Pietari, pääkaupunki

Pietari, pääkaupunki

Pietari on pääkaupunki. Ellei se olisi pääkaupunki, ei mitään Pietaria voisi ollakaan.

Nikolai Gogol

Eilen, aamutuimaan kiinnittivät huomiotani hissin ovenpielessä olevat pitkät rivit messinkilevyjä. Nimet olivat edustavia: V.V.Putin, G.Rasputin, M. Thatcher, G. Bush… Suuret taitelijat ja niiden ohella myös urheilijat, rocktähdet ja muut pellet olivat niinikään hyvin edustettuina. Vain yksi nimi uudemmista suuruuksista puuttui: A. Hitler.

Suositun tarinan mukaan Hitlerin oli määrä saapua tänne Astoria-hotelliin syksyllä 1941, jolloin kaupunginvaltauksen kunniaksi oli jo painatettu kutsukortit ja plaseerauskin suunniteltu. Se olisi kovin kiinnostava nähdä, mutta ongelmana taitaa olla, ettei koko asia pidä paikkaansa. Sääli. Se non e vero, e molto ben trovato.

Pietarin ainutlaatuisessa ja dramaattisessa historiassa piiritys, blokada, oli tietenkin sen suurin koettelemus. Se oli mittasuhteiltaan valtava tragedia, jonka kuolonuhrien määrä moninkertaisesti ylitti USA:n menetykset koko toisessa maailmansodassa. Sen vuoksi ymmärrän myös niitä, jotka erään vanhan ystäväni tavoin vastustivat kaupungin nimen muuttamista. Heille, piirityksen kärsineille, nuo paikat olivat kärsimyksen ja taistelun pyhittämiä.

Yhtäkaikki, tässä paikassa ollaan maanosamme ja siis maailmanhistorian yhdessä leikkauspisteessä, lähellä Pietarin keskipistettä eli Amiraliteettia ja Iisakin kirkkoa, Romanovien suojeluspyhimykselle omistettua. Nikolai I ratsastaa tuossa Marian palatsin edessä ikuiseen pöyhkeyteensä kivettyneenä ja vastapäätä aamiaishuoneen ikkunaa röhnöttää ankean ruma, mustanpuhuva talohirvitys.

Itse asiassa talo on kyllä minulle ihan tuttu, sillä se oli oma pankkini parin vuoden ajan. Kävin siellä kuukausittain nostamassa melkoisen nipun käteistä, kun Venäjän maksujärjestelmä vielä oli alkeellinen. Siellä oli Dresdner-pankin haarakonttori, jonka oli sinne perustanut joku VVP:n tuttava Dresdenin ajoilta. Jotain hämärää kuulemma asiaa liittyi, kuten kertovat, mutta mitäpä nykyään ei kerrottaisi ja mihinpä ei liittyisi.

Joka tapauksessa talo oli hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistunut Saksan keisarikunnan suurlähetystöksi ja syksyllä 1914 se sitten asianmukaisesti ryöstettiin kansan syvien rivien toimesta. Patsaat pudotettiin katolta eikä niitä sinne ole vieläkään palautettu.

Kiinnostavaa kyllä joku taidehistorian tutkija kuuluu osoittaneen, että talo oli ollut mallina Suomen eduskuntatalolle. No, onpa Eduskuntatalon aulakin varsin samanlainen kuin aikoinaan Hitlerin Valtakunnankanslian. Mutta se mahtailu, jota Hitler harrasti, kuvasti yksinvaltaa ja tyranniaa, meillä tämä oma Leviathan oli demokraattinen.

