Sankarit ja neuvostokirjallisuus

Sankarit ja kirjallisuus Suomessa jaNeuvostoliitossa

Sosialistisen realismin ideana oli, että kirjallisuus ja muu taide muuttaa ihmisen tietoisuutta. Tottahan oli, että vielä kuuluisana vuonna 1937 monet ajattelivat niillä aivoilla, jotka olivat vanhasta yhteiskunnasta perineet. Tuona mainittuna, ensimmäisenä sosialistisen yhteiskunnan vuotena räikeimmät tapaukset tosin likvidoitiin. Tuota sanaahan jo Proudhon oli käyttänyt hahmotellessaan ihanneyhteiskunnan syntymisen ehtoja.

Jokainen kuitenkin ymmärsi, etteivät likvidoinnit mihinkään riittäneet, vaikka niiden kasvattava vaikutus oli valtava. Oli myös annettava positiivisia malleja, kasvatettava uusia asenteita. Poliittinen korrektius oli kuitenkin kaksiteräinen miekka. Läpinäkyvä propaganda iski heti takaisin. Älymystö naureskeli selän takana mallikelpoisille ääliöille ja korkeintaan lapset ottivat ne vakavasti. Ihanteellisten tarinoiden lukeminen vaivaannutti.

Sitä paitsi liian innokas oikeaoppisuus muuttui helposti omaksi parodiakseen. NKVD:n keräämissä sopimattomissa ja neuvostovastaisissa lausunnoissa vuodelta 1937 oli sellainenkin, jossa makeilevasti ihasteltiin uutta elämää, joka oli entistä iloisempaa ja parempaa: ”Tämä on kuin satua! Sen kuin elät ja iloitset…” Ei tarvittu kovinkaan paljon älyä huomaamaan, mitä kirjoittaja itse asiassa tarkoitti.

Niinpä uuden kirjallisuuden oli vältettävä ylilyöntejä. Jo Maksim Gorkin Äiti oli ollut melko puuduttava saarna, jonka vakuuttavuus oli kyseenalainen. Se asetettiin kuitenkin esikuvaksi muille, koska itse Vladimir Iljitš oli siitä pitänyt aatteellisena, joskaan nyt ei juuri kirjallisena merkkitapauksena. Fjodor Gladkovin Sementti oli poliittisena suorituksena täydellinen. Siinä pariskunta irtisanoutui pikkuporvarillisuudesta, joka työntää lonkeronsa kansalaissodan autioittamaan tehtaaseen ja pysäyttää koneiden laulun.

Gleb ja Daša elävät aatteelle. He pidättäytyvät kotilieden rakentamisesta ja jopa sukupuolisesta yhdyselämästä, koska luokkataistelu on tärkeämpää. Sen vuoksi jopa lapsi pannaan lastenkotiin, jossa hän pian kuolee, kuten siihen aikaan voi odottaakin. Mutta noiden teräksisten bolševikkien luja tahto vie kuin viekin koko pikkuporvarillisen lauman lopulta mukanaan, tiivistää sen kollektiiviksi, joka käynnistää koneet ja ennen pitkää alkaa kaikua koneiden riemullinen laulu. Uusi elämä alkaa. Tehtaan pillit soivat ja niiden äänessä tuntuvat itse vuoret ja kalliotkin, yhdessä ihmiset kanssa riemuitsevan…

Sankarit ovat yleensä poikkeusihmisiä, sellaisia kuin useimmat haluaisivat olla jos pystyisivät. Gleb ja Daša eivät olleet tavallisia tallaajia vaan juuri sitä ainesta, joista olisi voinut takoa vaikka nauloja, kuten sanottiin. Kun kansan keskuudessa 1920-luvulla kysyttiin, mitä kommunistit oikein olivat, tuli monenlaisia vastauksia: ”komunisty, kamenisty (kivimiehet)… ne ovat niitä kovia ihmisiä, no niitä, jotka kävivät leipää ryöstämässä…” Kommunistien arveltiin kaapanneen vallan bolševikeilta, jotka olivat luvanneet talonpojille kaiken maan. Kun maaseudulle alkoi levitä tieto uudesta kirjainyhdistelmästä VKP(b) -Vsesojuznaja kommunistitšeskaja partija (bolševikov), tulkittiin sen tahallaan tai tahattomasti merkitsevän Vtoroje krepostnoje pravo (bolševikov) eli toinen (bolševikkien) maaorjuus. Nyt oli selvää, että kommunistit ja bolševikit olivat samassa koplassa.

