Pasilan kolossit

Pasilan kolossit

Henry Miller kirjoitti aikoinaan varsin viihdyttävän kirjan nimeltä Marussin kolossi. Kyseinen kolossi ei ollut mitään sukua Rhodoksen kolossille eikä edes fyysisesti valtavan kokoinen.

Kyseessä oli ihminen, jolla oli jättiläismäinen ego. Sellainen ei tietenkään ole normaali ilmiö, luojan kiitos. On luultavasti parempi, että suurin osa ihmiskuntaa on tavallisia toiset ihmiset huomioon ottavia ja siksi hieman rajoittuneita kansalaisia. Itseriittoiset persoonallisuudet ovat maan suola, mutta saattavat kyllä olla myös sen riesa.

Kuten tunnettua, tiedonvälityksen palvelukseen on aina hakeutunut väkeä, jolle on tärkeää olla näkyvillä ja piirtää kädenjälkeään paraatipaikkojen seinille, ehkä peräti kansakunnan historiaan. Tämä siitä huolimatta, ettei kansa ole heille mitään mandaattia antanut, ellei sellaiseksi voida lukea sitä tunnustusta, jollaiseksi käy juttujen nauttima suuri suosio.

Muistelen, että joskus maailmassa journalistit tyytyivät lähinnä kertomaan siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vain joskus sellaiset sankaritoimittajat kuin Matti Jämsä järjestivät itse sensaatioita. Veikko Ennalalta sensaatio syntyi kätevästi työpöydällä, kun hän jutuissaan käytti sellaisia sanoja ja tutki sellaisia asioita, joita ei siihen asti ollut tapana painetussa sanassa noteerata.

Niistä ajoista lähtien on vettä Vantaassa virrannut. Tutkiva journalismi on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut se areena, jolle sankaritoimittajat ovat heittäytyneet koko painollaan.

Tällä alalla olemmekin sitten saaneet nähdä monenmoista saavutusta. Kätköistä on nostettu kaikenlaisia kähmintöjä ja lehmänkauppoja, millä nimellä politiikassa tehtyjä kompromisseja on kunnioitettu. Hyvä toki niin.

Samoihin aikoihin näyttää sijoittuvan myös ns. sopuli-ilmiön synty eli se, että jonkin asian tullessa huomion keskipisteeseen, sen merkitystä lakataan arvioimasta kriittisesti ja keskitytään sen sijaan tutkimaan, millä puolella kukin on asiassa, josta on olemassa vain yksi oikea, vallitseva mielipide.

Esimerkkejä riittää. Niin sanottu hihamerkkijupakka, josta paisui suuri kansainvälinen sensaatio, ei ilmeisesti opettanut sankaritoimittajille mitään. Sen jälkeen seurasi tötteröhattuskandaali, joka myös sai ylikansalliset mittasuhteet, vaikka kyseessä sentään oli vain sellainen kovin vaatimaton tapaus, että nuori poika pani toimittajan pyynnöstä päähänsä pahvisen tötterön ja sitten kuvattiin.

Politiikka on alue, joka itse asiassa on aika vaativa kommentoitavaksi, ellei ajatella, että kyseessä on vain eräänlainen totaalinen sota, jossa kaikki vastapuolta vahingoittava on hyvää ja ansiokasta. Tällöin kaikki käy ja journalismi madaltuu agitpropiksi, jollaisesta vanhat taistolaiset ja heidän henkiset seuraajansa eivät näköjään ole vieläkään saaneet kyllikseen.

Tällainen journalismi tuo mieleen talvisodan ajan neuvostolehdistön, joka lähti johdonmukaisesti siitä oletuksesta, että mannerheimiläis-tannerheimiläinen Suomi oli tahdoton ase englantilais-ranskalaisten sotaprovokaattorien käsissä. Niinpä sellainen tutkivan journalismin mukainen kysymyksenasettelu kuin ”Kuka auttaa Mannerheimiä?” sisälsi jo tärkeimmän.

Mikäli esimerkiksi ruotsalaiset harjoittivat tätä katalaa toimintaa, riitti se kompromettoimaan heidät. Mikäli Kuusisen hallitukseen ystävällisesti suhtautuvaa tanskalaista kirjailijaa Andersen-Nexötä boikotoitiin tai muuten kritisoitiin, riitti se todistamaan moisten henkilöiden moraalisen ala-arvoisuuden.

Minun on helppo ymmärtää, että journalismin kolossien hienoin hetki koittaa silloin, kun ja jos he saavat esimerkiksi kaadettua hallituksen.

