Me, kansa
Roger Scruton, How to be a Conservative. Bloomsbury 2019 (2014), 195 s.
Olen vasta aloittelemassa
Roger Scrutonin kirjaa, joten ei tässä mitään arvosteluja voi tehdä, mutta
blogithan ovat hyvä paikka vaikutelmien muistiin merkitsemiseksi.
Scrutonhan on jo
kauan ollut tuttu kaikille postmodernismia epäileville ja englantilaisen konservatismin
traditioita symppaaville tahoille.
Hän on doctor subtilis, estetiikan ja arkipäivän
filosofian taitaja jonka tuotannosta voi mainita vaikkapa teokset England: an Elegy, Animal Rights and Wrongs,
I Drink, Therefore I Am, The West and the Rest. On paljon muitakin. Hän
kuuluu myös Salisbury Review’n
piiriin.
Olen parissa
blogissakin häneen viitannut https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton
.
Aitona
filosofina Scruton ei suinkaan ole konservatiivipuolueen sotilas, vaan antaa
monien puolueen johtajien kuulla kunniansa. Todellinen viisauden harrastaja ei
toki voikaan suhtautua tähän maailmaan puoluekantaisesti.
Sellainen lähestymistapa jää totalitaristeille.
Teoksen alussa
on joka tapauksessa kiintoisia havaintoja konservatiivin asemasta tässä
nykymaailmassa. Scrutonin havainnot koskevat anglosaksista maailmaa ja
erityisesti Englantia, mutta jotakin tuttua niissä vain tuntuisi olevan.
Yleisellä
tasolla konservatismi lähtee ihmisen luonnollisten taipumusten
kunnioittamisesta ja epäluulosta yhteiskunnan radikaalia tohtorointia kohtaan.
Konservatismi alkaa Scrutonin mukaan siitä tunteesta, jonka kaikki kypsät
ihmiset voivat helposti omaksua: hyvät asiat on helppo hävittää, mutta niitä ei
ole helppo luoda.
Tämä koskee
erityisesti kollektiivisia aarteitamme; rauhaa, vapautta, lakia,
sivistyneisyyttä, yleisten asioiden harrastusta (public spirit) ja omaisuuden ja perhe-elämän turvaa.
Ne kaikki saadaan
aikaan yhteistyössä muiden kanssa ja niiden tuhoaminen on nopeaa, helppoa ja
hauskaa. Niiden luominen sen sijaan on työlästä, raskasta ja tylsää.
Sen takia
konservatiiveilla on vastassaan retorinen hankaluus yleisen mielipiteen edessä.
Heidän asenteensa on tosi, mutta tylsä, kun se taas vastustajilla on
kiihottava, mutta väärä.
Lähdettä
ilmoittamatta Scruton kertoo, että 70 prosenttia akateemisesta väestä
identifioituu vasemmistoon sekä Britanniassa että Amerikassa.
Samaan aikaan
ympäröivä kulttuuri on yhä vihamielisempi läntisen yhteiskunnan traditioille ja
syyttää konservatiiveja taantumuksellisuudesta, ennakkoluuloista, seksismistä,
rasismista ja niin edelleen. Jopa tuo natsikorttikin tuodaan esille myös
anglosaksisessa ympäristössä ja sitä voidaan soveltaa aivan tavallisiin, hvväntahtoisiin
normaalin säädyllisyyden edustajiin…
Scruton tulee itse
työväenluokkaisesta ympäristöstä ja hänen isänsä oli innokas luokkataistelija.
Hän havaitsi kuitenkin isänsä olleen monessa itselleen läheisessä asiassa
konservatiivi, mikä lisää hänen uskoaan Robert Conquestin väittämään, jonka
mukaan jokainen suhtautuu oikeistolaisesti sellaisiin asioihin, jotka todella
tuntee.
Scrutonin
kokemukset Pariisin vuoden 1968 tunnelmista saivat hänet inhoamaan rabulistien
totalitaarista ajattelua ja asiaa vielä vahvistivat kokemukset kommunistisen
hallinnon alaisista Puolasta ja Tšekistä.