Naula on yleensä kyllä lujaa metallia, mutta karkaisematon, joten sitä voi vielä takoa ja muotoilla mielensä mukaan. Kommunistit kuitenkin joutuivat huomaamaan, että tarvitaan kovempaa ainesta, terästä. Sitähän tarkoitti myös uuden johtajan, Stalinin nimi. Tuntuukin luontevalta, että Neuvostoliiton ja etenkin sen nuorison ylivertaiseksi kulttikirjaksi tuli Nikolai Ostrovskin Kuinka teräs karaistui (Kak zakaljalas stal). Karkaisu tekee teräksestä kovaa, mutta se vaatii materiaalin kuumentamista tulessa ja sitten sen nopeaa jäähdyttämistä, siis kovin ankaria olosuhteita.

Kirja on omaelämäkerrallinen sankaritarina. Sen päähenkilö on taistelija henkeen ja vereen. Hän taistelee niin ampuma-asein kuin työllä ja valppaudella, hän voittaa pikkuporvarillisuuden itsessään ja muissa, lopulta hän tavallaan voittaa myös sen hivuttavan taudin, joka hänet lopulta tappaa. Tauti tuhoaa ruumiin, mutta ei henkeä, joka ei koskaan lannistunut eikä epäröinyt. Pavka Kortšagin hylkäsi ihanan morsiamensa, jolle silmäin pyyntö ja elämän korskeus merkitsivät enemmän kuin aate.

Toki vanhassakin venäläisessä kirjallisuudessa on henkilöitä, joilla on rautainen tahto. Sellaiseksi osoittautuu muun muassa eräs Venäjän saksalainen, jonka hautajaisissa hänen laajaluontoinen venäläinen ystävänsä pääsee syömään blinejä. Tosin venäläinen itse tukehtuu bliniin, mutta on ainakin elänyt mainion elämän.

Entä Pavel Kortšaginin elämä? Siitä oli mukavuus kaukana. Mitä siitä jäi jäljelle? Oliko se kaiken kieltäymyksen arvoinen? Itse asiassa se oli nimenomaan sitä. Kirjoittaja kiteytti elämänohjeeksi sen, että oli elettävä jokainen hetki siten, ettei menneisyys koskaan tuottaisi häpeää, vaan ylpeyttä. Miljoonat ja taas miljoonat nuoret lukivat tämän tarinan ja innostuivat oikeasti. Kirja oli paitsi pakollinen, myös huippusuosittu.

Kortšagin oli varmaan aivan todellinen hahmo, koska mallina oli ollut itse kirjailija, jos hän nyt sitten oli aivan loppuun saakka rehellinen. Kaikkihan on suhteellista. Joka tapauksessa sankarin puutteet tuntuvat kirjan perusteella aika vähäpätöisiltä. Kun hän ampuu revolverillaan pakoon juoksevia rosvoja, pääsee toinen karkuun. Hän katuu myöhemmin toimintaansa. Jos hän olisi säilyttänyt kylmäpäisyytensä, olisivat molemmat rosvot kuolleet. Nyt toinen pääsi karkuun…

Lakirovka, kiilloittelu eli asioiden kaunistelu oli sosialistisessa realismissa sietämätön virhe, kuten oli asiaton naturalismikin. On merkillepantavaa, että Stalinin mielikirjailijoita oli Mihail Šolohov, jolle valtavat julkaisupalkkiot myös tuottivat erinomaisen toimeentulon. Hän kuului sosialistisen yhteiskunnan virallisiin ja sallittuihin rikkaisiin.

Šolohovin Hiljainen Don (suom. Hiljaa virtaa Don) on realistinen ja vaikuttava eeppinen tarina kasakkayhteisöstä kansalaissodan vuosina. Sen alkumuoto tosin lienee olut erään valkoupseerin kirjoittama, mutta joka tapauksessa Šolohov sai kunnian tästä teoksesta, joka oli sangen uskallettu. Sehän antoi vihollliselle ihmiskasvot. Se oli melkein kuin vihollisen kirjoittama.