Mutta mitä kuvastavatkaan Pääesikunnan rakennuksen äskettäin valmistuneet käsittämättömän mahtailevat ovet? Putinin suunnitelmia jostakin, jota ei vielä ole, mutta tulee? Kun kuvittelee pientä miestä pinkaisemassa jompaankumpaan suuntaan noista gargantuamaisista porteista, tulee epätodellinen olo. Porttien funktio joka tapauksessa jää mysteeriksi. Mitä ne tekevät taidemuseossa? Olkoonkin, että täällä oli kerran pääesikunta, jossa myös muuan keisarin uskollinen suomalainen kävi ilmoittautumassa pitkän Aasian-ratsastuksensa jälkeen. Mannen ohella täällä ovat asioineet ja vaikuttaneet niin Kuropatkin kuin Bobrikov, ilmeisesti myös Oscar Enckell ja keitä heitä nyt olikaan.

Noista ovista tulevat joka tapauksessa mieleen Iisakin kirkon mahtavat pronssiovet, jotka on kai tarkoitettu lyömään laudalta Firenzen Duomon ”Paratiisin portit”. En pysty sanomaan, kuka voittaa, mutta eteläisten ovien sisäpuolen sanoma käy ainakin selväksi: kyseessä on oikeauskoisen Venäjän historian pyhyys. Apostolien veroinen Vladimir-ruhtinas ottaa siellä kasteen Korsunissa eli Krimillä ja kaataa epäjumalat Kiovassa, Pyhä Aleksanteri Nevski voittaa ruotsalaiset ja torjuu paavin houkuttelut. Pietari Suuri tuo sitten pyhän ruhtinaan jäännökset perustettavaan lavraan, paikalle joka ei olekaan suomalaisella suolle, kuten parjaajat väittävät, vaan Venäjän valtion suurten muistojen sydämessä.

Aamiainen on ihan moitteeton, mutta ei millään tavoin ylellinen. Sikäli yllättävää, että Pietari on nyt myös gourmet-matkailijan paratiisi. Mutta mitä aamiaiseen tulee, Savonlinnassa ja Kuopiossa saa ainakin minun makuuni paremman kohtuuhintaan. Toisaalta Pietarin hinnatkin ovat nyt hyvin kohtuullisia. Tilanne muistuttaa siinä suhteessa viidentoista vuoden takaista. Mutta ei täällä nyt mitään lamaa ole näkyvissä. Nuoriso täyttää iltaisin huvipaikat ja kaikenlaatuisia herkkuja riittää joka makuun, italialaisista juustoista parmankinkkuun. Pietarissa on taas suurkaupungin ilmettä ja on vaikea edes muistaa, että tässä oli vain parikymmentä vuotta sitten ankea Leningrad, sanoinkuvaamaton hirvitys kaupungiksi. Se oli elävä todistus siitä, ettei mitään Pietaria voinut olla, ellei se ollut pääkaupunki.

Pelkällä nimellään Leningrad symbolisoi Lenin- tyrannin panosta maansa ja maailman historiaan. Mahtavuuden, yltäkylläisyyden, järjettömän tuhlailun ja loiston kaupungista tehtiin muutamassa vuodessa harmaa kummitus, jonka karnevaalien ilo oli väkinäistä ja jonka hyvinvointi toteutui vain paperilla. Leningrad oli yhtä falski kuin koko kommunismin aatteen leniniläis-stalinilainen toteutus. Se oli naamari, jonka oli määrä kertoa ilosta ja vapaudesta, mutta joka todellisuudessa peitti surua ja orjuutta.

Kuten pietarilaiset kollegani ovat tutkimuksissaan osoittaneet, uusi valta, joka kätki tyrannian ”neuvostojen vallan” nimikkeen taakse, demonstroi uutta ja oikeudenmukaista maailmaa asuttamalla työläisiä ja talonpoikia entisiin ylimystön asuntoihin. Idea oli järjetön, sillä palatsit olivat kaukana tehtaista ja joukkoliikenne toimi surkeasti. Niinpä alettiin rakentaa uutta, kommunistista keskustaa Moskovan prospektin varrelle, jossa puolueen paikallispäämajan mahtaileva julkisivu yhä herättää huomiota, vaikka tuskin ihastusta.

