Saksalainen Suomi

Saksalainen Suomi 1918

Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä, Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016, 432 s.

Kuten tekijät aiheellisesti huomauttavat, 1918 on yksi maamme historian tutkituimpia ajankohtia. Myös Saksan osallisuus asioihin on saanut osakseen useammankin yksityiskohtaisen tutkimuksen. Asialla ovat olleet niin Yrjö Nurmio, Manfred Menger, Matti Lackman, Vesa Vares, Osmo Apunen ja Tuomo Polvinen kuin monet muut. Myös pietarilainen Irina Novikova on väitellyt tästä aiheesta, vaikka hänen kirjansa ei ole päässyt tämän kirjan bibliografiaan.

En tiedä, olisiko se jotakin lisännyt siihen, mitä tekijöillä on jo ollut käytössään. Joka tapauksessa kirjoittajat ovat hyvän tavan mukaisesti hyödyntänee perusteellisesti sekä olemassa olevaa tutkimusta, että tehneet myös itse verrattain laajojakin arkistotutkimuksia.

Kyseessähän on tuore näkökulma asioihin. Vuoden 1918 Suomen saksalais-suomalaiset kohtaamiset ovat nyt tarkastelun keskipisteessä. Myös suurpolitiikan yleisesti ottaen jo tunnetut kuviot selostetaan tarkoin, mutta kirjan varsinainen uutuus on asioiden näkeminen saksalaiselta kannalta ja myös huipulta löytyy kiinnostavaa uutta, suorastaan anekdoottejakin.

Suomalaiselta puoleltahan on olemassa melko paljon muistelmia ja muutakin materiaalia, mutta tämä kokoava esitys antaa sillekin oman kehyksensä ja tämä kirja kannattaa lukea myös sen, joka jo luulee tietävänsä kaiken mahdollisen tästä aihepiiristä.

Varsinaisia sensaatioita kirjasta ei löydy. On kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa lukea siitä, miten Mannerheim saksalaisella puolella leimattiin ”operettihahmoksi” ja miten paljon hänen ”ryssäläisyyttään” todella pelättiin eikä vai vierastettu.

Saksalaisten kannalta Mannerheim ei tietenkään ollut sen vähempää kuin vihollisarmeijan kenraali, joka oli ehdottanut Suomessa laajamittaista vapaaehtoisten värväystä Saksaa vastaan ja joka todennäköisesti oli kiinnostuneempi Pietarista ja sikäläisestä seurapiiristään kuin Suomesta.

Saksalaisten vastaanotto Suomessa saa aika laajan käsittelyn osakseen. Aika yllätyksetöntä ja tuttua on sivistyneistön ja etenkin sellaisten aktiivien kuin Maila Talvion ja J.J. Mikkolan sekä V.A. Koskenniemen rooli, mutta yllättävämpää on, miten jopa kiivas tasavaltalainen Santeri Alkio saattoi joskus innostua saksalaisuudesta.

Saksalaisten sotilaiden poliittinen suuntautuneisuus, se, että suurin osa oli sosialidemokraatteja, ei ole itse asiassa yllätys enempää kuin sekään, ettei bolševikkeja kaappauksensa jälkeen enää pidetty sosialidemokraatteina. Saman suhtautumisen tietenkin ansaitsivat myös suuomalaiset punaiset omalla toiminnallaan.

Itämeren divisioona pysyi lopultakin varsin hyvin ruodussa jopa keisarin kruunusta luopumiseen ja sodan päättymiseen saakka, mutta kyllä siinä saatiin töitä tehdä ja oli pelättävä pahintakin.

Tekijät eivät muuten ole huomioineet sitä, että saksalaisten lähtiessä aktivoitui suomalaisten punaisten puolella, nimenomaan Neuvosto-Venäjällä toimiva aktiivinen osa ja yritti voimakkaasti levittää propagandaa saksalaisten sotilaiden sekä työläisjääkäreiden keskuuteen.

Kun Saksa ei enää olisi Suomen turvana, tulisi itäisen naapurin vuoro ja punaiset saisivat revanssinsa, siellä ajateltiin. Tämähän oli myös se kauhukuva, jota Suomen vallanpitäjien oli syytä pelätä. Joka tapauksessa Englanti pian vuonna 1919 korvasi Saksan Suomen itsenäisyyden takuumiehenä ja lähetti laivastonsa Koivistolle leikkimään hevosenleikkiään punalaivaston kanssa.

Joka tapauksessa Saksan apu, jonka välttämättömyydestä vuoden 1918 sodassa oltiin ja ollaan kahta mieltä, herätti valtavan sympatia-aallon valkoisessa Suomessa. Puolentuhatta saksalaista sotilasta menehtyi heille vieraan maan vapauttamisessa ja tämän edes rahallinen korvaaminen muodostui punaisesta herruudesta pelastuneille suomalaisille porvareille kunniavelaksi, jota maksettiin vielä myöhään.

Kunniavelkahan on käsite, joka tunnetaan lähinnä korttipelistä. Kyseessä on moraalinen velvollisuus maksaa, vaikka tähän velvoittavia sitovia dokumentteja ei olisikaan. Mikäli toinen osapuoli olisikin pelissä voittanut, olisi velalliseksi nyt joutunut tietenkin odottanut suoritusta. Ja tässä oli sentään maksettu verellä.

