Venäläiset tulivat

Sen jälkeen kun ryssä maahan tuli

Алексей Шкваров, Когда пришли русские... Статистическое исследование семей русских военных чинов и финляндских женщин в гарнизонах Свеаборга и Гельсингфорса в первой половине XIX в.: по материалам Национального архива Финлянсии. Выпуск I,  309 s.. RME Group Oy, Helsinki 2016

Aleksei Shkvarov on Helsingin yliopistossa väitellyt historian tohtori ja entinen Venäjän armeijan eversti, joka tuntee erinomaisesti Venäjän 1700- ja 1800-luvun armeijan ja laivaston rakenteen ja toiminnan.

Siksi hän on erityisen sopiva henkilö tekemään sitä kauan kaivattua tutkimustyötä, jota venäläisten Suomessa sijainneiden varuskuntien historia tarjoaa.

Yleensähän noiden yksiköiden oleskelu paikkakunnalla on sivuutettu historiassa varsin lakonisesti, mikä on valitettava puute, sillä ne ovat jättäneet jälkeensä valtavasti materiaalia, joka yksin Suomen Kansallisarkistossa on useita satoja hyllymetrejä (VeSa –kokoelma).

Sen ohella tulevat kirkonkirjat eli metrikat ja tietenkin noiden yksiköiden omat ja niitä komentavien instanssien arkistot, jotka sijaitsevat Venäjällä, jalkaväen osalta paljolti Moskovassa.

Venäjän armeija oli aika omalaatuinen laitos, jossa palvelua määrittivät omalaatuiset instituutiot ja säädökset. Paitsi varsinaista sotilaallista koulutusta ja palvelusta, rykmentit huolehtivat pitkälti myös huollostaan sekä ruoan että vaatetuksen suhteen ja sotilaiden arttelit toimivat alimmalla tasolla suoritusportaana.

Monikansallisessa imperiumissa oli myös eri uskontokuntia. Ortodoksisen kirkon jäsenten ja balttilaisten luterilaisten ohella löytyi enimmäkseen puolalaisia katolisia, ukrainalaisia uniaatteja ja ei-kristillisten uskontojen tunnustajia kuten juutalaisia ja muslimeita. Lisäksi oli buddhalaisia (kalmukit ja burjaatit) ja löytyipä Suomestakin maininta jostakin pakanallisesta ugrista.

Asiaan kuului, että periaatteessa 25-vuotista sotapalvelusta koskevat säädökset muuttuivat aina silloin tällöin ja sama koski esimerkiksi juutalaisten oikeuksia, suuriruhtinaskunnan kansalaisuutta, seka-avioliittoja ja monia muita asioita. Näin tapahtui jo Shkvarovin käsittelemänä aikana, joka tässä kirjassa rajoittuu Aleksanteri I:n hallituskauden toiseen puoliskoon ja Nikolai I:n aikaan.

Myöhemmin, Aleksanteri II:n aikana tietenkin myös sotilaselämä mullistui, etenkin sotaministeri Miljutinin reformien ja Suomen oman sotalaitoksen luomisen johdosta.

Tapahtumahistorian kannalta Shkvarovin käsittelemään periodiin kuuluvat Puolan kapinan rauhoittaminen ja Krimin sota. Jälkimmäinen vaikutti suoranaisesti Suomessa oleviin venäläisiin joukkoihin.

Erityisesti Englantilais-ranskalaisen laivaston suorittama Bomarsundin valloitus päättyi varuskunnan antautumiseen, minkä takia sitä puolustaneen rykmentin lippu poltettiin ja yksikkö hajotettiin. Samassa yhteydessä siirtyi joukko juutalaisia vihollisen puolelle, mikä aiheutti muutoksia heitä koskeviin säädöksiin.

Shkvarov ei keskity tapahtumahistoriaan, vaan arkielämää koskeviin tilastoihin. Kirjassa on kuitenkin kiinnostavia tietoja esimerkiksi viinan kulutuksesta Viaporissa.

On sanottu, että humala oli aikoinaan köyhän miehen Rolex. Se oli sen verran kallista huvia, että sitä oli komeaa näyttää muillekin.

Kiinnostavaa kyllä, Venäjän armeijassa, kuten yleensä kaikissa muissakin, oli viinan jakamin en aika avokätistä ja säännöllistä. Siitähän katsottiin olevan terveydellistäkin hyötyä, ainakin juomaveteen sekoitettuna.  Englannin laivastossa jaettiin rommiannos vielä kauan toisen maailmansodan jälkeen.

