Tyhjän potkaisemisesta

Kuoleman kulttuuria

Elämän banalisointi on olennainen osa nykyihmisen henkistä ympäristöä. Ihmistä kaiken kaikkiaan vältetään katsomasta traagisena olentona. Kuoleman sijasta leikitään mielikuvituksessa hengenvaaralla ikuisen optimismin hengessä: sankarit eivät ole haavoittumattomia, mutta kuolema on aina vältettävissä.

Revolverinluoti osui Tex Willeriä ja hänen kaltaisiaan aina olkapäähän eikä esimerkiksi leukaan tai keuhkoihin, puhumatta nyt jalommista ruumiinosista. Lapsuuteni sankari oli myös nopea paranemaan eivätkä ikuiset ampumavammat jättäneet pysyviä jälkiä saati invaliditeettia.

Niinpä lapsuusvuosieni sankari aina jo seuraavalla viikolla saattoi saada taas uuden olkapäävamman, mutta siitä viikon kuluttua taas vetää revolverinsa salamannopeasti. Käytännössä tuo kymmeniä kertoja ruhjottu olkapää olisi jo ammoin lopettanut uran kaksintaistelijana ja ehkä karjapaimenenakin.

Sankari, joka ei ole traaginen, on vaarassa muuttua koomiseksi. Hän kuuluu kalustoon, joka on ajan ulkopuolella, vailla kohtaloa.

Harvat kiistävät sitä tosiasiaa, että kuolema odottaa jokaista elävää olentoa. Eri kulttuureille asialla on kuitenkin erilainen merkitys. Länsimaisessa kulttuurissamme on nykyään vallalla se perusolettamus, että se on estettävä. Kuolevaa on pidettävä pidetään hengissä tavalla tai toisella niin kauan kuin mahdollista.

Sitten kun väistämätön tapahtuu, voidaan lohduttautua sillä, että kaikki voitava oli tehty. Matkan varrella tämäkin asia on toki muuttunut. Vänrikki Stoolista muistamme vapaa-ajattelija Döbelnin, joka kieltäytyi sielunhoidosta ja ajoi papin pois luotaan.:

'Prelaatti pois', hän huutaa rengillensä,

'ja laita, ettei täällä liehakoi'.

Näin käykö haastaa kuolemaisillansa?

Vaan itse vastatkoon hän onnestansa,

ma tein, mink' ihminen ja pappi voi."

Pappi, muuten, tässä tapauksessa oli arkkityyppinen, vai sanoisiko sovinnainen leipäpappi ja mässäilijä, jolle Döbelnin kohtalo sinänsä oli ilmeisen yhdentekevä. Kävipähän nyt virkaansa hoitamassa, ettei päästy syyttämään laiminlyönnistä.

Döbelnillä oli vielä paljon asioita toimitettavanaan ja hänen ennenaikainen kuolemansa olisi ollut suuri tappio, näin jälkikäteen arvellen.

Mutta ihmisen rajallisen vaelluksen päättyminen ei toki aina ole sietämätön loukkaus inhimillistä oikeudentajuamme vastaan. Etenkin historiasta tunnemme tapauksia, joissa kaikki näyttää menneen kohdalleen.

Ajatelkaamme vaikka Aabrahamia, josta mainitaan, että hän ”vaipui kuolemaan korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena ja tuli otetuksi heimonsa tykö”. Ikääkin oli karttunut kunnioitettavat 175 vuotta. Kaikesta päätellen patriarkan lähtö oli komea päätös komealle elämälle.

Sellaisesta pitäisi tyhmien mielestä kai olla kateellinen, mutta harva kai parempaakaan toivoisi, lukuun ottamatta ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden tavoittelijoita, joita näyttää nykyään olevan maailma pullollaan. Itsekukin kirmailee vielä ikäloppuna kuin teini ja vieläpä kerskailee nuorekkuudellaan.

Pelkäänpä, että tämä on, kuoleman sitten saapuessa, omiaan tekemään koko asiasta koomisen. Joka tapauksessa kyseessä taitaa olla juuri meidän sivilisaatiollemme ominainen kuolemankulttuurin muoto.

Amerikassa se ehkä on viety pisimmälle. Siellähän ruumiitkin vielä maskeerataan mahdollisimman elävän näköisiksi viimeistä yleisötilaisuuttaan varten.

Tuntuu siltä, ettei sivilisaatiomme halua nähdä kuoleman ja siis elämän perusmysteeriä: elämän rajallisuutta ja ainutkertaisuutta.

Kuolleen luonnon piirissä, johon myös ihminen aikanaan palaa, kaikki on inhimillisen, päättyvän ajan ulkopuolella ja kaikki on suhteellista, verrannollista ja toistettavaa. Kenen tahansa vainajan jäänteet ovat suunnilleen samanlainen kasa alkuaineita ja yhdisteitä kuin kenen tahansa toisenkin.

Asiassa ei ole sen kummempaa mystiikkaa ja odotan vain sitä, milloin yhteisten asioidemme hoitajat heräävät huomaamaan, miten tämä potentiaalinen raaka-ainevarasto olisi rationaalisesti parhaiten hoidettavissa.

Nythän kyseinen biomassa alkaa paisua siihen määrään, että se uhkaa jo elävien aineellisia etuja. Sitä paitsi polttamalla hävittäminen on endoterminen tapahtuma, josta seuraa pelkkiä kuluja.

Aikakautemme on tässä suhteessa melko kaksijakoinen ja kummallinen. Toisaalta meillä on yhä olemassa ruumishautaus, mutta sen rinnalla yleistyy polttaminen. Jälkimmäinen oli Spenglerin mielestä syvästi symbolista antiikin pakanauskontojen kannalta ja alleviivasi nimenomaan elämän mystisyyttä. Sen lakattua pelkän aineen hävittäminen oli parasta, mitä voitiin tehdä.