Vielä hätkähdyttävämpi teos on Aron raivaajat (Podnjataja tselina). Se kuvaa Ukrainan kollektivisointia kaikkine siihen liittyneine vastenmielisine ilmiöineen. Totta kyllä, Šolohov ei unohda osoittaa, että vastavallankumouksellisen toiminnan takana olivat kierot vihollisen agentit, joiden jäljet viime kädessä johtivat ulkomaille, mutta silti kirja tuntuu esittävän kovin runsaasti ainesta, joka huonosti sopii viralliseen propagandakuvaan. Oliko kollektivisointi oikeastaan rikollista typeryyttä? Nousivatko siinä pinnalle ihmisten alhaisimmat vaistot?

Šolohovin teos raotti todellisuuden verhoa, mutta ei avannut sitä. Kirjailija yritti Ukrainan kohtalonvuonna selittää Stalinille, että tapahtumassa oli tolkuton kansanmurha, mutta johtaja ei suvainnut sellaisia puheita kuunnella. Hänen nimensä ei suotta ollut se mikä oli.

Neuvostoaikana ei historiankirjoitus saanut kertoa totuutta, paitsi valikoiden ja sellaistahan me nimitämme epätotuudeksi. Meillä totuuden sai kertoa arimmistakin aiheista, esimerkiksi vuoden 1918 terrorista. Ennen 1960-lukua sellaista totuutta ei kuitenkaan kukaan kunnon ihminen suostunut kuuntelemaan ja sitä toisteleva niin sanottu ”punainen valhe” sai pysyä omassa pilttuussaan, yhteiskunnan ulkopuolella, jonne se oli ajettu ja jopa asettunutkin.

Väinö Linnan Pohjantähti muutti kaiken, tai ainakin paljon. Se näytti elämän totuuden sellaisena kuin sen oli kokenut toinen osapuoli. Se kertoi jotakin, josta oli vaiettu.

Aivan vastaavaa tapahtui myös Neuvostoliitossa. Nimenomaan kirjallisuus esitti siellä asioita, joista ei voinut puhua. Sen sijaan ne saattoi näyttää, ainakin joskus.

Isaak Babelin Punainen ratsuväki (Konarmija) näytti kansalaissodasta kuvan, jossa ei ollut mitään jäljellä virallisen totuuden luokkataistelusta, siitä oikeuden ja vääryyden konfliktista, jossa hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Babelin aiheena on sota, joka tekee ihmisistä elukoita. Paradoksaalisesti inhimillisiä tunteita saavat siellä osakseen vain hevoset.

Vastaavanlaisia paljastuksia olosuhteista, joissa ihmiset tai suuri osa heistä muuttuvat elukoiksi on neuvostokirjallisuudessa paljon. Esimerkiksi voidaan ottaa Boris Pilnjakin Alaston vuosi, Aleksandr Bekin Heinäkuu 1941 tai vaikkapa Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo.

Näissä kirjoissa on ideologian naamio riisuttu totuuden yltä ja lukija saa nähdä totuuden kaikessa kaameudessaan. Ihmisellä ei ole arvoa, tuntuu tämä todelllisuus sanovan. Tarkoituksena oli luoda yli-ihminen, joka itse luo omat arvonsa ja tuloksena oli sitten ihmisen muuttuminen lannaksi. Lannan tarkoituksena on lannoittaa sitä puutarhaa, jonka tulevaisuudessa kerrotaan puhkeavan kukoistukseen ja jonka oikeastaan pitäisi jo olla näkyvissä. Mutta sitä ei näy.

Tosin Grossmanin kirjan käsikirjoitus siepattiin ja tuli julkisuuteen vasta neuvostovallan hellitettyä otteensa. Siinä joka tapauksessa näemme toivon pilkahduksen kaiken tragiikan keskellä. Ihmisarvoa ei voi tuhota edes kaasukammiossa, kertoo Grossman. Sitä ei myöskään voi murskata puolueen väkivaltakoneistolla. Ihminen, joka pysyy uskollisena totuudelle, säilyttää ikuisesti sielunsa koskemattomuuden.

