Mitä saisi olla?

Mitä saa olla?

Pertti Jarlan kuvaamassa Fingerporin maailmassa Ludwig Wittgenstein menee kioskille. Kun myyjä kysyy ”mitä saa olla?”, filosofi vastaa ”Kysymys on mieletön!”

Wittgensteinin älykönlaatu oli kuitenkin poikkeuksellinen. Yleensä intellektuellien tapana on nimenomaan kertoa, mitä saa olla ja mitä ei. Tämä on nimenomaan älymystön keskeinen toimiala ja se on välttämätön ehto heidän asemalleen jälkiuskonnollisen ajan papistona.

On monia asioita, joita intellektuellien mielestä ei saa olla. Eri ihmisryhmien väliset keskimääräiset erot ovat sellainen asia. Koska niitä ei saa olla, ei niitä myöskään voi olla ja niiden tutkiminen on paitsi turhaa, myös mieletöntä, koska vain tietynlaisia tuloksia saa olla ja kaikki muut joudutaan joka tapauksessa sivuuttamaan.

Erityisen tärkeä on älymystön rooli moraalisissa kysymyksissä. Se on antanut meille luvan rakastaa kaikkia maailman sorrettuja ja vihata heidän sortajiaan. Sorrettuja saa ja pitääkin myös ihailla ja kunnioittaa, sortajia halveksia ja väheksyä.

Negatiiviset tunteet siis ovat sallittuja, kunhan vain niiden kohde asian oikeuttaa. Enemmänkin, ne saattavat olla suoranainen edistyksen moottori. Sorrettujen viha on suloista ja ihanaa, sillä siinä kaikuvat sortokoneistojen kuolinkellot, olipa kyseessä tsarismi, kolonialismi, rasismi, rahavalta tai patriarkaatti. Sellainen tunne on luonnollinen ja välttämätön, niinpä se saa olla.

Maksim Gorki, silloin kun hän ei vielä ollut pettänyt kriittisen ajattelijan rooliaan, arvioi, että Venäjän kansa rakastaa sitä, joka antaa sille luvan käyttäytyä halpamaisesti. Tällä hän tarkoitti Leniniä, joka kehotti kaikkia lurjuksia tekemään, mitä heidän luontonsa vaati. Lenin tiesi, että kansan huonoimmalla aineksella oli halu ryöstää ja kertoi sille, että näin saakin olla. Venäjän intelligentsijan puolustukseksi sanottakoon, että sen enemmistö kauhistui Leninin barbaarisuutta, mutta ”suuren Lokakuun” irvokkaan kaappausfarssin jälkeen oli myöhäistä katua. Itse he olivat tragediansa valmistelleet.

Suomen historian suurimpia myyttejä on ajatus vuoden 1918 sodasta sorrettujen oikeutettuna ja epätoivoisena nousuna, johon syypää oli itsekäs porvaristo ja sen hillitön riistopolitiikka.

Itse asiassa aseellinen nousu enemmistön demokraattisesti osoitettua tahtoa vastaan bolshevikkien tuella ja heidän esikuvansa mukaisesti oli ehkä lurjusmaisin teko, jonka maamme siihenastinen historia oli tuntenut. Vielä pahempi oli varmaan se aseettomien vankien keskuudessa tehty verilöyly, joka pian seurasi, mutta se ei millään tavoin vähennä niiden intellektuellien vastuuta, jotka antoivat luvan väkivallalle.

Sanotaan, että tapahtumat riistäytyivät käsistä. Sen ne tekivätkin, mutta niillä, joiden käsistä ne riistäytyivät, on asiasta vastuu. He eivät varmasti pyrkineet siihen lopputulokseen, joka sitten syntyi. Siinä mielessä rikoksen tunnusmerkit eivät maksimaalisesti täyty.

Vain hirviö olisikin voinut haluta tuota teurastusta. Mutta kyseessä oli heidän tuottamuksensa, maxima culpa, kuten asia latinaksi ilmaistaan. Ei olut sattuma, että Kuusinen et consortes saivat varoa punakaartilaisia paetessaan Viipurista. SKP:n ”revolverioppositio” ymmärsi näiden herrojen merkityksen tapahtuneessa katastrofissa, kun se päätti käyttää asetta heitä vastaan. Syyllisyytensä ymmärsi myös Sirola, joka toi asian varsin selvästi esille kirjoituksissaan. Kuusinen rationalisoi, kuten hänen luokalleen sopiikin: ”itsekritiikki” kohdistui väkivallan karttamiseen…

Valkoisten kosto oli täysin moraalitonta teurastusta. ”Lupa” kaivettiin vanhoista lakikirjoista vasta jälkeenpäin, aivan samoin kuin aseellinen nousu demokraattista enemmistövaltaa vastaan sai myöhemmin sankarillisen hohteen siitä, että kapinallisia teloitettiin…