Hovin, kaartinrykmenttien, ruhtinaiden, kauppiaiden, huijarien, valtionvarojen kavaltajien ja muiden komeasti elävien potentaattien Pietari oli myös virkamiehistön, diplomaattien, merenkulun ja rautateiden suuri kansainvälinen solmukohta.

Kaikki tämä lyötiin maahan vanhan maailman mukana vuonna 1917 ja etenkin parina seuraavana vuonna. Punaisen hämärän maan pohjoisten kommuunien liitossa asui vuonna 1921 vain kolmasosa siitä ihmismäärästä, joka oli kansoittanut sitä vuonna 1913. Nälkä ja kylmä ahdistivat kaupunkia, joka sai tehdä tuttavuutta taantuvan talouden hedelmän, buržuika-uunin kanssa. Siinä saattoi polttaa vaikkapa huonekalut, jos muuta poltettavaa ei ollut ja mistä sitä olisi ollut. Edes tsuhna ei tuonut enää nalikkahalkoja Saimaan ja Laatokan rannoilta.

Uusi valta ylpeili aikaansaannoksillaan, koska sen olemukseen kuului, että se ylpeili kaikella. Joku taulu muistaakseni Moskovan Tretjakovkassa on nimeltään Znatnyje ljudi, Ylhäsitä väkeä. Tyyli  muistuttaa minusta Petrov-Vodkinia, vaikka en osaa sanoa miksi. Joka tapauksessa taulussa on ryhmä arvokkaan näköisiä kansanihmisiä, työtätekevien joukkojen edustajia, jotka näköjään keskustelevat keskenään joistakin suurista kysymyksistä. Paikka on Talvipalatsi päätelleen siitä, että ikkunasta näkyvät Pietari-Paavalin linnoituksen ääriviivat.

Jotakin tällaista lienee nähnyt jo kuningas Salomo, joka Saarnaajassa kertoo: ”Olen nähnyt palvelijat hevosen selässä ja ruhtinaat kävelemässä maassa”.

Karnevalistinen yhteiskunnan revoluutio, ympäri kääntäminen oli Leninin mielestä välttämätöntä juuri siksi, että kansa vakuuttuisi siitä, että bolševikit ovat heidän puolellaan: entiset verenimijät saivat ruokaa ja vaatteita vasta viimeisinä, mikäli niitä vielä oli jäljellä. Ei niitä tietenkään ollut ja Zinovjev, Pietarin puoluepomo rehvasteli sillä, että entisille (byvšije) annetaan leipää vain sen verran, että he saavat haistaa sen hajun.

Toki varkaat ja huijarit kaikkina maailman aikoina ovat rangaistuksensa ansainneet, kukapa ei tuntisi kostonhimoa heidän mellastustaan katsellessa? Mutta yksi ihminen ei voi nauttia maailman antimista enempää kuin yksi ihminen voi. Edes suuren vatsan hankkiminen, joka ennen vallankumousta oli muodissa, ei paljon asiaa auttanut. Luodessaan ympärilleen loistoa ja mahtipontisuutta, lurjukset joutuivat panemaan rahansa liikkeelle ja työllistämään viime kädessä valtavan määrän ihmisiä, joiden leipä liittyy taiteeseen ja korkeakulttuuriin ja sen ohella tietysti myös varsinaiseen perustuotantoon, palveluihin ja jalostukseen, joita kaikki tarvitsevat.

Se, joka on nähnyt muutaman pietarilaisen palatsin neuvostokauden jäljeltä, ei koskaan unohda näkemäänsä. Otetaan nyt malliksi vaikka ruhtinatar Dolgorukovan palatsi osoitteessa Gagarinskaja 3, nykyinen Eurooppalainen yliopisto. Valtavalla vaivalla ja työllä siellä on osittain raivattu syrjään Työsuojeluinstituutin (sit venia verbis) barbaarinen perintö ja palautettu paikoilleen stukko ja kultaukset.  Häväistyksen ja uudelleensyntymisen merkit näkyvät siellä rinta rinnan ja kontrastin kuvaaminen pelkillä sanoilla olisi ajanhukkaa. Jotkut palatsit toki säilyivät, museoina. Arkkitehtien talo tai Tieteenharjoittajan talo (Dom utšjonogo) taisivatkin säilyä periaatteessa koskemattomina, kun niihin asutettiin uudet privilegioidut ryhmät.

