Yksitoista jaloa totuutta

Yksitoista jaloa totuutta ja kulttuuriosaston tehtävät

Merkillepantava suuntaus aikakautemme intellektuaalisessa kentässä ovat värityskirjat aikuisille tai siis ikääntyville henkilöille. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, ”aikuisuutta” missään arvoväritteisessä hengessä ei toki sovi ajatella olevan olemassa eikä myöskään ole erityistä syytä ajatella, että leikki-iän tulisi jossakin vaiheessa mennä ohi.

Eipä siinä mitään, lapset, etenkin tietyssä maagisessa iässä saattavat yltää huikeisiin filosofisiin oivalluksiin ja etenkin kysymyksiin. Väristyskirjat eivät ehkä ole omiaan päästämään heidän neronleimauksiaan oikeuksiinsa, mutta onhan niiden täyttäminen kivaa askartelua, joka saattaa tuoda tietynlaista tyydytystä.

Sarjakuva, myös värittämätön, on myös yksi nykykulttuurin suuri innovaatio. Jo vuosien ajan on sarjakuvan avulla esitetty myös vakavina pidettyjä asioita. 1960-luvun Kuvitetut klassikot olivat kiinnostava yritys lisätä lasten tietämystä kulttuurista myös tätä kautta. Tavoitetaso ei ehkä ollut kovin korkealla.

Sen jälkeen sarjakuvien aluevaltaukset ovat vain jatkuneet. Merkittävien filosofien ajatuksia on saatavana sarjakuvina, samoin historian tärkeiden tapahtumien kuvauksia ja niin edelleen. Ja eihän keino asiaa pahenna. Eikö ole parempi saada nuori ihminen ymmärtämään jotakin Immanuel Kantin ajattelun problematiikasta sarjakuvan avulla kuin jättää hänet kokonaan vaille mitään käsitystä nosta asioista. Mene ja tiedä.

Selvää on, että sellainenkin aikamme ilmiö kuin feminismi levittää propagandaansa myös sarjakuvan avulla. Onhan se helppotajuinen ja nopea tapa kertoa ihmisille omasta aatteesta. Eivätköhän eri uskontojen edustajatkin tee aivan samoin?

Sarjakuva tuntuukin luonnostaan soveltuvan feminististen käsitysten propagointiin siksi, että niille on ominaista käsitys sukupuolesta ja kaikesta siihen liittyvästä sosiaalisina konstruktioina ja tarkemmin sanoen sukupuolten valtataisteluun liittyvinä konstruktioina. Kaikkihan voidaan vaikka piirtääkin.

Koska asian ydin on näin tavattoman yksikertainen, sopii mainiosti, että sarjakuvapiirtäjä konstruoi hahmoja ja tilanteita, jotka havainnollistavat jo tunnettua totuutta. Asioiden problematsointi tuskin onkaan tässä genressä mahdollista ja sitä paitsi se olisi muutenkin myönnytyksen tekemistä viholliselle ellei peräti antautumista sen edessä.

Niinpä onkin kovin luonnollista, että joku ruotsinmaalainen sarjakuvapiirtäjä on laatinut tutkielmansa naisen sukupuolielimen yhteiskunnallisesta roolista sarjakuvan muotoon. Hänhän hoitaa uskon levittämisen tointa (propaganda fide) eivätkä mitkään kysymykset asioiden merkityksistä ole tässä tai yleensäkään tarpeen tai edes sallittuja.

Niinpä on aivan normaalia, että on ilmestynyt kirja, jossa kerrotaan sarjakuvan avulla yksitoista jaloa totuutta naisen sukupuolielimen patriarkaalisessa yhteiskunnassa kokemasta todellisesta vainosta ja aliarvostuksesta.

 Koska kyseessä on konstruoitu tila, tiedämme, miten toisin, niin toisin koko maailmanhistoria olisi voinut mennä, mikäli kaikki olisikin konstruoitu toisin ja sehän olisi ollut niin helppoa: ah onni olit kerran sa, niin lähellä, niin läsnä…

Eikä järjenmukaista tilaa ole vieläkään saavutettu, joten feminismiä ja sen propagandaa tarvitaan yhä lisää ja lisää. Tässähän tätä on, lukemisia lapsille.

On ilmeistä, että nykyinen feminismi, myös tällaisissa ilmentymissään, nojaa valistuksen perintöön. Ehkä aikakaudessamme kuitenkin on jotakin perustavasti uutta?

Primitiivinen, lähinnä vähälukutaitoisille tarkoitettu saarna on sinänsä kai genrenä ollut tässäkin maassa olemassa iät ja ajat, mutta ennen se on kuulunut niihin kymmenen pennin kirjastoihin, joita ns. korkeakulttuurin piirissä ei ole noteerattu. Toki niitä kannattaisi ilmiöinä pohtia: millainen on yhteiskunta, joka tuottaa tällaista idiotismia ja mikä sen paikka on intellektuaalisessa kehityksessämme?

Yritinkin lukea Helsingin Sanomien esittelyä tuosta vaginasarjakuvasta tästä näkökulmasta, mutta huomasin, että se oli turhaa. Tämän laatulehtenä esiintyvän julkaisun kulttuurisivuilla oli lähes aukeama omaksuttu näiden sarjakuvien sanoman esittämiselle, ei siis analyysille.

Entäpä se analyysi? Eipä siinä mitään sellaista ollut, tuskinpa lienee tullut mieleenkään. Samaan aikaan, kun koko maamme ja sivilisaatiomme kohtaloa luotaavat kirjat jäävät tässä kulttuuriosastossa huomiotta, siinä löytyy runsain mitoin tilaa kritiikittömälle alkeellisen propagandan esittelemiselle, joka näyttää olevan suunnattu lukuvaikeuksista kärsiville ja toistaa vanhoja kliseitä.

Itse esitelty tavara tuskin olisikaan edes kommentoinnin väärtti, mutta väistämätön kysymys kyllä seuraa koskien julkaisupolitiikkaa: mikä se oikein on se tällainen kulttuuriosasto ja mikä on sen missio tässä maassa ja maailmassa? Missä mennään?