Kruunun annos sotilasta kohti oli Venäjän armeijassa neljä sarkkaa (tšarka,  123 g.) eli siis noin pullollinen viikossa. Sen lisäksi kuitenkin juotiin1810-1811 muutaman tuhannen miehen Viaporissa 93000 litraa viinaa, mikä luultavasti jakaantui epätasaisesti, kuten normaalia on. Joka tapauksessa vuonna 1812 kuoli ”vodjankaan” eli maksakirroosiin sata Viaporin sotilasta.

Kirjoittaja ei kerro, maksettiinko vodkasta viinavero, joka oli valtion suurin tulonlähde. Luultavasti rutiköyhillä sotilailla ei olisi ollut siihen varaa.

Armeijahan puolestaan oli jokaisen valtion suurin menoerä ja siinä piti myös säästää. Sotilaan mainitaan saaneen ampumaharjoituksia varten tuhon aikaan kuusi kovaa panosta ja neljäkymmentä paukkupanosta vuodessa.

Ehkäpä tässäkin näkyy vanha ”suvorovilainen” usko pistimen ensisijaisuuteen sotilaan aseena. Säästöjä ainakin syntyi, lieneekö sitten ollut tehokkuuden kustannuksella.

Shkvarovin kirjan avulla voidaan seurata Suomeen sijoitettujen yksiköiden vaihtumista ja niiden liikkeitä –muun muassa suomenmaalainen armeijakunta lähetettiin vuonna 1812 Liivinmaalle auttamaan Wittgensteinin joukkoja Pietaria uhkaavan Napoleonin hyökkäyksen torjumisessa.

Alun perin tarkoituksena oli muuten ollut siirtyä Ruotsin puolelle auttamaan taistelussa Norjan valtaamiseksi. Sehän oli uuden kruununperillisen, Bernadotten alias Kaarle Juhanan ideana hänen solmittuaan Aleksanterin kanssa Turun sopimuksen 1812.

Shkvarovin kirjan varsinainen pihvi on kuitenkin suomalais-venäläisten avioliittojen tarkastelu ja tilastollinen analyysi.

Asiaa valaisevat kirkonkirjat eli metrikat ovat osittain puutteellisia, mutta tutkija on voinut todeta, että tällaisia avioliittoja oli kyseisenä aikana eli vuosina 1812-1855 ainakin 977 ja ilmeisesti paljon tätä enemmänkin.

Käytettävissä olevien tietojen pohjalta kirjoittaja on laatinut tilastoja ja aikasarjoja ja luonut kuvan muun muassa suomalaisten naisten preferensseistä.

Kuten arvata saattaa, myös lemmen asioissa naisen on syytä ottaa huomioon aviomiehen kyky vastata perheestään. Tässä suhteessa varsin hyviä valintoja saattoivat olla aliupseerit, joilla oli mahdollisuus kohota myös tšin-järjestelmään eli upseereiksi ja siis ”jalosukuisuuksiksi”. Lisäksi monet, etenkin kenttäpalveluksen ulkopuolelle jääneet ammatit saattoivat auttaa hankkimaan lisätuloja.

Myös armeija maksoi perheellisten lapsille avustuksia ja eläkkeitä, vaikka itse avioliiton solmimista eri tavoin rajoitettiin. Sulhaset olivatkin esimerkiksi useita vuosia morsiamia vanhempia, mikä toki on muutenkin yleinen ilmiö.

Shkvarov on epäilemättä tuonut saataville varsin merkittävää uutta tietoa venäläisten sotilaiden ja suomalaisten suhteista. En ryhdy sitä tässä yksityiskohtaisesti selostamaan.

 Hänen tarkoituksenaan on luoda asiaa koskeva elektroninen tietokanta, mikä on erinomainen idea. Sinänsä kiinnostavan kirjan potentiaalinen lukijakunta maassamme saattaa näet olla niin pieni, ettei sen käännättäminen ole realistista. Toki säätiöt rahoittavat paljon turhempiakin hankkeita.

Joka tapauksessa Shkvarovin kirja runsaine hakemistoineen ja luetteloineen (muun muassa avioliiton solmineet suomalais-venäläiset pariskunnat) on erittäin käyttökelpoinen väline sukututkijoille ja kiintoisa muillekin aihepiiristä kiinnostuneille.

Venäläisten varuskuntien materiaaleissa olisi vielä valtavasti aineksia historiamme eukkopaikkojen paikkaamiseen. On erinomaista, että löytyy tutkijoita, jotka haluavat ja kykenevät tätä toimintaa harjoittamaan.