Sodan,
nollasummapelin logiikka sovellettuna yhteiskuntaan on Scrutonista vastenmielistä,
mutta hän on havainnut sen tulleen yhä suuremmassa määrin normiksi.
Scruton ei
ihannoi myöskään rahan valtaa ja markkinoiden kaikkivoipaisuutta. Näinhän ei
tehnyt myöskään Adam Smith, joka korosti teoksessaan The Theory of Moral Sentiments luottamuksen ja vastuullisuuden merkitystä. Ne taas ovat olemassa vain
yhteiskunnissa, jotka niitä kunnioittavat.
Edmund Burken
tapaan Scruton katsoo, että yhteiskunta on kuolleiden, elävien ja syntymättömien
yhteisö, jonka kaikki komponentit ansaitsevat niille kuuluvan kunnioituksen.
Yhteiskunta on
yhteinen perintö, jonka haaskaaminen olisi rikos niin menneitä kuin tulevia sukupolvia
kohtaan.
Yhteiskunta
sijaitsee valtiossa, kansallisvaltio ja siihen kuuluva nationalismi ovat
luonnollinen paikka kodille, joka valtio juuri on.
Kansallisvaltiota
on yritetty ja yritetään eri tavoin pahoinpidellä. Sellaiseen syyllistyivät
sekä kommunistit, fasistit että EU.
Yhdysvallat on toimiva
valtioiden liitto, kun taas EU ei ole ja tämä liittyy juuri siihen, että toisin
kuin kasvoton ja vastuuton Eurooppa, Yhdysvallat on kansakunta –nation.
Demokratia on
läntisen maailman suuria saavutuksia ja se tarvitsee alustakseen kansallisen
subjektin: ”me” ei saa olla enempää etninen kuin uskonnollinen, vaan nimenomaan
kansallinen.
Ihmiset, jotka
identifioituvat kansallisvaltioon eli maahan, sen alueeseen ja
kulttuuriperintöön, ovat tavallaan saman perheen jäseniä. Kuten perheessä
yleensä, he voivat silloin myös tarvittaessa tehdä keskenään kompromisseja ja
hyväksyä erilaisia pyrkimyksiä, jotka koituvat heidän omaksi tappiokseen.
Kansakunnalla on
aina myös myyttinsä: tarinat kunniasta, uhrautumisesta ja vapautumisesta. Usein
ne ovat tuskin muuta kuin jaloja valheita, mutta niillä on oma tehtävänsä,
kuten perhetarinoilla yleensäkin.
Yhdysvaltain
perustuslaki alkaa sanoilla ”Me, kansa”. Jo tässä siis oletetaan, että alussa
oli kansa, joka saattoi käyttää itsestään ensimmäisen persoonan monikkoa.
Scrutonin
mielestä on tärkeää, ettei ”kansa” tällöin tarkoittanut rotua, luokkaa,
etnisyyttä tai uskontoa, vaan naapuruutta. Kyseessä olivat samassa kodissa
asuvat ihmiset ja se koti oli alueellisesti rajoitettu valtio.
Epäilemättä
USA:kin on kansakunta, vaikka kovin omaleimainen. Sielläkin vallitsee Common
Law, jota Scruton suuresti ihailee, mutta joka monen suomalaisen mielestä myös
mahdollistaa ne monet pöyristyttävät asiat, jotka Amerikasta tunnemme.
Kirjoittajan
mielestä juuri Common Law ja siihen liittyvä Habeas Corpus ovat länsimaisen vapauden todellinen perusta.
Skandinaavisesta oikeudesta hän ei ole kiinnostunut.
Mikä kaiken
kaikkiaan on oikeusjärjestelmien merkitys kulttuurille on kiinnostava kysymys.
Scruton uskoo, että edes konservatismia, siinä mielessä kuin se esiintyy
Englannissa, ei edes voisi olla muunlaisen järjestelmän vallitessa.