Luulen, että meillä hautaustapojen muutos on kyllä merkki kristinuskon hiipumisesta, mutta tuskin sen sijaan antiikin pakanallisten käsitysten palaamisesta. Selitys voi olla paljon banaalimpi.

On suorastaan outoa, että seurakunnat suovat ikuisuusmatkalaisille vain 25 vuotta aikaa omassa lokerossaan ja sen jälkeen pistävät sinne seuraa, ellei rahaa ala kuulua, Syy on tilanpuute ja asia ratkeaa vain rahalla.

Muistan Hampurin metrosta mainoksen, jossa luvattiin viihtyisä paikka seudun hautausmaalla vain puolen euron hinnalla per vuorokausi.

Pelkään kyllä, että tällaisten palvelujen ostajille käy kuin niille tuhansille ja taas tuhansille esirukousten ostajille, jotka ajan mittaan ovat maksaneet kirkolle suuret rahat: asia unohtuu, kun ei kukaan ole valvomassa eikä vaatimassa.

Joka tapauksessa kysymykset kuolemasta ja ruumiin käsittelystä kuuluvat kaikissa kulttuurissa keskeisiin. Eräät uskonnot edellyttävät ruumiin hautaamista lähes välittömästi. Silloin asiaan liittyy luontevasti myös ruumiinvalvojaiset, jolle jopa anglosaksit tuntevat oman nimen –wake.

Meillä vainajan arkun avaaminen oli tapana vielä 1950-luvulla, mutta sen jälkeen tapa on käytännöllisesti katsoen loppunut. Ehkäpä vain siinä on selitys sille, ettei amerikkalaistyylinen maskeerauskulttuuri ole meille levinnyt. Joka tapauksessa poikkeukset lienevät hyvin harvinaisia.

Ranskalaiset historioitsijat ovat tutkineet hautamonumenttien tekstejä ja niiden muuttumista ajan myötä. He ovat pyrkineet tällä tavoin jopa jäljittämään ylösnousemususkon hiipumista ja muistaakseni ajoittavat sen 1800-luvun alkupuolelle.

Kun katselee meikäläisiä hautamonumentteja, näkyy niissäkin toki muutos. Vielä 1700-luvulla niissä kerrottiin vainajan ominaisuuksista, mutta sen jälkeen mainitaan korkeintaan arvo tai ammatti. Nykyään tämäkin on jäänyt lähes kokonaan pois.

Myös muotokieli on kiinnostavasti muuttunut. Ristit ovat nyt harvinaisia ja normaalisti hautamuistomerkki muistuttaa matkalaukkua, mikä ehkä sopiikin symbolisoimaan jäännösten sijoituspaikan väliaikaisuutta. Karumpia hautausmaita on vaikea keksiä.

Kuolinilmoitukset ja kutsut hautajaisiin ovat luku sinänsä. Vielä hiljattain kutsu saapui mustareunaisessa kuoressa ja kuolinilmoituksissa oli ehdottomasti ja aina risti. Nyt risti on saanut monia kilpailijoita. Pitemmälle tässä on menty Ruotsissa, jossa ristin löytyminen näistä osastoista taitaa jo olla harvinaisuus. Sen sijaan kaikenlaista kivaa ja kaunistakin on koetettu liittää tähänkin asiaan, jota yleisesti pidetään ikävänä ja mieluimmin vaikenemisen  väärttinä.

Itse kuoleman nimittäminen puheessa on myös kiinnostava asia. Kuin ennen karhulla, on kuolemalla ja kuolemisellakin suuri määrä peitenimiä. Kuka vaihtaa hiippakuntaa, kuka oikaisee koipensa, kuka potkaisee tyhjää. Hieman säädyllisemmässä puheessa kerrotaan poismenosta tai lähtemisestä. Harva kuitenkaan ihan vain kuolee.

Joissakin tapauksissa sentään puhutaan myös itse asiasta aika proosallisesti. Usein tämän tai tuon henkilön mainitaan kuolla kupsahtaneen.

Sanonta on hiukan koominen ja arkipäiväinen enkä muista vastaavaa mistään muusta kielestä. Kerran satuin kuulemaan harvinaisemmankin muodon: muuan tuttavani kertoi joskus 1960-luvulla, että hänen veljensä kuolahti. Sanontaa käytettiin sellaisessa yhteydessä, jossa kyseinen tapahtuma vain palveli ajoitusta eikä siis ollut merkittävässä roolissa itse keskustelussa.

Niin, että ei meillä välttämättä olla hysteerisiä tai muuten neuroottisia, kun kuolemaa käsitellään. Mutta kokonaisuutena asia joka tapauksessa on uskonnon hiipuessa muuttanut muotoaan ja merkitystään.

Tuntuu siltä, että asia koetaan lähinnä onnettomuutena, vahinkona, jolle ei kannata paljon energiaa uhrata, kun ei sille kuitenkaan mitään mahda.

 En väitä, että tämä olisi huono tai jotenkin muuten ala-arvoinen suhtautumistapa. Kuitenkin kannattaa muistaa, että se on ominainen vain pienelle ihmisryhmälle, jonka osuus maailman väestöstä ja jopa omienkin maidensa väestöstä on nopeasti pienenemässä.

 Tulevaisuuden arkeologeilla tulee olemaan kiinnostava työmaa, kun he tutkivat sitä, mitä näiden nykyisten asuinseutujemme hautausmaat kertovat täällä kerran asuneiden kansojen kulttuurista ja sen kehityksestä.