington, jota karhu oli usein käynyt tapaamassa, se valehteli.

Ukkoa harmitti, että karhu oli sortunut epärehellisyyteen ja torui sitä jälkeenpäin. Pian sattui kuitenkin tapaus, jossa Ukko itse narrasi, että karhu oli ylhäistä sukua. Ukko ja karhu olivat nimittäin ravintolassa syömässä Kiovan kanaa ja lisäksi tarjolla oli borssikeittoa ja seljankaa smetanan kanssa, pelmeeneitä, sultsinoita, kaviaaria ja valkosipulisuolakurkkuja. Kaikki maistui hyvin herkulliselta ja Ukko oikein huokaili tyytyväisyydestä. Silloin karhu vahingossa painoi Kiovan kanaansa haarukalla liian kovaa, sillä se oli hyvin vahva. Niinpä kanasta ruiskahti kaaressa kuumaa voita, joka osui naapuripöydässä istuvien herrojen vaatteille.

Vanhin näistä herroista oli rikkaudestaan kuuluisa Pjotr Arkadjevitsh Kehutshenko, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa ja tuli hyvin vihaiseksi, kun vaatteisiin tuli suuri voitahra. Kehutshenkon kanssa pöydässä istuivat Kehutshenkon yhtiökumppani Sergei Hvorostovski-Pröystälev ja hänen apulaisensa Andrei Konnakov.

”Mitenkäs sitä nyt noin toisten päälle voita roiskutellaan?” Kehutshenko huusi loukkaantuneena ja Pröystälev ja Konnakov säestivät uhkaavasti ynähtäen. Kaikki katsoivat Ukkoa ja karhua ankarasti. Tulisikohan tästä poliisijuttu?

”Suokaa anteeksi, hyvät herrat!” Ukko sanoi kohteliaasti. ”Tämä oli mitä murheellisin alku hyvälle tuttavuudelle, mutta suvaitkaa minun esitellä teille herra Björn Nallevitsh Medvedev, presidentin sukulainen!” Herrojen silmät pyörähtivät päässä ja herra Pjotr Kehutshenko oli pian yhtä hymyä: ”Sattuupa niitä pieniä hassuja vahinkoja!” hän sanoi. ”Mutta sellainenhan meitä vain naurattaa, kun se antaa mahdollisuuden tutustua vaikutusvaltaisiin herroihin. Suvaitkaa sallia, että minä maksan laskunne!” Ukko myöntyi Kehutshenkon pyyntöön ja niin kaikki hymyilivät ja tunnelma oli mitä herttaisin.

Kun Ukko ja karhu olivat syöneet, he hyvästelivät naapuripöydän ystävälliset herrat ja lähtivät kaupungille.

Ukko ja karhu tutustuvat Pietariin

Pietarin kaupunki on hyvin suuri ja siellä on paljon ihmeellisiä rakennuksia ja aarteita. Ukko ja karhu kävelivät monta tuntia Talvipalatsissa, jossa oli joka huoneessa yhä vain uusia aarteita: kultaa, timantteja, kalliita kiviä, hopeaa, platinaa ja mirhamia. Lisäksi oli hienoja lautasia ja mattoja ja lamppuja ja seinävaatteita ja tauluja ja vaikka mitä. Kaikki oli päällystetty puhtaalla kullalla.

Karhu muisti, että Ukolla, joka oli entinen merirosvo, oli vain kaksi arkullista kultaa, timantteja ja helmiä. ”Et sinä Ukko taidakaan olla kovin rikas” karhu sanoi. Ukko myönsi, että asia oli näin. Merirosvoilla ei nykyään ollut kehuttavat tulot. Maarosvous sen sijaan oli se, mikä kannatti. Venäjällä oli tuhansia maarosvoja, jotka olivat tavattoman rikkaita. ”Mutta rikkaus ei tee onnelliseksi” sanoi Ukko. ”Muista aina, että tärkeämpää kuin rikkaus on hyvä sydän ja silloin ei voikaan olla kovin rikas, koska antaa rahat muille”. Karhu mietti asiaa ja hänestä tuntui, että vasta sellainen käytös olikin oikeasti sivistynyttä. Karhu kysyi Ukolta, oliko hän itse sitten köyhä, kun ei omistanut mitään. Ukko vastasi että ei ollut. Köyhä oli sellainen jolta puuttui jotakin ja karhulta ei puuttunut mitään, koska Ukko piti siitä huolta.

