Tarpeellinen sota?

Tarpeeton sota?

Stephen Kotkinin viittausta talvisotaan ovat nyt jotkut lukeneet ja näyttää siltä, että monelle on siitä auennut aivan uusi näkökulma.

Sellaiset ovat aina tarpeellisia, mutta kyllähän meillä siitä asiasta tiedetään samat asiat kuin Kotkin ja lisäksi paljon muuta. Valistus on siinä mielessä kyllä ihan tarpeetonta.

Mutta meillä nyt on nöihin asioihin oma näkökulmamme, jolle on vankkoja perusteita. Vankkoja ne ovat sen vuoksi, että niihin on ladattu surua, kaipausta, ylpeyttä ja vihaa paljon. Heiveröisiä ne ovat siksi, että ne ovat anakronistisia ja enimmäkseen vailla yhteyttä itse asiaan.

Talvisota oli Stalinin suuri harhaisku, promah, voisi sanoa hänen uudella äidinkielellään. Vuosisataisnero oli suunnitellut kaiken elegantisti ja keskittänyt asian suorittamiseksi ennennäkemättömät voimat, mahdollisesti myös näytösmielessä.

Sillä sotavoimalla, joka iski pientä Suomea joka puolelta samaan aikaan, olisi kyetty tyrmäämään vaikka Puola ja miksei Ranskakin. Samaa luokkaa ne voimat olivat sittemmin myös siellä.

Miksi siis Suomi ei edes pökertynyt vaan päinvastoin näytti saavan vain lisää voimaa tilanteessa, jossa sitä oli isketty sekä psykologisesti että sotilaallisesti sellaisella koneistolla, jollaista Euroopan sotakentät eivät vielä olleet nähneet.

Kaikkihan meni aivan pieleen. Ei Stalin halunnut mitään sotaa, ei Neuvostoliitto halunnut alueiden riistämistä Suomelta eikä missään tapauksessa muutaman sadan tuhannen nuoren miehen teurastamista ja raajarikoksi runtelemista.

Lähes puolen miljoonan ihmisen karkottaminen kotoaan ei myöskään ollut tavoitteena. Uskokaa minua tai kysykää vaikka Kotkinilta, jos se on uskottavampaa.

Mistäkö muka tiedän asian? Tiedän sen yksinkertaisesti siitä, mitä Neuvostoliitto julkisesti esitti ja teki ennen sotaa ja sen alussa. Se mitä myöhemmin tapahtui, oli suunnitelma B, joka tehtiin pettymyksen, loukatun itsetunnon ja katkeruuden oloissa. Ei siihen ollut ollenkaan pyritty.

Talvisodan narratiivi on meillä selkeä ja kaunis. Pieni maa joutui provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi, mutta puolustautui niin uskomattoman uljaasti, että vihollisen tavoite jäi saavuttamatta. Se otti vain sen, mitä pystyi, mutta Suomi säilyi elossa.

Asian ratkaisi ennen muuta suomalaisen sotilaan urheus ja taito ja se myös teki mahdolliseksi sen suurpoliittisen uhan syntymisen, joka viime kädessä pakotti Stalinin lopettamaan vihollisuudet ja tyytymään suhteelliseen pieneen saaliiseen.

Tottahan tämä oli ja sankarinäytelmä oli kaikkinensa sen arvoinen, että se herätti kaikkialla kunnioituksen sankarikansaa kohtaan. Ateenalaiset eivät aikoinaan kyenneet mihinkään sitä parempaan, jos siihenkään.

Mutta eihän tämä tarina kerro mitään siitä, mikä oli Stalinin tarkoitus. Sen tarkoituksenhan sota sitten teki tyhjäksi, mutta tokihan se olemassa oli ja kerrottiinhan se maailmalle avoimesti, sentään nyt muutama avainasia salaten.

Sen kaikkein salaisimman asian olemme joka tapauksessa voineet lukea Kuusisen hallituksen ja Moskovan hallituksen välisen sopimuksen salaisesta lisäpöytäkirjasta. Se käsitteli sotilastukikohtia, ei sen kummempaa.

Stalinilainen narratiivi oli selkeä: suomalainen kansan vihaama hallitus loukkaa ja kiusaa kansaa liikekannallepanolla ja sotahysterian lietsomisella ja suorittaa viimein aseellisia provokaatioita.

Suuttuneet reserviläiset nousevat kapinaan ja aloittavat vallankumouksellisen kansannousun sodanlietsojia vastaan. Kyseessä on vuoden 1918 jatko ja loppunäytös. Tämänhän totesivat yhtä lailla sekä SKP maahamme levittämässään julistuksessa että Mannerheim ensimmäisessä päiväkäskyssään.

