Desimoinnin kauneudesta

Yliopistoa desimoidessa

Roomalaisissa legioonissa oi käytössä instituutio nimeltä desimointi (decimatio). Se tunnetaan meillä lähinnä ns. Huruslahden arpajaisista, jotka pidettiin vuonna 1918.

Desimointi tarkoitti sitä, että kapinoinut tai muuten pahoin käyttäytynyt legioona jaettiin kymmenmiehisiin osastoihin, joissa jokaisessa yksi mies valittiin arvalla poistettavaksi muonavahvuudesta. Käytännössä muut yhdeksän nuijivat hänet kuoliaaksi.

Näin oli mahdollista rangaista kokonaista kuuden tuhannen miehen legioonaa tuhoamatta sitä kuitenkaan samalla kokonaan ja joutumatta siihen vaaraan, että se nostaakin aseensa rankaisijoita vastaan.

Lahjomaton Fortuna sai valita ne, ketkä rangaistuksen kärsivät ja kaikki muut saivat aiheen huokaista helpotuksesta päästessään kuin koira veräjästä. Saattoi kai se häijyä tehdä, kun piti hakata vanha kaveri hengiltä, mutta kun täytyi niin täytyi. Siihenhän oli legioonalaista opetettu, että totella keisaria ja kuunnella pyhää lakia.

Esivalta ei suotta miekkaa kantanut ja oikeuden tiedettiin olevan sokea. Samalla itse kukin saattoi uskoa, että arpa varmaankin lankesi iille, jotka sen jotenkin olivat ansainneet. Koko operaation välttämättömyydestä oli paras olla esittämättä eriäviä mielipiteitä, sillä niskurointi olisi voinut tuoda mukanaan ei-toivottuja seurauksia yksilölle, kuten se saattoi tuoda jopa kokonaiselle legioonalle.

Olen aina tietyllä kiinnostuksella seurannut niitä desimointeja, joita yliopiston kaltaisissa instituutioissa on toteutettu. Yleinen havainto on palvelualttius. Kun tehtäväksi on tullut likvidoida menoeriä, ihmisiä ja laitoksia, on asia hoidettu innolla ja harrastuksella. Ei puhettakaan siitä, että olisi vitkuteltu tai fuskattu, saati ryhdytty avoimeen vastarintaan. Kun konsultti puhuu, järjen argumentit vaikenevat.

Juustohöylän käyttö sujui takavuosina yliopistoissa aina erinomaisesti ja laitosten johtajat jopa hieman kerskailivat sillä, miten sujuvasti saatiin uudistukset aikaan, vaikka piilevää muutosvastarintaa varmaan moni hautoi mielessään.

Nykyiset desimoinnit ovat hieman karumpaa touhua, mutta asiaa on helpotettu siten, että yksiköt ovat suurempia kuin nuo entiset kymmenen miehen ryhmät ja nuijimisen sijasta tyydytään antamaan kenkää. Periaatteessa kaikki ovat onnellisia, kun painolastista päästään eroon ja jäljelle jääneet saavat jakaa jäljellä olevat resurssit. Olo on vähän kuin venäläisessä kylässä kulakkien likvidoinnin jälkeen.

Mutta miksipä tässä irvistellä vakavalla asialla. Kun ei yliopistollakaan varaa ole, niin ei ole. Tyhjästä on sielläkin paha nyhjästä. Jollakin perusteella on menoja vähennettävä ja henkilöstömenothan ne ovat kaikkien menojen kuningatar. Vain henkilöstöä vähentämällä voidaan lisätä tehokkuutta ja on helppo laskea, missä vaiheessa se kasvaa äärettömän suureksi.

Sitä paitsi joissakin konsulttiaivoissa on kehitetty malli, jonka mukaan voidaan laskea yliopistollisen toiminnan tehokkuus jakamalla suoritteiden määrä suorittajien määrällä. Neuvostoliitossakin oli aikoinaan vastaavia pyrkimyksiä ja pakkohan meidän on tunnustaa, että siinä maassa pyrittiin maksimaaliseen rationaalisuuteen. Miksei siis meillä?

Mutta täydellinen rationaalisuus on meidän vajavaisessa maailmassamme mahdottomuus, minkä jokainen konsulttikin joutunee ainakin hiljaa mielessään toteamaan. Sen vuoksi onkin tyydyttävä siihen tosiasiaan, että likvidoinneissa tietyllä sattumanvaraisuudella on merkittävä osuutensa. Pääasia kuitenkin on, että koko operaation, tuon desimaation yhteisvaikutus on myönteinen sen mittapuun mukaan, joka on valittu.

Helsingin yliopistosta on nyt lopetettu japanin kielen professuuri, joka palveli vain noin sataa opiskelijaa. Sen sijaan yliopisto panostaa somalinkieleen, jolle on paljon kysyntää, onhan sen puhujiakin jo maassamme tuhansia eikä niiden lisääntymiselle ole loppua näkyvissä.

Tässäkin tapauksessa juuri desimaatio tekee mahdolliseksi entisen kankean instituution ketterän sopeutumisen ajassa tapahtuviin muutoksiin. Vanhenevien, laskevan auringon kulttuurien sijasta voidaan keskittyä valmistautumaan siihen tulevaisuuteen, joka meillä on edessä. Asiaa tietenkin auttaa, mikäli henkilökunta pidetään jatkuvan erottamisuhan alaisena.

Desimaation jälkeen legioonalaiset tiettävästi olivat varsin kuuliaisia ja söivät mielellään myös kauraa tavanomaisen vehnän sijasta. Olihan sekin parempi kuin olla kuoliaaksi nuijittuna jossakin maantien ojassa tai ristiinnaulittuna tien varrella roikkumassa. Ehkäpä desimoijien mieliala ei ollut suoranaisesti ylentynyt, mutta itse kullekin lienee sen johdosta taas kerran kirkastunut se, miten tärkeää on nurkumaton totteleminen. Näin Rooma aikoinaan marssi voitosta voittoon.