Ukko ja karhu menivät Pietari-Paavalin linnoitukseen. Linnoituksessa oli suuri kanuuna, jolla ammutaan joka päivä keskipäivän aikaan yksi laukaus. Silloin kaikki tietävät, että nyt on keskipäivä ja voivat panna kellonsa oikeaan aikaan.

Vanhana merirosvona Ukko ampui mielellään tykillä ja yleensäkin hän piti kaikenlaisesta paukkeesta. Niinpä hän pyysi vahtisotilaalta, että saisi itse ampua tuon keskipäivän laukauksen. Asiasta sovittiin ja niin Ukko latasi tykin, suuntasi sen ja kun vahtisotilas antoi merkin, Ukko kiskaisi laukaisinnarusta.

Pamaus oli valtava ja kaikkien korvat menivät lukkoon. Kun savu hälveni, huomattiin myös, että joen toisella puolella oli tapahtunut kummia. Talvipalatsin pihalla oli valtava pylväs, jonka huipulla seisoi enkeli. Tai oli ennen seisonut. Nyt siellä ei enää ollut mitään, sillä Ukko oli pannut vahingossa tykin piippuun kovat panokset ja tykinkuula oli pudottanut enkelin patsaan päästä. Olipas Ukko ajattelematon! Mitähän tästäkin seuraisi?

Eipä tarvinnut kauan odotella. Linnoituksen vahtikopista juoksivat paikalle poliisit Anatoli Sidorovitsh Vangitshenko ja Ivan Nikiforovitsh Pamputanko. He tarttuivat Ukkoa molemmista käsistä ja raahasivat hänet linnoituksen vankityrmään. Karhu jäi neuvottomana seisomaan, sillä se ei osannut venäjää ja vaikka olisi osannutkin, ei olisi tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Karhusta tuntui yksinäiseltä ja murheelliselta.

Kymmenen minuutin kuluttua Ukko kuitenkin palasi takaisin poliisien seurassa. Kaikki olivat iloisia ja laskivat leikkiä. Pamputanko ja Vangitshenko taputtivat ystävällisesti Ukkoa olalle ja sanoivat, että oli ollut tavattoman hauskaa tutustua ja että Ukko olisi aina tervetullut linnoitukseen. Täällä hänellä olisi aina ystäviä.

Ukko selitti karhulle, että kyseessä oli aluksi ollut väärinkäsitys, mutta sitten hän oli löytänyt takataskustaan kourallisen timantteja. Niistä poliisit olivat olleet hyvin iloisia. ”Muista aina, karhu”, Ukko sanoi, ”silloin pääsee halvalla, kun rahalla selviää!” Todella arvokkaita asioita ei nimittäin voi ostaa rahalla. Karhu mielestä asia oli sanomattakin selvä, mutta hän ajatteli, että kaikki eivät sitä ehkä ymmärtäneet ja sen takia oli hyvä, että Ukko sen sanoi.