 Tämä kuulostaa juhlalliselta ja on vaikuttavaa. Se on niin kaunista, että sitä pitää totena vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Sitä voi vain verrata siihen, mitä Maksim Gorki kerran sanoi: ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan!” Sama mies oli kerran sanonut: ”Ihminen –se kuulostaa ylpeältä”. Gorkin oma kohtalo oli traaginen. Hän, totuuden apostoli, ei kuunnellut niitä vankeja, jotka Solovkissa halusivat kertoa hänelle totuuden. Gorki oli myynyt itsensä ja totuuden kertomiseen tarvittiin sitten Solženitsyn.

Sota tuotti sitten omat sankarinsa, joista ei tässä enempää. Niiden tuottaminenhan lienee sen tärkeimpiä tehtäviä. elämää oli kuitenkin myös rintaman takana. Minusta vaikuttavimpia sotavuosien ja niiden jälkeisen ajan kuvauksia on Fjodor Abramovin tetralogia Prjaslinit. Siitä on suomennettu kai kolme viimeistä osaa ja sitä dramatisoitiin takavuosina suurella menestyksellä Leningradin Pienessä draamateatterissa Rubinšteininkadulla.

Abramovia lukiessa tulee heti mieleen Väinö Linna. Ehkä se ei ole sattuma, sillä kirjailija oli oikeastikin lukenut Linnan teoksia ja arvosti niitä. Välttämättä tai jopa todennäköisesti ei ole kyse mistään vaikutteista vaan sielunsukulaisuudesta. Abramov on yhtä armoton propagandalle ja virallisille totuuksille kuin Linna ja hänen sankareitaan ovat yksikertaiset talonpikaisnuoret. Miša-poika, joka huolehtii koko perheestä ja Lizka-sisar, joka lopulta kuolee sortuvan kotinsa alle. Mutta tämä tapahtuu vasta myöhemmällä neuvostokaudella, jolloin sankariaika on takana ja elämä on muuttunut tarkoituksettomaksi vegetoinniksi vailla ihanteita.

Abramovin, kuten Linnan henkilöt ovat uskottavia ja jopa ilmeisiä sankareita. Mutta sankaruus vaatii kukoistaakseen tietyn miljöön. Paradoksaalisesti sellaisen tarjoaa sota, mutta ei enää onton paatoksen täyttämä brežneviläinen Neuvostoliitto, jossa pärjäävät vain kaikenlaiset lurjukset.

Kaiken kaikkiaan, toki myös neuvostoaika oli venäläisen kirjallisuuden suurta aikaa. Ehkä juuri sensuuri ja yritykset pimittää totuutta tekivät kirjallisuudesta niin etevää. Ainakin ne antoivat sille valtavan roolin. Sen, joka halusi tuntea ihmistä ja maata, ei kannattanut uhrata paljon aikaa historiateoksiin. Kirjallisuuden totuus oli paljon suurempaa, siinä oli oikeastaan kaikki, lurjustelusta sankaruuteen. Kuten Nikolai I:n aikana, sensuuri oli vain ärsyke hyvän kirjallisuuden kirjoittamiselle. Ne erinomaiset lukijat, joista Neuvostoliitto ylpeili, olivat itse asiassa paljon etevämpiä kuin ehkä tultiin ajatelleeksi. Suuret klassikot kertoivat totuuden, jonka piti muka olla sopusoinnussa virallisen ideologian kanssa, mutta kelpo lukija saattoi tehdä tästä omat päätelmänsä.

Suomessa kirjallisuudella oli aikoinaan jossakin määrin samanlainen rooli, ainakin 1960-luvulle saakka. Näin siitä huolimatta, että modernistit ymmärsivät totuuden omalla yksinkertaisella tavallaan ja katsoivat pitkin nenänvartta sitä kirjailijaa, joka loi maamme historian suurimmat teokset. Väinö Linnan saavutuksia ja merkitystä voi tuskin koskaan enää ylittää, mutta se liittyykin historiamme ainutkertaiseen vaiheeseen.

Linnan teosten aiheena oli niin kipeä historia, että sellaisen soisi todella jäävän ainutkertaiseksi. Suomen ja Venäjän historia ovat täysin erilaiset. Kuitenkin kirjallisuuden rooli sekä meillä että naapurissa muistuttavat jollakin kummallisella tavalla toisiaan. Näin oli ainakin 1900-luvulla ja voimme vain toivoa, ettei samaa tapahdu enää tällä vuosisadalla.