Sellainen tappamisen meininki näytti olleen päällä, kun Matti Vanhasta vastaan käynnistettiin ajojahti. Oli aivan uskomatonta lukea päivästä toiseen samaa sopulivyörytystä, jossa puhuttiin ”vaalirahoitussotkuista”. Itse asiassa oli päädytty tilanteeseen, jossa vaalirahoituksen hankkiminen puolueelle leimattiin lähtökohtaisesti moraalittomaksi ja mahdollisesti laittomaksikin toiminnaksi.

Maksullisen seminaarit, taulukaupat ja oliko nyt arpajaisetkin näyttivät olleen pelkkää korruptiota. Erilaiset tahot niillä näköjään lahjoivat poliitikkoja, että ne tekisivät mieluisia päätöksiä.

Taustalla voitiin havaita problematisoimaton olettamus, jonka mukaan kenelläkään ei ollut oikeutta yrittää edistää itselleen mieluisten poliitikkojen pääsyä valtaan. Oliko kaikki rahoitus saatava valtiolta? Omissa kannattajissakin kun saattoi olla -yllätys, yllätys- paljon niitä, jotka oman etunsa tähden halusivat sen pääsevän valtaan.

Tämä oli tietenkin puhdasta idiotismia, mutta meni kuin kuumille kiville. Ainakin sen mukaisesti laadittua journalismia jaksettiin julkaista viikosta viikkoon. Ehkä yleisökin todella seurasi sitä, en tiedä.

Ryvetetylle poliitikolle haluttiin sitten antaa armonisku viittaamalla lautakasaan, joka kukaties oli annettu hänelle henkilökohtaisesti PR- eli korruptiomielessä, vaikka mitään yhteyttä mihinkään päätökseen ei taidettu löytää enempää kuin lautakasaakaan.

Joka tapauksessa oli tiedossa, että kyse oli ns. tuppeen sahatusta eli kanttaaattomasta puutavarasta, joka ei kelpaa mihinkään normaaleihin rakennustöihin jotakin pusikossa sijaitsevaa vajaa lukuun ottamatta. Sellaisen tavaran arvokin saattoi liikkua ehkä pikemmin kympeissä kuin satasissa.

Mutta kaikkihan käy, kun journalistin rooli koetaan sotilaan rooliksi ja valtakunnan politiikka totaaliseksi sodaksi.

Sama näyttää toistuvan Sipilän kohdalla. Jääviyskysymykset ovat sinänsä tärkeitä, mutta niiden nostaminen kritiikittä suunnilleen rikoksen tasoisiksi menee jo yli kaiken kohtuuden, ellei voida osoittaa, että kyseessä todella oli valtion varojen varastaminen, kuten joku venäläinen lehti jo ehti uutisoida.

Tuota lehteä on helppo ymmärtää: mikäli kyseessä ei ollut varastaminen niin miksi kohu sitten nostettiin? Ja miksi Sipilä menetti hermonsa, kun asiasta ruvettiin kirjoittelemaan?

Vastaus saattaa olla yksikertainen. Mikäli toimittajilta puuttuu sekä kyky että halu käsitellä myös poliitikkojen toimia tasapuolisesti ja harkiten, on ymmärrettävää, että se kohu sinänsä käsitetään itsetarkoitukseksi ja että se toisaalta myös herättää suuttumusta.

Toimittajien esimiehillä on tietenkin oma vastuunsa sellaisten alaisten toiminnasta, joilta puuttuu kohtuuden taju. Olisi luonnotonta, mikäli valtakunnan virallinen yleisradioyhtiö joutuisi tanssimaan jonkin ylisuuresta egosta kärsivän toimittajan pillin mukaan. Asioiden suhteuttaminen on se vaativin tehtävä myös journalismissa ja se kannattaa pitää sellaisten henkilöiden käsissä, joilla on siihen eväät.

Mutta kun sensaatiota ei saada aikaan asiaperustein, voidaan se aina tehdä lavastamalla majesteettirikos: toimittajan loukkaaminen työssään.

Sellainenhan on vakava asia ja sen verran tulkinnanvarainen, että kuka tahansa voi turvallisesti väittää joutuneensa marttyyriksi. Asia on aina uskottava niille, jotka haluavat uskoa.

Niinpä siis Pasilan kolossit ovat eronneet palveluksesta, kun firma ei ollut heidän arvoisensa. Eiköhän se, jos mikä, nosta heidät aivan uusiin sfääreihin.

On olemassa sanonta: there’s no such thing as bad publicity. Luulen, että se koskee sensaationhakuisia toimittajia ja on heidän keksimänsä.