Suomalaisia Pietarissa ja epämiellyttävä tapaaminen

Ukko ja karhu kävivät tutustumassa Pietarin suomalaiseen Pyhän Marian kirkkoon ja sen vieressä olevaan Suomen Pietarin instituuttiin. Siellä heidät otettiin ystävällisesti vastaan, sillä Ukko oli aikoinaan jättänyt instituutin ryöstämättä, vaikka oli sen joukkoineen vallannut. Kun instituutin johtaja, eversti Paukkunen oli Kertonut Ukolle, että koko laitos oli menossa konkurssiin, ei Ukko huolinut häneltä lainkaan rahaa, vaan otti sen sijaan taskustaan suuren kukkaron, josta kaatoi everstille kourallisen timantteja. ”Tässä teille nyt sitten rahaa, jos sitä kerran puuttuu. Miehet tuovat vielä vähän luettavaa aluksen kirjastosta”. Ja niin tapahtuikin, Ukon miehistö vei sapelinsa ja entraushakansa takaisin laivaan ja kantoi sieltä viisi sylillistä kirjoja, jotka lahjoitettiin Suomen Pietarin instituutin kirjastolle. ”Nuo kun lukevat, niin sivistyvät jo aika lailla”, Ukko ajatteli.

Ukko ja karhu lähtivät kävelemään Moika-kanavan rantaa, etsiäkseen paikan, jossa muuan herra Bezuhov oli joskus paininut karhun kanssa. Äkkiä Ukko hätkähti ja pyysi karhua siirtymään kanssaan kadun toiselle puolelle. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä välissä oli kanava. Niinpä Ukko tervehti kohteliaasti vastaantulijoita. Ukko oli opettanut talonväelleen, että kaikille piti aina olla kohtelias, sillä se oli sivistynyttä eikä maksanut mitään.

Ukkoa ja karhua vastaan tuli kummallinen pari. Toinen oli hyvin pitkä ja laiha ja piti aina käsiään rinnalla kämmenet vastakkain. Hänen nimensä oli Hieronymus Hurskainen ja hän sanoi itseään pastoriksi, vaikka oli joutunut eroamaan pastorinvirasta siksi, että puhui kirkossa aina itsestään eikä Jumalasta koskaan yhtään mitään. Hurskainen oli pidentänyt saarna-ajatkin kaksinkertaisiksi niin, että hän puhui aina kaksi tuntia kerrallaan, sillä hän rakasti kuunnella omaa ääntään. Ihmiset eivät kuitenkaan kestäneet sitä, vaan menivät pois kirkosta.

Toinen vastaantulija oli lyhytkasvuinen, mutta hyvin lihava lyllerö, jolla oli pienet silmät, karkea harjastukka ja vinkuva ääni. Hänen nimensä oli Magnus Fläskman ja hän sanoi itseään aina maisteri Fläskmaniksi, koska oli hyvin ylpeä siitä, että oli saanut yliopistosta maisterin arvonimen. Fläskman ei oikeastaan tehnyt mitään työtä, mutta itse hän sanoi puolustavansa kaikkia heikkoja ja sorrettuja. Kun muuan köyhä pietarilainen, Lasarus Petrov-Vodkin oli tästä kuullut ja mennyt pyytämään Fläskmanilta pientä almua tai vippiä, oli hänet ajettu ulos mitä karkeimpien herjausten saattelemana. Ukko sentään antaa aina mielellään viskipullonsa tähteet köyhille, ajatteli karhu.

Fläskman ja Hurskainen pysähtyivät Ukon ja karhun kohdalle ja hymyilivät maireasti. ”Kappusivai”, sanoi Hurskainen, jonka mielestä oli hienoa tervehtiä venäjäksi, vaikka hän ei oikein osannutkaan. Fläskman röhkäisi jotakin käsittämätöntä, Ukon mielestä hän sanoi suunnilleen niin, että ”Sota syttyy, Suomi ryttyyn!” Ukon mielestä se kuulosti hävyttömältä ja hän koetti olla kuuntelematta Fläskmania. Sen sijaan hän kysyi Hurskaiselta: ”Millä asioilla arvon herrat suvaitsevat liikkua täällä Pietarissa, jos saan kysyä?”