Vanhat tolstoilaisetkin tempautuivat mukaan veriseen orgiaan. Suuri humanisti Kianto muistetaan nykyään lähinnä yhdestä lauseestaan, jossa puhuttiin naarassusista. Santeri Alkio, tuo puhdasmielisyyden perikuva oli punaisten petoksesta suunniltaan ja halusi lähettää heidät vuosiksi Saksan kaivoksiin…

Saako väkivaltaista vallankumousta olla? Aatelismies Uljanovin mielestä ei pelkästään saanut, vaan myös välttämättä piti olla. Kerenski ei suotta nimittänyt Leniniä hulluksi fanaatikoksi, mutta Iljitshin ei tarvinnut tehdä paljoakaan saadakseen kansan huonoimman aineksen saalistamaan ja riehumaan. Sen jälkeen tapahtumat sitten ”ryöstäytyivät”.

Tuloksena Venäjällä ei ollut ”reaalisosialismi”, joka kerran tuotti 1930-luvun talousihmeen ja maailman suurimman mekanisoidun armeijan. Leninin toiminta johti taloudelliseen ja poliittiseen katastrofiin, joka oli Venäjän historiassa vertaansa vailla sitten 1600-luvun alun. ”Reaalisosialismiksi” nimitetyn poliittisen järjestelmän loi vasta Stalin, joka antoi aivan uudet ja ankarat vastaukset kidutetun kansan tuskaiselle kysymykselle (крик души) ”mitä saa olla?”

Stalinin ja hänen seuraajiensa Neuvostoliitto olikin todellinen intellektuellien valtio Platonin mielessä. Kokonainen oppineiden armeija valjastettiin selittämään ja todistamaan, miksi järjestelmä oli maailmanhistorian koko kehityksen lainomainen tulos, ja miksi sen täytyi olla juuri sellainen kuin se oli.

Hyvin monenlaiset asiat eivät sopineet yhteen tämän tarinan kanssa ja siksi ne eivät saaneet olla. Periaatteessa tätä ei määrännyt Jumala eikä maailmanhenki, koska niitä ei ollut eikä saanutkaan olla. Sen sijaan kyseessä oli itse Aine ja sen kehityslait, jotka olivat Puolueen politbyroon hallinnassa.

Nykyään on jo melkein mahdotonta kuvitella, että koko tuo ”tieteellisen sosialismin” maailma on meistä vain parin vuosikymmenen päässä. Sen uskottavuus on nyt niin vähäinen, että ajattelemme vaistomaisesti ihmisten todellisuudessa ymmärtäneen, miten falskia kaikki oli.

Eivät ne ymmärtäneet. Keskivertokansalaisen maailma pysyy koossa vain, jos hän tarkoin tietää, mitä saa olla ja mitä ei. Bertrand Russell sanoi aikanaan, että mikäli hänellä olisi käytössään nykyaikaisen valtion välineet tiedemiehistä opettajiin ja journalisteista poliiseihin, hän saisi hyvin nopeasti ihmiset uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä. Ihmiset eivät tosin laittaisi teepannuaan jääkaappiin kiehumaan eikä jääpalapussia uuniin jäätymään. Kuitenkin he uskoisivat tuon ilmoitetun asian ”korkeampana totuutena”. Koska se kuuluisi maailmanjärjestykseen, se olisi yksinkertaisesti hyväksyttävä. Epäilijöille voitaisiin nauraa, heihin voitaisiin suuttua ja kohdistaa sanktioita ja ellei muu auttaisi, heidät voitaisiin poistaa koko historiasta. Näinhän kävi Trotskille, joka väitti, ettei Neuvostoliitossa ollut mitään sosialismia. Niinpä virallinen Neuvostoliitto ei tuntenut Trotskia, vaikka siellä tiedettiinkin ”trotskilaisuudesta”, jota kai voitiin verrata jonkinlaiseen kuolleen kissan irvistykseen.

Kun kioskinpitäjä nyt kysyy meiltä ”mitä saa olla?”, meillä on intellektuelleina valtava vastuu siitä, mitä sanomme. Jos luettelemme kaikki kauniit asiat, voi miestä tuntua, ettei meitä myöhemmin voida mistään syyttää. Mutta entäpä, jos sanomme, ettei pahoja asioita saa olla ja ne siitä huolimatta ovat? Jääkö meille jonkinlainen vastuu siitä, että ne jonakin päivänä pakottavat tunnustamaan olemassaolonsa?

Koska maailmamme hajoaa, mikäli annamme väärille asioille luvan olla, ehdotan, että otamme käyttöön eräänlaisen imaginäärimaailman. Matematiikassahan se jo on. Miinus yhdelle ei oikeasti ole olemassa neliöjuurta, mutta matemaatikot siitä viis veisaavat ja kokeilevat, mitä syntyy, jos oletetaan sen sittenkin olevan. Saisiko sellainen ”olla”?