Viitta ja tikari

Viitta ja tikari

Pavel Sudoplatovin muistelmateos Stalinin erikoistehtävissä, joka ilmestyi suomeksikin Kari Klemelän kääntämänä 1990-luvun puolivälissä, ansaitsee hyvinkin Robert Conquestin sille antamat kehut. Vanha sovjetologian konkari intoutui jopa sanomaan, että ”Tämä on sensaatiomaisin, järisyttävin ja monessa suhteessa informatiivisin omaelämäkerta, joka on koskaan kirjoitettu Stalinin ajasta.” Luin sen vasta nyt.

Kirjassa on toki omat ongelmansa, mutta aivan ilmeisesti muistelija oli henkilö, jolla oli asioista poikkeukselliset tiedot ja jonka muistia kirjan toimittajat saattoivat vielä verestää dokumenttien avulla. Monesta asiasta dokumentteja ei ole ja, kuten muistelija toteaa, dokumentteja on myös hävitetty.

Conquest arvioikin, ettei pelkkien dokumenttien turvin voi ylipäätään saavuttaa kunnollista tietämystä tämänkään kirjan käsittelemistä asioista ja siksi muistelmat ovat kullan arvoisia, olkoonkin että se on kirjallisuuden laji, jolla on omat rajoituksensa.

Sudoplatov työskenteli niin sanoakseni märkien asioiden osastolla ja hoiti sekä sabotaasin organisointia että likvidointeja kotimaassa ja ulkomailla.

Melkoinen osa muistelijan työstä tapahtui Ukrainan kansallista liikettä vastaan ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen. Sudoplatov hoiti myös Trotskin murhan organisoinnin ja paljon muuta, mukaan lukien ydinpommin valmistamiseen liittyvien tietojen hankkiminen.

Hänen tiensä johti tietyssä vaiheessa myös Suomeen ja Zoja Rybkina, varsin huomattava vakoilija, näyttää olleen monessa mukana ja selvästi tärkeämpi henkilö kuin meillä Jartsevin nimellä tunnettu miehensä.

Kiinnostava muutos talon henkilökunnassa tapahtui Stalinin loppuaikoina. Juutalaiset olivat muodostaneet siitä jopa yli 90 prosenttia, mutta ns. antisionistisen kampanjan jälkeen he olivat harvinaisuuksia.

Hieman aiemmin Neuvostoliitto kuitenkin oli panostanut paljon juutalaisiin ja Israeliin ja elätellyt toiveita amerikkalaisen rahamaailman antamasta avusta. Juutalaisten kansalliseksi kodiksi kaavailtiin Krimiä, uutta Kaliforniaa, jolla sitten lopulta oli varattu toisenlainen kohtalo. Krimin tataarien karkotuksen jälkeen paikalla olisi joka tapauksessa ollut tilaa. Jo 1930-luvulla perustettu juutalaisten autonominen alue Birobidžan oli siihen verrattuna ankea karkotuspaikka.

Hupaisaa kyllä, Sudoplatov ei uskonut huhuihin siitä, että juutalaiset oli tarkoitus karkottaa Moskovasta, vaikka muuten mitä hurjimpia asioita käsiteltiin tšekistipiireissä aivan jokapäiväisinä. Niinpä poliittisten vihollisten salamurhaaminen vieraassa maassa kesken rauhan aikaa oli pelkkää rutiinia.

Erikoislaatuisia olivat myös tämän elimen toimeenpanemat teloitukset, jotka usein kohdistuivat omiin työntekijöihin. Usein ne toimeenpantiin myrkyllä, uhrin aavistamatta mitään pahaa. Kuolettava pistos saatettiin antaa rutiininomaisessa lääkärintarkastuksessa. Siitä huolimatta kyseessä oli teloitus, joka perustui laadittuun kuolemantuomioon ja josta jopa tehtiin asianmukaiset paperit.

Kenraaliksi noussut Sudoplatov piti itseään sotilaana ja hänen toimintansa suuntautuikin osaksi asioihin, joilla katsottiin olevan huomattavaakin sotilaallista merkitystä. Jopa Trotskia Stalin piti hyvin vaarallisena vihollisena. Olihan tämä paha kilpailija, jolla oli tiettyä uskottavuutta. Sitä paitsi Trotski ei siekaillut nimittää Stalinin tarinaa sosialismista humpuukiksi ja Stalin taisi olla kiusallisen tietoinen siitä, että tämä oli aivan totta.

Kaiken kaikkiaan totalitaarinen järjestelmä oli omaksunut jumalallisen roolin, joka otettiin hyvin vakavasti. Mikään ei ollut kiellettyä, jos se palveli suurta asiaa. Eikö itse asiassa tämän perustotuuden epäileminenkin ollut rikollista, kaikkein suurimman pahan eli petoksen alku?

Sudoplatov ei tunteile lainkaan, mutta näyttää kyllä heränneen epäilemään ja jopa hylkäämään totalitarismin perusasettamukset. Niiden vangiksi jääminen hänenkin tapauksessaan olisi toki ollut ihme.

Aikoinaan tšekistejä, kuten epäilemättä myös Gestapon ja vastaavien laitosten työntekijöitä ilmeisesti usein elähdytti aito vakaumus. Psykologisesti on ymmärrettävää, että mitä suurempi rikos on kyseessä, sitä suuremmat paineet siitä vastuullisella henkilöllä on todistaa itselleen sen oikeutus.

Vakoilun ja vastavakoilun maailmassa oli ja lienee yhäkin paljon myös kyynisyyttä. Kaksois- ja kolmoisagentit näyttävät palvelleen useita osapuolia uskossa ja totuudessa ja saaneen niiltä kunniamerkkejä. Selviäminen oli silloin pyrkimyksistä tärkein.

Rappio, jonka aiheuttaa ehdoton valta ihmisten yli, tietysti vaikutti kaikkialla. Vähälahjainen, mutta sitäkin verenhimoisempi Nikolai Ježov nostettiin aikoinaan kaikkien neuvostoihmisten esikuvaksi Pravdan pääkirjoituksessa vuonna 1937. Hänet ja koko hänen esikuntansa likvidoitiin pian, mutta kyse oli ehkä enemmän jälkien peittelystä ja käsienpesunäytöksestä, kuin mistään sen enemmästä.

Muistelija ilmeisesti ihailee Berijaa, joka hänen mielestään joutui vain vihamielisen kampanjan uhriksi kuten hän itsekin. Berijan jälkeen käytännöt joka tapauksessa siistiytyivät. Mutta jotakin tästä menneestä maailmasta säilyi. Bulgarialainen sateenvarjomurha oli siitä esimerkki.

Entä mikä on tilanne nyt? Ne onnettomat tunarit, jotka saivat päähänsä teloittaa entisen kollegansa poloniumilla, eivät tainneet tietää mitään herra Maironovskista, jonka käyttämät myrkyt tehosivat jälkiä jättämättä.

Ennen maailmassa märän työn suorittajaa tuskin olisikaan valittu parlamenttiin pilkkaamaan ystävällisissä suhteissa olevan maan oikeuslaitosta. Sen sijaan hän olisi ehkä saanut uuden henkilöllisyyden tai muuten vain kadonnut näyttämöltä.

Mutta demokratia vaatii veronsa kaikissa maissa. Kyllä se on edistystä.