Hurskainen teki ristinmerkin ja hymyili viekkaasti: ”Hoidan täällä virkaa. Olen tosin vain vähäpätöinen kirppu Meidän Herramme turkissa, mutta täällä olen nykyään nimineuvos ja pyytäisin puhuttelemaan minua ”teidän jalosukuisuutenne!” Hurskainen painotti sanaa ”nimineuvos” erityisen voimakkaasti. Tuo sana kyllä kuulostikin hienolta, vaikka oli käsittämätön.

Ukko oli jo vähällä vastata, ettei kenestäkään tule jaloa sillä perusteella, että hän ostaa itselleen arvonimen. Sitten Ukko muisti, että piti aina olla kohtelias ja että se ei maksanut mitään. Niinpä Ukko kätki irvistyksen ja vastasi vain: ”Siispä toivotan onnea. Toivon, että pyrkimyksenne ovat yhtä jalot kuin tittelinne”. Ukko ei kuitenkaan nimittänyt Hurskaista ”teidän jalosukusuudeksenne” ja päätti ettei tule sitä vastakaan tekemään, ellei Hurskainen edes kerran anna siihen aihetta ja tee jotakin jaloa.

Hurskainen ja Fläskman eivät vastanneet Ukon toivotukseen mitään, vaan röhähtivät pilkalliseen nauruun ja lähtivät jatkamaan matkaa. Ukko oli kuulevinaan Fläskmanin laulavan röhkivällä äänellä: ”Sota syttyy, Suomi ryttyyn…” kun hän mennä lyllersi pitkin kanavan vartta.

”On niitä täällä kaikenlaisia” Ukko sanoi. Mutta kyllä täällä ennen rosvotkin olivat herrasmiehiä. Nyt sitten Suomesta tuli tuollaisia lurjuksia. Pahus soikoon! Ukko ei koskaan kiroillut, mutta joskus häneltä pääsi tuollainen pieni manaus, joka tarkoitti vain, että häntä harmitti suuresti.

Niin Ukko ja karhu jatkoivat matkaa ja siirtyivät Liteinin sillan yli Viipurin puolelle. Se ei kylläkään ollut Viipurissa, vaan Pietarissa. Ukko sanoi, että tämä tällainen oli paradoksi.

Ukko tapaa tuttuja. Iloinen jälleennäkeminen

Kun Ukko ja karhu olivat tulleet Liteinin sillan yli Viipurinpuolelle, he lähtivät kävelemään joen vartta pitkin merelle päin. Äkkiä Ukko pysähtyi ja vihelsi pitkään ja hartaasti. ”Ohoh!”, Ukko sanoi.

Heidän edessään pienen sillan takana oli valtava laiva. Siinä oli kolme savupiippua ja suuri määrä tykkejä. ”Auroora!” Ukko ähkäisi. Ukko muisti, miten Auroora oli monet kerrat ajanut hänen laivaansa takaa, kun hän oli ryöstellyt itäisen Suomenlahden seutuja. Ukon oma laiva, Regina Linnanheimo liikkui purjeella ja vaikka se hyvässä laitamyötäisessä viiletti aika haipakkata, niin Auroora, jossa oli kolme höyrykonetta, oli nopeampi. Ukon piti aina pikimmiten ohjata saariston sokkeloihin, kun horisontissa alkoi nousta savupatsas. Se tarkoitti sitä, että Auroora oli taas saanut vihiä Ukon mellastelusta ja saapui paikalle.

Ukolla oli Aurooran kanssa herrasmiessopimus siitä, ettei tykeillä saisi ampua kovia panoksia. Tämä oli reilua, koska Auroorassa oli ehkä sata tykkiä ja Ukon Regina Linnanheimossa oli vain viisi ja nekin kevyitä. Niinpä näillä merillä olikin tyypillinen näky se, että Regina Linnanheimo viiletti täysin purjein pakoon Aurooraa, joka paukutteli suurilla tykeillään sen perään, mutta ei koskaan saanut osumaan.