Saksalaisten interventiota pidettiin aikanaan hyvin vakavasti ihmisystävällisenä ja pyyteettömänä taisteluna barbariaa vastaan. Myös Saksan roolia siinä, että bolševikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden, pidettiin määräävänä.

Kuten aiempi tutkimus jo on Nurmiosta lähtien osoittanut, Saksan ei tarvinnut painostaa Venäjää tunnustuksen antamiseen. Tuossa vaiheessa tunnustus merkitsi vain sanoja, joita kyllä jaeltiin avokätisesti, kun nyt ei asevoimaakaan ollut käytettävissä muita vaihtoehtoja varten.

Siitä huolimatta on selvää, että Saksan ja Venäjän väliseen Brest-Litovskin rauhansopimukseen tullut klausuuli siitä, ettei Venäjä osallistuisi Suomen sisällissotaan, oli tärkeä.

Kuten muistamme. Lenin joutui asiaa selittelemään ja sanoin, että Ukraina ja Suomi valitettavasti ”tuhoutuisivat”, mutta joka tapauksessa bolševikkivalta jäisi ja juuri tämä olisi tulevaisuuden perusta.

Loppuvuodesta 1918 tilanne olikin jo sitten toinen. Vuotta aiemmin bolševikeilla ei ollut minkäänlaista armeijaa, mutta nyt oli, miljoonapäinen puna-armeija. Laadullisesti tuota voimaa ei kuitenkaan saksalaisten puolella juuri arvostettu ja Pietarin valloitus, operaatio Schlusstein oli jo suunnitteilla, kunnes länsirintaman tilanne teki sen mahdottomaksi.

Suomalaisille oli pettymys, ettei Itä-Karjalan liittäminen Suomeen ollutkaan saksalaisten mielestä asian vaatimien poliittisten kustannusten väärtti.

Olihan bolševikkihallitus sentään Saksan kannalta paras vaihtoehto, jonka lojaalisuutta ei mahdollisesti lyhytikäiseksi jäävän Suomen valtakunnan pyyteitten takia kannattanut uhrata.

Niinpä myös kuningaskysymyksessä suomalaiset saivat nuolla näppejään. Kupletti esitti asian näin:

Piti Saksasta saataman parhaita,

noita Wilhelmin poikia armaita,

mutta Ville meitä kaupoissa jutkautti

ja vaivaisen prinssin meille sutkautti!

Keisarin lanko, Hessenin Friedrich Karl ei kyllä oikeasti ollut mitenkään vaivainen, mutta kuitenkin riittävän kaukana keisarista, jotta Hohenzollernien suvun ei tarvitsisi kärsiä nolausta, jos koko Suomen valtakunta taas menisi sinne, mistä oli tullutkin.

Kuninkaanvaalia on nimitetty ”kuningasseikkailuksi” ja siihen kyllä loppuvaiheessa liittyi farssin piirteitä, kun valtuuskunta matkusti viemään kuninkaalle tietoa valinnasta silloin, kun koko asia jo olisi Suomen kannalta ollut poliittinen katastrofi.

Tynkäeduskunnan vähäisellä äänimäärällä käyttämä valta näin tavattoman tärkeässä kysymyksessä herättää myös vastalauseita mitä tulee asian laillisuuteen saati demokraattisuuteen.

Mutta kaiken kaikkiaan, idea kuninkaasta olisi ollut aivan kelvollinen, mikäli Saksa olisi sodan voittanut, kuten odotettiin. Oli tietysti realistista huomioida se, että Suomi tarvitsee ulkoista turvaa.

Toinen asia sitten on, mitä tällaisen turvan saamiseksi sopi uhrata. Kuten tunnettua, jo aikanaan syytettiin senaattia siitä, että se myi ”isänmaan edut” Saksalle.

Suomen kannalta tehtiinkin Saksan kanssa erittäin kurjia sopimuksia ja voidaan hyvin väittää, että Suomen itsenäisyys olisi ennen pitkää niiden takia kärsinyt yhtä paljon kuin sittemmin maan liittyessä EU:hun. Plussapuolella oli tietenkin taas ulkomaisen pääoman saaminen ulkomaan ehdoilla.

Edes senaatti kokonaisuudessaan ei suinkaan hyväksynyt Edvard Hjeltin itsekseen kyhäämää sopimusta ja vastustusta oli runsaasti myös suurliikemiesten keskuudessa. Sillä suunnalla Venäjään uskottiin yhä ja Entente oli muutenkin vanhastaan suosiossa.

Kuten tekijät savovat, Suomen itsenäistyminen edellytti sekä Venäjän että Saksan romahdusta ja lisäksi sitä, että valkoiset voittivat sisällissodan. Ne tapahtuivat meidän kannaltamme aivan oikeassa järjestyksessä ja kaikki meni hyvin.

Ei kuitenkaan kannata luulla, että kaikki meni juuri niin koska sen oli pakko niin mennä. Kyllä Suomen kohtalo oli niin sanoakseni pyörien päällä pitkän aikaa ja kuten tämän teoksen kirjoittajat toteavat, reaalisia mahdollisuuksia oli ainakin kuusi kappaletta. Sitä kannattaa aina silloin tällöin miettiä.

Sen voi hyvin tehdä vaikkapa tätä kirjaa lukiessa. Se on myös niin hyvin kirjoitettu ja selkeä, että sen parissa aika menee mukavasti.