Muuan historiamme merkkipaalu

Sotamuseon kertomaa

Kävin taannoin pitkästä aikaa Tukholman Armémuseetissa. Tukholmahan on niin täynnä hyviä museoita, että jo se on pätevä syy käydä siellä vuosittain: Laivastomuseo, tekniikan museo (ja niiden vieressä vielä poliisimuseo ja urheilumuseo), Historiallinen museo, Wasa-laiva, Livrustkammaren, keskiajan museo. Nordiska museet ja sitten ne lukemattomat taidemuseot, Prins Eugenin huvilasta ja Millesgårdenista Kansallismuseoon ja moderniin museoon.  Taitaapa olla joku valokuvamuseokin.

Niitähän riittää. Tuntemistani yksityishenkilöiden museoista paras on August Strindbergin kotimuseo, jossa tekee mieli käydä useastikin. Mutta nyt siis armeijamuseo, nyläget sanottaisiin vanhalla suomella.

Tämä ei tietenkään ole mikään Pietarin tykistömuseo tai Pariisin Invalidihotelli. Entisen suurvallan museo se kuitenkin on ja sen näkee jo vanhojen tykkien määrästä museon seinustalla.

On meilläkin hieno ja lajissaan paljon parempikin tykkinäyttely Hämeenlinnassa, mutta puhun nyt menneistä vuosisadoista. Kun sotarautaan on aikoinaan panostettu koko suurvallan budjetilla, niin se näkyy vielä tänäkin päivänä.

Kymmenistä pronssitykeistä saisi kallisarvoista raaka-ainetta vaikkapa nykyisiin aseisiin, mutta toimiihan se tykkitarha tarvittaessa varastonakin, viimeiseen hätään. Näin kai voitiin ainakin joskus ennen ajatella.

No, joka tapauksessa ruotsalaisuuteen liitettiin kauan aivan erityisen sankarillisuuden leima. Vanhojen viikinkien henki sai arvollisen jatkajan Kaarle XII:n karoliineissa ja vaikka kaksi seuraavaa sotaa Venäjää vastaan hävittiin ja kolmannestakin selviydyttiin vain niukasti, säilyi karoliinien sankarillinen omakuva, ainakin poseerauksena.

Ibsenin ei Peer Gyntissä sattumalta ruotsalaisen henkilöhahmon nimenä ole herra Trumpeterstråhle, joka puhkuu sankarillista poseerausta. Kerranpa voitettiin Narvassakin ylivoimainen vihollinen!

No, Narvassa oli mukana myös suuri määrä suomalaisia, joita Poltavassa oli enää vain vähäsen, tulee tässä tietenkin suomalaisen mieleen ensimmäisenä. Ruotsalaisessa narratiivissa asiaa ei korosteta kuten ei suomalaisessakaan eikä siihen sitä paitsi oikeasti ole mitään oikeaa aihetta.

Muuan venäläinen tutkija on pohdiskellut sitä mikä teki ruotsalaisista käytännössä voittamattomia aina Poltavaan asti (Jätetään nyt se ”Pultava” jo unohduksiin, vaikka se onkin vakiintunut, sehän on pelkkää sekasotkua).

Mahdollisesti henkinen kantti oli jopa ratkaiseva tekijä. Poltavan jälkeen se nimittäin petti ja kun sodassa alkoi olla toivottomuuden piirteitä, taistelut alettiin myös hävitä.

Toki esimerkiksi Kostianvirran ja Napuen sotilaiden urhoollisuus ansaitsee kunniamaininnan, vaikka tappio tulikin.

Mutta Tukholman Armeijamuseo keskittyy nyt erikoisnäyttelyssään Narvan voittoon ja sen hintaan.

Olen joskus hieman irvistellyt tätä  Militärmusétin yleistä näkökulmaa, jossa naiset ja lapset yritetään tehdä mahdollisimman näkyviksi. Taisteluissa he eivät sentään olleet mukana kuin korkeintaan marketantteina sotakentän liepeillä. Yksi naispuolinen rakuuna Annika Svan ei vielä mitään muuta.

Nykyinen erikoisnäyttely Narva -voiton hinta ( https://www.armemuseum.se/utstallningar/segerns-pris--narva-1700/ ) on joka tapauksessa erinomainen. Siinä tuodaan laajasti esille ajan propaganda, jossa kerrottiin -mahdollisesti aivan todenmukaisesti- Liivinmaan siviiliväestön hirvittävästä terrorisoinnista.