Joka tapauksessa
myös anglosaksisen maailman perinteiset arvot ovat hänen mielestään vaarassa ja
niiden puolustamiseen tarvitaan juuri konservatismia.
Mielestäni tämä
on ihan riittävän kiinnostava alku kirjalle, jossa kirjoittaja tutkii myös
muiden näkemysten sisältämää totuutta.
"Demokratia on läntisen maailman suuria saavutuksia...Mikä kaiken kaikkiaan on oikeusjärjestelmien merkitys kulttuurille on kiinnostava kysymys. "
VastaaPoistaItse sanoisin, että länsimainen elämäntapa on luonut kaksi kulttuurimenestystä: demokratian, joka on sivistynyt tapa vaihtaa johtajia, sekä oikeusvaltion, joka tarkoittaa, että (suhteellisen) riippumaton ja puolueeton toimija (tuomari) ratkaisee asianosaisten väliset riidat sekä tuomitsee rangaistukset. Näitä kahta istituutiota kannatta konservatiivisesta puolustaa.
Yleensäkin hyvä toimintaperiaate on se, ettei kannatta korjata sitä, mikä ei ole rikki.
"Kirjoittajan mielestä juuri Common Law ja siihen liittyvä Habeas Corpus ovat länsimaisen vapauden todellinen perusta. Skandinaavisesta oikeudesta hän ei ole kiinnostunut."
VastaaPoistaTuo on sinänsä hyvin anglosaksinen näkemys, ja onhan tuossa common law´ssa omat hyvätkin puolensa. Tosin ei sen tarvitse tehdä esim. pohjoismaisesta/germaanisesta oikeudesta mitenkään sen "huonompaa", voisi suunnilleen todeta, että jossain määrin toisistaan eroavista käyttöjärjestelmistä siinä lähinnä on kysymys. Oikeastaan oleellisempi huomio olisi se, että koko ns. länsimainen oikeusjärjestys perustuu mitä suurimmassa määrin roomalaiseen oikeuteen, joten asian tuon puolen tuntemus on kyllä aivan avainasemassa aiheen ymmärtämisen kannalta.
-J.Edgar-
Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt common law nimenomaan ei perustu roomalaiseen oikeuteen - toisin kuin manner-euroooppalainen. Ainakin itse he korostavat tuota seikkaa.
PoistaBritanniassa niin Common law kuin Equitykin ovat tärkeämpiä kuin meillä Ruo... öh, Pohjoismaissa. Kun tehdään niinkuin aina ennenkin, kaikkea ei tarvitse kirjoittaa lakikirjaan.
PoistaHabeas corpus on kuitenkin brittilässäkin ollut ihan kirjoitettua lakia jo vuodesta 1679 ja kirjoitettiin se Yhdysvaltain perustuslakiinkin vuonna 1789.
Common law´n ja mannermaisen oikeuden kehityskaaret ovat toki olleet toisistaan poikkeavat, mutta varsinkin oikeusperiaatteiden tasolla vaikutusta on toki ollut (mm. tuo tekstissäkin mainittu ´habeas corpus´, myös pacta sunt servanda, audiatur et altera pars ja mitä niitä nyt on.
PoistaBritanniassa tuo common law on esiintynyt ehkä kaikkein johdonmukaisimmin, Amerikassa puolestaan oikeusjärjestelmä on sekoitus common law´ta sekä konstitutionalismia. Ja viimeksi mainitun osalta myös tietty roomalaistaustainen vaikutus on havaittavissa.
-J.Edgar-
Minun mielestäni olennaisin ero on se, että Common Law'ssa tuomarit ovat lainsäätäjiä.
PoistaItse luin Scrutonin mainitun kirjan joskus, ja tulin vähän pettyneeksi. Scruton on erinomainen tyyliniekka, joka kirjoittaa viehättävää jos kohta vähän kimuranttia vanhahtavaa englantia, ja toki kirjassa on hyviä pointteja, mutta en kokenut kirjaa erityisen vahvaksi esitykseksi.