Nyt Auroora oli tässä! Ukko sulki silmänsä ja kuvitteli, millaista olisi ollut tavata se tässä joskus viisikymmentä vuotta sitten tai aikaisemmin. Ajatuksissaan hän huusi: ” Rul praava, smirnaa, volna!”

Ja silloin kaikki nuoret merimiehet Aurooran kannalla alkoivat juosta sinne tänne ja ryhtyivät irrottelemaan köysiä. Ukko ja karhu nousivat komentosillalle ja Ukko jatkoi huutelua: ”Pokiinut beereg, polnii hod!” Auroora tuprutti sankkaa mustaa savua ja alkoi irrota laiturista. Ukko oli riemuissaan.

Silloin Ukon taakse ilmestyi kookas hahmo ja kuului käskevä ääni: ”Ktoo kavoo! Stoi!”. Silloin nuoret merimiehet kiinnittivät köydet takaisin ja vihaisen näköinen amiraali Tykityskin –sillä hän se oli- alkoi tarkastella Ukkoa ja karhua. Äkkiä amiraalin ilme suli sydämelliseksi ja hän halasi riemuissaan Ukkoa: ”Vot kak!” huudahti amiraali. ”Vanha kunnon Tsornii Tsuhonets!” ”Miten jaksaa Regina Linnanheimo, jos saan kysyä?” ”Kuuluuko tämä herra nykyään miehistöönne?” amiraali kysyi ja osoitti karhua.

”Olipa hauskaa taas tavata!” huudahti Ukko. ”Olen nykyään eläkkeellä ja tämä on palvelijani, herra Medvedev”. ”Kuinka mukavaa nähdä, että’ Auroora on ehjä ja pinnalla, vaikka narrasin sen ajamaan kiville siellä Jungfrusundissa!”

”No”, naurahti amiraali, kyllähän sitä pohjaa paikattiin, että melkein kaikki pellit uusittiin. Mutta tätä täytyy juhlia!”

Ja niin amiraali Tykityskin avasi kunnioittavasti ohjaushytin oven ja päästi Ukon ja karhun sisään. Sen jälkeen paikalle kutsuttiin Aurooran ensimmäinen upseeri, Matti Nykänen ja amiraali avasi rommipullon. Kaikki kolme merikarhua kilistivät nyt Aurooran ja Regina Linnanheimon vanhalle kilpakumppanuudelle ja karhu seurasi tapahtumia vierestä, sillä karhuille ei anneta rommia.

Kaikki olivat erittäin iloisia ja pian alkoi ohjaushytistä kaikua reipas laulu: ”Raskiinulas moore sirookka”. Siltä se ainakin karhusta kuulosti ja hän seurasi tarkkaavaisesti, miten iloinen jälleennäkeminen tapahtui korkealla tasolla.

Karhu antaa lurjuksille opetuksen

Ukko ja karhu kiersivät monta päivää ympäri Pietaria. Se oli mukavaa, sillä ihmiset suhtautuivat ystävällisesti sekä karhuun että Ukkoon, joka rupatteli mielellään vastaantulijoiden kanssa, sillä hän oli paljon ryöstellyt Venäjällä ja puhui kieltä sujuvasti.

Ukko ja karhu kävivät katsomassa Pietari Suuren kotimuseota. Pietari Suuri oli aikoinaan perustanut kaupungin ja hän oli siellä yhtä tärkeä henkilö kuin Julle Ankanpää Ankkalinnassa. Sen takia hänelle oli pystytetty paljon patsaita. Yhdessä patsaassa Pietari istuu hevosen selässä, joka on noussut kahdelle jalalle, koska on säikähtänyt isoa käärmettä.