Mutta tuho kohtasi satoja Pietarin palatseja. Miten olisikaan voinut olla palatseja, kun ei ollut aristokraatteja? Metropoli vaipui provinsiaaliseen kohtaloonsa, kuten Anna Ahmatova ymmärsi. Bolšaja Morskaja, Pietari kultainen katu oli enää varjo entisestään, katu oli ”kuopallaan nenän syfiliittisen lailla”, kuten Majakovski sanoi, jotakin muuta katua kukaties tarkoittaen. Mutta rahvas kerta kaikkiaan asettui palatseihin, kun ei parempiakaan tiloja ollut ja jakoi ne huterilla väliseinillä pikku lokeroihin, joissa ihmiset nukkuivat ja kuivattivat pyykkinsä, jonottivat vessaan ja keittiöön ja heittivät roskat käytävään.

Nyt Pietaria on jälleenrakennettu jo parikymmentä vuotta ja jälki alkaa näkyä. Deržavinin palatsi entisen Izmailovski-rykmentin alueella on hyvä esimerkki. Se näköjään avattiin kymmenkunta vuotta sitten, avaamassa niin VVP, kuin paikallinen historian akateemikko Boris Ananjitš. Sunnuntaipäivänä siellä näköjään riittää kävijöitä. Puolijoukkue sotilaita saa oppaakseen asialleen intohimoisesti omistautuneen rouvan, jollaisia tapaa vain Pietarissa. Pojat ovat siivoja ja tarkkaavaisia ja osoittavat melko hyvää maansa 1700-luvun historian tuntemusta. Entäpä jos meillä luutnatti veisi porukan museoon ja tenttaisi, kuka tunnistaa Kustaa IV Aadolfin, kuka Sprengtportenin, kuka Armfeltin? Tätä voisi olla kiinnostava kokeilla. Jätän idean vapaasti käytettäväksi.

Ei Pietari vieläkään ole entisensä, tietysti. Putin on kiitettävästi huolehtinut monista loistorakennuksista kuten Konstantinin palatsista Strelnassa, Senaatin ja Synodin talojen restauroinnista ja Jeltsin-kirjaston ja perustuslakituomioistuimen sijoittamisesta sinne. Myös Bill Clintonia käytettiin siinä naapurissa sijaitsevassa Tribunal-baarissa oluella ja pietarilainen oluthan on todella hyvää. Sitä jää täällä rajan takana aina kaipaamaan.

Kohteita riittää miltei rajattomasti. Uusi merimuseo on nyt valmis ja komea ja pörssirakennus, sen entinen sijaintipaikka on nyt remontissa. On syytä odottaa upeaa lopputulosta. Uusi Hollanti, kauppakeskus lähellä Marinski-teatteria ja Merimuseota on kuulemma nyt avattu. Valitettavasti en ehtinyt käydä siellä enkä parissa muussakaan museossa, mutta siinäpä taas syy mennä lähiaikoina pistäytymään Pietarissa. Hinnat ovat siellä taas jonkin aikaa pohjalukemissa ja devalvaatiohan vain kiihdyttää kotimaista tuotantoa kuten kävi vuonna 1998. Nyt voi todeta, että tuhkasta noussut kaunotar, pohjoinen pääkaupunki, jota kerran nimitettiin pohjolan Palmyraksi. Se on jo herännyt horroksestaan ja tulemassa siksi, mitä se on. Kyllä sieltä alkaa taas pääkaupungin tunnistaa.