VastaaPoistaJos vaikkapa common law on niin kertakaikkisen erinomainen ja välttämätön, miksi Britannia ei ole sen fantastisempi paikka kuin Ranska, Saksa, Tanska, Yhdysvallat, Japani tai joku toinen valtio, joka ei tätä juridista traditiota jaa? Ja pitäisikö, ollaksemme uskollisia scrutonlaisen konservatismin ihanteelle meidän kaikki ryhtyä välittömästi radikaaleihin reformeihin ja korjata lakimme brittiläisen common law'n mukaiseksi?
Scrutonin konservatismi tuo ajoittain mieleen argumentit, joita on esitetty "luonnotonta" metristä järjestelmää vastaan "luonnollisen" imperiaalisen järjestelmän puolesta. Imperiaalinen järjestelmä olisi adaptaatio, kehittynyt ihmisen luonnollisiin mittoihin ja käytäntöihin, missä metrinen järjestelmä olisi luonnoton innovaatio, joka yrittää "ranskalaisen rationalismin" (nuo kirotut ranskalaiset!) hengessä pakottaa mitat keinotekoisen matemaattisen ihanteen pakkopaitaan. Argumentti tuntuu pintapuolisesti vakuuttavalta, ja otin sen joskus vakavasti. Tutkin imperiaalisen järjestelmän mittoja, ja havaitsin, että metrisessä järjestelmässä on käytännössä jokaiselle mitalle vastine, joka on käytännön kannalta riittävän lähellä sitä, ja lisäksi se sisältää lukuisa yhtä helposti käytettäviä mittoja, joille imperiaalisessa ei löydy hyviä vastineita. Se on siis vain imperiaalista rikkaampi, ja lisäksi sillä on kaikki muut sille ominaiset huomattavat edut eli se tekee mittojen hahmottamisesta ja suhteuttamisesta huomattavasti helpompaa kuin "luonnollisella" kilpailijallaan. Lisäksi, jos imperialistisen järjestelmän alkuperää lähdetään selvittämään, sekin määrättiin ylhäältä käsin.
Konservatiivisessa argumentissa metristä järjestelmää vastaan on jotain hyvin ironista — sehän on rationaalisoiva argumentti, joka vakuuttuu itsestään itsestään käsin ja unohtaa sen konkreettisen todellisuuden, jolle konservatiivin tulisi teoriassa omata erityisherkkyyttä, missä "radikaalit" pyrkivät pakottamaan sen apriorisiin rationalistisiin malleihinsa.
Tämä tuo mieleeni edesmenneen Michael Oakeshottin, joka totesi osuvasti esseessään Rationalism in Politics Hayekista, että “suunnitelma vastustaa kaikkea suunnittelua voi olla vastakohtaansa parempi, mutta se edustaa saman tyylilajin politiikkaa”.
Scruton on mielestäni kiinnostavampi kirjoittaessaan musiikista tai estetiikasta kuin yhteiskuntafilosofiasta, millä saralla hän tuskin nousee merkittäväksi ajattelijaksi. Konservatismin teoreetikon tulisi, sikäli kuin haluaa tulla otetuksi vakavasti intellektuellina, keskittyä sen keskeisen kysymyksen pohdintaa, miten ratkaista, milloin konservatiivinen tai "traditionalistinen" heuristiikka toimii, ja milloin se ei toimi. Ei esimerkiksi ole älyllisesti rehellistä todeta sellaisista asioista, joissa konservatiivit itse tänään ovat menneiden aikojen radikaalien puolella, että "kyse oli luonnollisesta asteittaisesta kehityksestä", tai muuta vastaavaa. Pelkkä konservatiivinen heuristiikka ei riitä, mutta mitä Scruton tarjoaa sen ohella, ja esittääkö hän asiaansa edes konservatismin puolesta maksimaalisen selkeästi ja parhaita argumentteja soveltaen?
-- MT
Lisäys: kirjan lukemisesta on pitkä aika, ja muistan kokemuksesta lähinnä tuon pettymyksen. Sisällöstä muistikuvat ovat hataria. On siis olemassa teoreettinen mahdollisuus, että luin kirjan huolimattomasti, tms., mutta en pidä tätä todennäköisenä.