Totuushan oli, että kun monikymmentuhantinen sotajoukko tuohon aikaan ilmestyi talonpoikien keskelle, se oli aina vielä suurempi onnettomuus kuin edes katovuosi tai rutto. Oli sitä paitsi luultavaa, että se toi molemmat mukanaan.

Karoliiniarmeijan loistava voitto sai aikaan riemun koko valtakunnassa, jossa Te Deumeja laulettiin joka kirkossa. Valtava määrä voitonmerkkejä saatiin ja paljon niistä on nyt esillä museossa.

Vihollinen häpäistiin, kuten tapana oli, mutta helpolla ei päässyt oma väkikään. Vihollisen tartuttama tauti ja ankarat leiriolot alkoivat niittää saalistaan.

Se kunnia, jota Trumpeterstråhle vielä pari sataa vuotta myöhemmin kumisutteli, oli lopultakin katinkultaa. Karoliinit marssivat Puolaan ja sitten Ukrainaan ja sodan onnettomuudet seurasivat aina sotajoukkoa, kuten jokaista suurta armeijaa tuohon aikaan. Valtakunta olisi kenties voitu pelastaa, jos olisi ajoissa ymmärretty, mistä on kysymys.

Kysymyshän oli Venäjän mahdin valtavasta kasvusta Pietarin toteuttaman eurooppalaistumisen myötä. Tästä kirjoitettiin jo sodan kestäessä ansiokas traktaatti, jota Kari Tarkiainen on tunnetussa tutkimuksessaan selostanut, mutta sankarikuningas ei ollut niitä, jotka antoivat tosiasioiden häiritä menoaan.

Karoliinikultti oli Ruotsissa voimissaan 1800-luvun lopulla ja tarvittiin itse Strindbergin kaltainen hahmo, jotta asiasta olisi saatu kuulla hieman kriittisempiäkin äänenpainoja.

Meillä Suomessa suhtautuminen Kaarleen on aina tainnut olla hieman kaksinainen. Kunniaa vaikkapa Narvan voitosta on mielellään nostettu historian hämäristä, kun taas toisaalta ison vihan kauhut ja Armfeltin Norjan retken katastrofi on mielellään pantu Suomea häikäilemättä riistävän keskusvallan syyksi.

Ruotsissa taas manattiin suomalaisten kyvyttömyyttä ja kukaties haluttomuuttakin puolustaa valtakuntaa. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten puolustus (Vindicatio fennorum) littyy tähän seikkaan.

Oman maineen puolustusta tai ainakin puhdistamista olivat omalla tavallaan myös monet aivan tavattomat kauhutarinat Ison vihan ajoilta.

Nehän evät olleet perättömiä sinänsä ja Kustaa H. Vilkuna on nyt viime vuosina uudelleenpalannut alkulähteille ja löytänyt sieltä kaameita julmuustarinoita. Mutta tuon ajan sodissa ne eivät olleet niinkään tavattomia.

Tukholmaa nämä eivät sinänsä erityisesti aikoinaan kiinnostaneet eivätkä kiinnosta vieläkään. Suomi oli Suomi jo tuohon aikaan ja on aivan epähistoriallista nähdä siinä vain osa Ruotsia. Sitähän se oli hallinnollisesti, mutta kohtalonyhteys omaan maahan oli suurempi kuin lahden taakse.

Mutta nämä nyt vain tulivat mieleen hienosta näyttelystä. Siellä muuten huomasin, että Kaarlesta on tehty parikin ruotsalaista elokuvaa. Se ei toki ole paljon, olihan hän aikansa superjulkku, josta itse Voltaire sanoi, että hänen ongelmanaan oli, ettei hänellä ollut puutteita…

Mutta mieleen tulee, että kenties meilläkin olisi aihetta tehdä erikoisnäyttely Suuresta Pohjan sodasta -meidän näkökulmastamme. Se ei ole pelkkä Isoviha, vaan paljon enemmän. Historia kaikkine puolineen, kollaboraatiosta kansanmurhaan ja voitoista ja tappioista autioituviin taloihin ja paenneisiin virkamiehiin, sotavankeihin, orjiin ja sisseihin. Kyllä tutkimusta alkaa olla riittävästi.

Luulen, että yleisessä tietoisuudessa nämä asiat ovat liiaksi unohtuneet.