SKP, muuten, totesi perustellusti, että vuonna 1918 Venäjä oli ollut voimaton auttamaan sisällissodassa, mutta nyt oli vallankumouksellisten puolella voittamaton puna-armeija ja sen voitto oli varma. Myös Risto Ryti varmasti luki heti nämä sanat ja kukaties muisteli niitä puolentoista vuoden kuluttua omaa puhettaan laatiessaan.

Heti joulukuun toisena päivänä solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen johtaman väliaikaisen kansanhallituksen välillä valtiosopimus, joka astui voimaan heti. Sen mukaan Suomi luovutti kannakselta, kaukaa Viipurin eteläpuolelta kaistaleen, joka liitettiin Leningradin alueeseen sekä keskellä merta olevat Suomenlahden saaret.

Vastineeksi Suomeen liitettiin (siis liitettiin eikä luvattu liittää) Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunusta ja Uhtuaa myöten, toteuttaen siis sukulaiskansojen vuosisatainen haave -Suur-Suomi. Tuota termiä ei käytetty, mutta asiallisesti kysymys tietenkin oli juuri siitä. Asian oikeutus vahvistettiin samalla kaunopuheisesti.

Lyhyesti sanoen: Suomeen liitettiin uusia alueita moninkertainen määrä verrattuna siihen, jotka se vastineeksi samaan aikaan vapaaehtoisesti luovutti. Suhteiden järjestelyn sotilaallinen puoli tuli näin hoidetuksi, kun mukaan luettiin vielä salaisen lisäpöytäkirjan tarkoittamat väliaikaiset sotilastukikohdat.

Epäilemättä hyvin tärkeä oli myös poliittinen puoli. O.W. Kuusisen hallitus oli väliaikainen ja uusi, kansan luottamusta nauttiva hallitus oli määrä heti valita yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella salaisissa vaaleissa.

Tässä asiassa Stalin saattoi luottaa samaan leniniläiseen metodiin, jota oli käytetty kansalaissodasta lähtien: luokkataisteluun. Asia tarkoitti sitä, että vääryyttä kärsineet alemmat kansanluokat mobilisoitiin sortamaan vuorostaan entisiä valtaapitäviä luokkia.

Näin vältyttiin turvautumasta toisen kansakunnan aseisiin maan varsinaisessa hallinnossa. Toki veljellistä apua olisi aina tarjolla tarpeen niin vaatiessa.

Tämän skenaarion mukaan vuoden 1918 loppunäytös olisi saatettu mainioon päätökseensä parissa viikossa, kun kansanarmeijan ensimmäinen armeijakunta olisi marssinut Helsinkiin.

Suur-Suomen toteuttanut valtiosopimus olisi ratifioitu välittömästi ja uutta rajaa olisi voitu ruveta merkitsemään maastoon. Karjalaiset kyllä lähettivät johtajilleen monia vihaisia ja surullisia kirjeitä protestoidakseen liittämistä porvarilliseen Suomeen, jonka kauhuista heille oli paljon kerrottu.

Mutta ei heiltä kysytty, eikä kysytty suomalaisiltakaan. Stalin luotti skenaarioon, joka oli niin itsestään selvä ja toimiva, että sen täytyi olla helppo myydä myös ulkomaille. Kansainliitossa se ei mennyt läpi, mikä ilmeisesti johtui siitä, että ratkaisu alkoi viivästyä vastoin odotuksia. Sille instituutiolle saattoi kuitenkin jo viitata ivallisesti kintaalla.

Koko suunnitelmassa oli yksi heikko kohta: uskaltaisivatko suomalaiset ryhtyä vastarintaan ja jos uskaltaisivat, olisiko sillä mitään merkitystä?

Järkevät ja asian tuntevat sotilaat eivät olleet yksimielisiä. Meillä tunnettiin Wolf Halstin kirja, jossa todistetiin, että vastarintaa vitaisiin jatkaa kauankin. Naapurissa pessimistisiä sotilaita nuhdeltiin.

Mutta ratkaiseva tekijä ei ollut aseiden ja varusteiden määrä, joka suomalaisilla oli lähinnä säälittävä, vaan psykologinen puoli. Uskaltaisivatko he tehdä vastarintaa? Miksi uskaltaisivat, kun tappio olisi täysin varma? Eivät kai hekään hulluja ole?

Puna-armeijan ennennäkemättömän arsenaalin iskukyky osoittautui suhteellisen vaatimattomaksi. Oli voitu pitää varmana, että normaalijärjellä varustettu vastustaja menettäisi heti uskonsa -padal by duhoj. Sen jälkeen turhaa vastarintaa ei enää olisi ja tämähän olisi kaikkien osapuolten onneksi.