Poista-- ibid.
Roger Scrutonin "A Short History of Modern Philosophy" oli se teos joka itselleni naksautti kohdalleen palikat joiden varaan eurooppalaisen uuden ajan ajattelu rakentui. Eli mannermaan puolella Descartesin, Spinozan ja Leibnizin, saarivaltion puolella Locken, Berkeleyn ja Humen. Ajattelin että tämä selväjärkinen teos pitäisi jonkun suomentaa. Ne, sitten huomasin, että Esa Saarinen oli omissa nimissään käsitellyt ko. herrat aikalailla samalla tavalla omassa "huipulta huipulle" -historiikissaan.
VastaaPoistaNuo ajat, jolloin nyt itsestään selvyytenä perimämme "länsimainen minuus" syntyi, ovat varmaan suurin yleisen ajattelun murros mitä ihmiskunnan historiassa on tapahtunut. Se eriytyvän Subjektin ja Objektivoituvan todellisuuden kognitiivinen lokatiivinen asemointi ja työnjako joka tuolloin syntyi tuottivat Subjektin puolella jatkuvasti vahvistuvan individualismin, yksilön oikeudet ja vapaudet, sekä juurikin tuon nimenomaisen kielellis-kulttuurisen kansallisvaltion, jossa erityiseen "edustuksellisuuden" kognitioon perustuva demokratia tuli mahdolliseksi. Vastaavasti Objektivoituvan todellisuuden suhteen kehittyi empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. Nuo ajattelun "aseet" ovat muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja parin viime vuosisadan aikana miljoonakertaisesti enemmän kuin mitä koko muutos miljoonan vuoden aiemmassa ihmisen kehityshistoriassa oli ollut.
Nyt me sitten olemme ajamassa alas ja romuttamassa koko tämän kehityskaaren. Pinnalliset, narsisminsa valtaamat ismi-identiteetti-ihmiset ripustavat taivaalleen oman riemunkirjavan sateenkaarensa.
Luulenpa, että Scrutonin "konservatismia" ei kannata ajatella vain "aatteellisena" valintana -- hän kyllä tietää ettemme elä missään ideologioiden valintamyymälässä. Siellä on taustalla varmasti aika vahvasti hahmotettu ajatushistoriallinen perspektiivi. Ja jokainen joka osaa jäljittää ajattelun ja "aikalaisrationaalisuuden" historiallisia ehtoja, ymmärtää nimenomaan tuon, ettei mitään kysymystä ratkaista minkään poliittisten identiteettien tai ohjelmajulistusten tasolla.
Itse olen ikääntyessäni nähnyt tämän asian yhä selvemmin, ja se on lisännyt tietynlaista pessimismiäni poliittisen elämämme ja sen suhteen puoltaan valitsevan "tiedonvälityksen" harrastaman elämöinnin suhteen. Suuret esille nostetut kysymykset -- reaalimaailmasta irronneen numerotalouden näennäisongelmat, tai sairaassa muodossa manifestoitua "tasa-arvoajattelua" edustavat maailmanlopun eskatologiat, kuten "ilmastonmuutos" -- ovat todella pinnallisia kulisseja joiden raamituksessa vallantavoittelijat kannattajiaan johdattelevat. Tietämättä tai ymmärtämättä mitään oman järkensä heille tekemistä häränpyllyistä.
"Suuri tarina" on olemassa, ja yksi tapa kuvata sitä on kertoa "konservatismin" tarina. Ymmärryksen lisäänmiseksi ja syventämiseksi siinä mielestäni tarvittaisiin muitakin aineksia, jotka löytyvät sitten yhtäältä antropologian ja sosiologian suunnalta, toisaalta niistä yhteyksistä, joissa oma uusi aikamme on tuottanut teknologista välineistöä, joka tajuntamme symbioottisena kylkiäisenä osaa kertoa myös siitä millaisia nuo perustavimmanlaatuiset "tajunnalliset alkiomme" ovat.