”Käärmeitä kannattaa aina varoa metsässä” sanoi Ukko opettavaisesti. On parasta pitää kumisaappaat jalassa kun liikkuu siellä. Silloin risutkaan eivät pistele”. Karhu mörähti myöntymisen merkiksi, mutta ajatteli, että karhut eivät kyllä ole koskaan käyttäneet kumisaappaita metsässä. Nyt kaupungissa hänellä tosin oli nahkasaappaat, mutta se oli poikkeustapaus.

Kun Ukko ja karhu olivat menossa Amiraliteetin luota Palatsisillalle, Ukko hätkähti: sillan kulmassa oli kaksi tutunnäköistä hahmoa, joista toinen huusi jotakin kovaääniseen ja toinen istui kadulla pää kallellaan.

Ne olivat Fläskman ja Hurskainen. Hurskainen näytti sormella oikeata ohimoaan, josta puuttui kokonaan korvanlehti. Fläskman huusi mikrofoniin: ”Tällä tavoin ovat suomalaiset vainolaiset silponeet tämän jalon isänmaanystävän ja hurskaan hengenmiehen pään! Eikä tässä vielä kaikki: he ovat tulossa rajan yli riistämään teiltä pienet, viattomat lapsenne, jotka heitetään tyrmään ja keitetään saippuaksi!” ”Eikö tästä sikamaisuudesta ole jo aika tehdä loppu!” Fläskman huusi viimeisen lauseen suorastaan vimmoissaan, niin, että hänen röhkivä äänensä muuttui kiihkeäksi vinkunaksi. Ohikulkijat katselivat ihmeissään. Jotkut nauroivat, mutta toiset tulivat hyvin pahastuneiksi ja murheellisiksi ja heittivät lantin hattuun, jotta Hurskainen piti toisessa kädessään. Toisella hän osoitti korvaansa, tai oikeastaan sitä paikkaa, jossa puuttuva korvanlehti oli joskus ollut.

Karhu oli seurannut kaksikon touhuja suu auki. Nyt se alkoi möristä. Karhun ääni oli hiljainen, mutta kumea kuin suuren maansiirtokoneen jyrinä. ”Minä muistan tämän sällin”, karhu murisi Ukolle. Hän yritti ryöstää pesästä sisareni, jolloin äitini puraisi häneltä korvan irti”. ”Hän ei ole hurskas mies, vaan kelmi!”

Ja karhu loikkasi Fläskmanin ja Hurskaisen eteen ja näytti hampaitaan, jotka olivat valtavan pitkät. ”Vai vainolaiset ovat silponeet?” ”Muistuukos mieleesi jotain muutakin? Katsopas minua tarkkaan. Olin katsomassa, kun sinulta tuo korva meni! Varopas ettei pian mene toinenkin!” Ja karhu avasi kitansa ammolleen ja yritti ottaa Hurskaisen toisen korvan hampaisiinsa, mutta tämä oli jo yllättävän nopeasti hypännyt sillan kaiteen yli ja juosta kirmasi sillan ali pakoon. Fläskman pudotti kadulle kovaäänisensä, joka meni lommolle ja juosta lönkkäsi Hurskaisen perästä. Hattu, johon rahaa oli kerätty, jäi kadulle.

Ukko katsoi hattua ja totesi, että siihen oli kertynyt viisitoista ruplaa ja kuusikymmentäviisi kopeekkaa. ”Kyllä nämä rahat on nyt oikeasti annettava lapsille, jotka niitä tarvitsevat”, Ukko sanoi. ”Nuo lurjukset olisivat niillä vain rahoittaneet tuholaistyötään ja valehdelleet ihmisille silmät suut täyteen.” ”Nimineuvos! Pyh!” Ukko tuhahti ja ajatteli, että oli hyvä, ettei hän ollut suostunut puhuttelemaan Hurskaista ”hänen jalosukuisuudekseen”. Noiden kahden lurjuksen pimeässä sielussa ei ollut lainkaan jaloa aatosta, vaan pelkästään alhaista mieltä.