Kävi päin vastoin.

Siitähän se Suomen sankaritarina vasta alkoi. Provosoimaton hyökkäys, jollaiseksi puna-armeijan voimannäyttö täytyi tulkita, koska jokainen ymmärsi, ettei mitään kapinaa ollut syttynyt, täysin uskomaton ”lahjoitus”, jossa tyrkytettiin vierasta maata, jota kohtaan enemmistö ei tuntenut mitään halua, vuoden 1918 kauhujen nostaminen taas esille: kaiken kaikkiaan kyseessä oli törkeä loukkaus vapaata, itsenäisesti ajattelevaa ihmistä kohtaan. Kyllä ne valehtelivat ja miten kehtasivatkin!

No, valehteleminen on usein suhteellinen käsite. Kyllähän se hyökkäykseen liittynyt peitetarina oli valheellinen, mutta kyllä se aluelahjoitus kuitenkin oli totta.

Kun sitten kävi niin kuin kävi, ei mistään lahjoituksesta enää voinut olla puhettakaan. Molotovin puhe sodan päätyttyä on suorastaan säälittävä. Siinä hän selittää, että kun paljon verta oli vuodatettu vastoin Neuvostoliiton tahtoa, oli koko rajakysymys nyt ratkaistava uudelta pohjalta.

Tämä oli tietenkin aivan totta. Kuinka olisikaan voitu kuvitella, että tuon teurastuksen jälkeen olisi tyydytty edes syksyllä ehdotettuihin aluejärjestelyihin, Kuusiselle annetusta jättilahjasta nyt puhumattakaan. Ei sosialistinen Neuvostoliittokaan mikään joulupukki ollut, pohja se oli senkin säkissä.

Kyllähän suomalaiset sitten yrittivät nostaa tuon Suur-Suomiasian vielä esille vuonna 1944, mutta se oli kuolleena syntynyt ajatus. Oli hetki, jolloin Neuvostoliitto oli valmis Suur-Suomen muodostamiseen, mutta se oli ohimenevä hetki.

Olisiko kaikki tuo sentään edellyttänytkin Suomen liittymistä Neuvostoliittoon?

Siitä ei ole todisteita. Välittömästi näin ei olisi tapahtunut, se on selvää. Toisaalta myöskään Baltian maat eivät liittyneet Neuvostoliittoon välittömästi.

Stalin oli aika etevä keksimään skenaarioita, joissa ystävällisissä suhteissa olevat maat tekivät vapaaehtoisesti kaikenlaista sellaista, mikä oli eduksi Neuvostoliitolle.

Eihän muutoin voinutkaan olla, sillä Neuvostoliitto ajoi koko maailman työtätekevien etuja aivan kuten EU:n edut lankeavat yksiin sen kaikkien jäsenmaiden etujen kanssa, samoin kaikkien maailman rehellisten ihmisten velvollisuutena oli viime kädessä palvella Neuvostoliiton politiikkaa.

Haluttiinko Suomi siis valloittaa kokonaan ja liittää Neuvostoliittoon? Vastaus on siis ei, mikäli ajatellaan välitöntä tulevaisuutta. Ei ole suinkaan selvää, että olemassa olisi kuitenkin ollut jo suunnitelma jatkaa prosessia saati päätös sen toimeenpanosta. Se olisi ollut liian aikaista.

Ehkäpä Suomesta olisi tullut ikään kuin ensimmäinen ns. kansandemokratia. Ulko-Mongoliahan oli jo nimellisesti itsenäinen ja Neuvostoliitosta erillinen maa. Sen asioita kyllä hoidettiin aika lailla suoraan Moskovan politbyroosta käsin.

Joka tapauksessa tuo Pietari Suuren raja Viipurin länsipuolella eli siis nykyinen raja ei ollut talvisodan tavoitteena huolimatta siitä, että Stalin syksyn neuvotteluissa mainitsi sellaisiakin vaatimuksia olevan olemassa.

Se, että pyykit sitten todella pantiin siihen ja rajan itäpuolinen alue vieläpä tyhjennettiin suomalaisista, on asia erikseen. Se oli talvisodan tarkoittamaton seuraus, siis ennalta suunnittelematon. Se oli muuan urhoollisen vastarintamme seuraus.

Maa meni, mutta kunnia lisääntyi ja vapaus säilyi. Eikö se ole enemmän kuin millään toisella tuon ajan myllerryksissä koetellulla maalla?