Tuskin meistä monikaan ymmärsi parikymppisenä laittaa tiedonvälitystä lainausmerkkeihin. Vanhemmiten ei muukaan auta ja "vastuullinen" kokee saman kohtalon. Miten Albert Camus luonnehtikaan aikalaisiaan: he tekivät huorin ja lukivat sanomalehtiä. -jussi n
Poista"Yhdysvallat on toimiva valtioiden liitto, kun taas EU ei ole ja tämä liittyy juuri siihen, että toisin kuin kasvoton ja vastuuton Eurooppa, Yhdysvallat on kansakunta –nation."
VastaaPoistaAvainkysymys kuuluukin voiko EU:sta aikaa voittaen tulla kansakunta? Ei USA sitä alunperin ollut ja kansankunta Sveitsikin syntyi neljästä kieliryhmästä. Ei siihen tarvittaisi kun kunnon sota tai muu sellainen kriisi, joka hitsaisi meidät yhteen. Maailmanlaajuisesti eurooppalaisilla on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Joka ei sitä usko menköön esim Intiaan tai Kiinaan.
Kaksi maata, yksi tulevaisuus. Siitä se syntyy, edes Stalin ei pystynyt sulattamaan kansoja pötsissään, mutta täällä kyllä pörssissä.
VastaaPoistaArvostettu talousnobelisti Bengt Holmström ei ole käynyt Erottajan muurilla.
PoistaHistorian professori Henrik Meinander on siellä nähty ottamassa selfietä. Hän on luvannut integraation syvetessä Suomen itsenäisyyden siirtyvän historian lehdille.
PoistaStalinin pötsiä on kehotettu tonkimaan, Unto Hämäläisen ja Timo Vihavaisen jälkeen samana sunnuntaina sekä Sauli Niinistö että Antti Rinne.
PoistaKenraalitason strateginen ajattelu tähtää huomion harhauttamiseen pois todellisesta kohteesta.
"edes Stalin ei pystynyt sulattamaan kansoja pötsissään"
PoistaHerra/rouva "Demokratia 23. syyskuuta 2019 klo 4.21", on itse asiassa vale-demokratia, koska tyrkyttää meille väärää tietoa:
"edes Stalin ei pystynyt sulattamaan kansoja pötsissään (pitää olla: pätsissään, koska pötsi on elukan/suursyömärin mahalaukku". Jos puhuu Stalinista, niin pitää puhua myös Marxista, Engelsista ja Leninistä. Sitä "Herra/rouva vale-demokratia" ei osaa tehdä tietättömyyttään taikka tahallaan, varmastikin tahallaan.
Varmastikin tahallaan, koska jokainen blogeihin kajoava ihminen on riittävän sivistynyt, että tietää myös sen, että nyky-Venäjällä aitoa kansallista elämää on ainoastaan tataareilla eli Tatarstanissa. Kaikilla muilla jäljellä on vain värikkäitä kansallisia pukuja ja kansallisia ruokareseptejä.
"Herra/rouva vale-demokratia"
PoistaHerra/rouva vale-demokratia on kaiketi venäläinen, koska taistolaiset kyllä tietävät, että pätsi ei ole pötsi.
Virolaiset valitsivat oman vironkielisen tien, etteivät sulaisi molekyyleiksi Sovietin pötsissä, kuten suomalaiset Nordenissa.
PoistaEnnen kaikkivaltiaalla oli muita nimiä, nykyisin haisee pihkaantuneelle rahalle,,,
PoistaJoku lensi lentokoneellaan Turun yli ja takaisin ihastellen metsiä joka puolella helikopteriperspektiivistä, että eihän meillä muuta olekaan kuin metsäläisiä!
Virolaiset ovat päättäneet olla ihmisiä
Kannattaa aina yrittää ymmärstää asioita myös muiden, kuin oman aikanmme näkökulmasta.
VastaaPoistaTässä muuan vanha juttu: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=puolan+valtiop%C3%A4iv%C3%A4t
”Stalin”
VastaaPoistaJos sanotaan Churchill, niin ajatellaan Britanniaa, jossa parlamentti perustettiin jo 1200-luvulla. Jos sanotaan Roosevelt, niin ajatellaan USA:ta ja sen 50 osavaltiota. Jos sanotaan Stalin, niin mieleen tulee vain Kreml, politbyro ja KGB.
Jos Neuvostoliitossa olisi ollut todellinen parlamentti, niin ei olisi voinut tulla kysymyksenkään, että 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa kymmeniltä miljoonilta talonpojilta olisi takavarikoitu kaikki viljavarat (porvarilliset talonpojat saivat kuolla) vain sen takia, että ne voitaisiin myydä polkuhintaan Länteen saadakseen siellä aikaan taloudellisen kriisin. Sama tehtävä oli puutavaran polkumyynnillä, jne.
Domino-ilmiönä kriisi olikin levinnyt. Nyt piti vallankumouksellistaa väestö. Ei ole mikään ihme, että juuri vuonna 1932 Marxin Kommunistisen puolueen manifestista tuli maailman julkaistuin teos, joka sitä ennen oli vain harvojen kommunistien käsissä. Kommunistinen Internationaali perustettiin vuonna 1919 Moskovassa ja sen teki Lenin. Nyt kun teollisuusmaat olivat kriisin kourissa, Kominternin piti ryhtyä toimiin. Otto Wille Kuusinen oli Kominternin johtajia. Propagandavihkonen oli jokaisen kourassa, joka osasi lukea: yksityisomistus lopetettava, luokat hävitettävä, kansallisuuksien eroavuudet hävitettävä, vastavallankumoukselliset elementit tuhottava, jne.
Eikä ole mikään ihme, että juuri vuonna 1934 teollisuusmaa-Saksassa valtaan nostettiin Hitler.
”Neo-Lenin”
VastaaPoistaKukaan ei varmaan tiedä miten paljon provokaatioräjähdyksiä on tapahtunut viime aikoina laivoilla, tehtailla ja ties missä. Uus-Lenin uskoo varmaan vilpittömästi siihen, että Gavrilo Principin ja Mainilan Laukausten periaatteet ovat yhä vielä käytettävissä, jotta saataisiin aikaan jonkinlainen ketjureaktio. Se on programma-minimum. Programma-maximum on tietenkin saada öljyn hinta ainakin 200 euroon.
vihavainen, olenko ymmärtänyt venäjän strategian oikein. Venäjällä on demografiset ongelmansa,joten se tarvitsee maahanmuuttoa. Venällä olisi halua pitää Venäjä enemmän venäläisenä kuin se on, mutta demografisesti venäläisi on liian vähän.
VastaaPoistaedellä mainitun takia Venäjä on kehittänyt ideologiakseen euraasialaisuuden. Tuon tavoite on luoda hybridi-identiteetti sulauttamalla entisen NL:n kansoja toisiinsa. eli tuo identiteetti
luotiin osittain venäjän demografisten ongelmien vuoksi. Venäläisillä on kuitenkin halua pysyä demografisesti tuon euraasialaisuuden suurimpana ryhmänä ja ikään kuin pyrkiä ohjaamaan tuota demogragiamuutosta hallitusti.
Venäjä siis tiedostaa, että venäläisi ei ole tarpeeksi, mutta he pyrkivät luomaan uuden identiteetin, jotta väkilukua olisi mahdollista ylläpitää ja samaan aikaan venäläiset haluavat olla tuon
muutosprosessin ohjaajia.
On: vihavainen
PoistaPitää olla: Arvoisa professori Timo Vihavainen
Uskottavaahan tämä on. Imperialismin perinne tukee.
PoistaPötsien sota
VastaaPoistaMaailman rauhan patsaan tilalle Hakaniemeen nousee kansanpörssi.
Mielestäni Usassa valta on siirtynyt lobbeille joita suuri raha mutta myös intohimo öljyävät.
VastaaPoista