Sensuurista ja sen puutteesta

Sensuroimattomia muistelmia

Геннадий Муравин, Нецензурные истории эстонского книгоиздания советского времени. Таллинн, Издательство КПД 2016, 415 с.

Huomasin juuri, etten ole muistanut kirjoittaa mitään vanhan ystäväni Gennadi Muravinin muistelmista. Ne kuitenkin ansaitsevat huomiota, sillä kirjoittajalla, joka jo on kunnioitettavassa iässä, on aivan huikea taival takanaan.

Hän muistaa vielä Stalinin ajan ja sen suuruudet, joihin tutustui jo lapsena asuessaan hotelli Luxissa. Neuvostoliiton, mukaan lukien Viron kulttuurielämään hän tutustui journalistina hyvin monipuolisesti.  

Sitä paitsi hän työskenteli Moskovassa keskeisissä kirjallisuuslehdissä virolaisen kirjallisuuden kääntäjänä. Ja teki vielä paljon muuta. Varsinaiselta koulutukseltaan Gennadi on kuvataiteilija.

Gennadin luentosarjat neuvostoelämän instituutioista olivat Renvall-instituutissa hyvin suosittuja ja todella asiantuntevia.

Tämän kirjan nimessä on sanaleikki, joka hyvin sopii kuvaamaan Gennadin huumorintajua. Suoraan suomennettuna otsikko on ”Sensuroimattomia juttuja Viron kirjankustannustoimesta neuvostoaikana”.  ”Netsenzurnost” tarkoittaa venäjäksi kuitenkin myös suorasukaisuutta, jossa on hävyttömyyden vivahde.

Niinpä esimerkiksi netsenzurnaja bran on käännettävä ruokottomaksi kiroiluksi. Jos siihen syyllistyy julkisella paikalla, on luvassa sakkoja.

Sitä syntiä kirjassa ei toki ole, luoja nähköön, mutta suorasukaisuutta kyllä riittämiin.

Otsikon mukaisesti kirjoittaja keskittyy melkoisesti Virolaisen neuvostokirjallisuuden historiaan. Sitä tunnen sen verran huonosti, etten ryhdy sitä enemmälti selostamaan. Luulen kuitenkin, että kirjoittajan tuntien sieltä löytyy yhtä ja toista sellaista, jota muualta saa turhaan hakea.

Olennainen ongelma, jonka neuvostoajan kirjailijat kohtasivat, oli totalitaarinen valtio, joka aivan häikäilemättä kehtasi vaati jokaiselta kunnioitusta ja nöyryyttä itseään kohtaan. Monille asia ei ollut lainkaan vaikea, mutta toisille taas sitäkin hankalampi.

Itse asiassa tunnemme nykyään tuon asetelman jo kohtuullisen hyvin ihan omasta ympäristöstämme. Meilläkin on jo pitkälle kehittynyt oikeinajattelun ihanne, josta poikkeavat tuomitsevat itsensä kulttuurin marginaaliin.

Hankala puoli tuossa poliittisessa korrektiudessa oli ja on, että sillä ei ole eikä voikaan olla mitään selkeitä sääntöjä. Miltei mitä tahansa voidaan tulkita törkeäksi normien rikkomiseksi, mukaan lukien vallitsevan todellisuuden ylenpalttinen ihailu.

Vakavaksi puutteeksi voidaan myös tulkita liiallinen neutraalius. Niin absurdia kuin se onkin, eivät vain ajatukset, vaan jopa yksittäiset sanat saattavat olla äärimmäisen vaarallisia. Olennaista on, että mihin tahansa voidaan puuttua milloin tahansa. Laki ei kirjoittajaa suojele.

Neuvostoaikana, kuten nytkin, parhaat kirjailijat eivät koskaan olleet systeemin laulajia, vaan niin sanotusti problemaattisten teosten kirjoittajia. Heidän teoksiinsa kohdistui valtava kysyntä ja he joutuivat aina tasapainoilemaan portinvartijoiden viidakossa. Varsinainen sensuuri oli yleensä hankaluuksista pienimpiä eivätkä kirjoittajat yleensä koskaan tienneet, kuka heitä sensuroi.

Muravin esittää seikkaperäisesti yhden esimerkin, joka kuvaa systeemin toimintaa.

Virolainen Arvo Valton oli kirjoittanut satiirisen novellin henkilöstä, jonka nimi oli ukrainalaisittain Igor Filippenko. Igoria syytettiin toverioikeuydessa huliganismista, mutta hän vastasi, että syy oli itse asiassa kollektiivissa, joka oli huonosti huolehtinut hänen kasvattamisestaan. Toverioikeus hyväksyi näkemyksen.

Juttu hyväksyttiin julkaistavaksi Junost-aikakauslehdessä, joka ilmestyi Moskovassa Pravdan kustantamana valtavina painoksina, kuten tuohon aikaan oli tapana.

Lehden päätoimittaja ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin itse Boris Polevoi, joka oli aikoinaan saanut Stalinin palkinnon esimerkillisenä pidetysä sankaritarinastaan ”Kertomus todellisesta miesten miehestä” (Povest o nastojaštšem tšeloveke). Kirja, joka käsitteli jalattoman lentäjän sankaritekoja ja rautaista tahtoa, käännettiin heti myös suomeksi.

Polevoi hyväksyi Valtonin novellin, mutta vaati, että sankarista piti tehdä virolainen eikä ukrainalainen.

Niinpä Muravin muutti hänen nimekseen Filipp Venelane. Sukunimeksi siis tuli Venäläinen, joka ei meilläkään ole harvinainen, meillä tietenkin suomalaisessa muodossa.

Kun novelli ilmestyi ja Polevoi ymmärsi, mikä merkitys uudella nimellä oli, hän suuttui hirmuisesti. Joku ystävällinen sielu oli näet häntä valistanut ja kertonut, että näennäisesti viaton sukunimi kätkee taakseen kansallisen eripuran lietsontaa ja venäläisyyden rienausta.

Syytetyksi joutui heti Muravin, joka ei jaksanut lopulta kuunnella Polevoin haukkumista, joka kohdistui haukkujan itsensä määräämään asiaan.

Muravin sanoi ansioituneelle kulttuurin työntekijälle niin sanotusti suorat sanat, mikä oli ennen kuulumaton majesteettirikos.

Se tietenkin kostettiin ja Polevoi käytti kostossaan totalitaarisen järjestelmän normaaleja menetelmiä eli ilmiantoja ja sai heti ”valppaat” ja aina valmiit tahot taakseen.

Igor Venelasen Muravin löysi edestään vielä monta kertaa, myös anoessaan lupaa matkustaa Suomeen. Hänen uraansa kääntäjänä asia ei kuitenkaan lopettanut, sillä hänen omat kaverinsa hyväksyivät toiminnan salanimellä.

Kaikessa näennäisessä vähäpätöisyydessään tämäkin tapaus kuvaa harvinaisen kirkkaasti sitä, miten totalitarismi toimi ja toimii.

Vailla kirjoitettuja sääntöjä tai niitä tarpeen mukaan loputtomasti venyttäen tietyt valtaan ihastuneet henkilöt ja heitä aina peesaavat pyrkyrit saavat mahdollisuuden lähes loputtomaan mielivaltaan.

Neuvostoliitto, joka perustui hierarkioiden purkamiselle ja kaikkien yhdenvertaisuudelle, kehitti nopeasti täydellisen hierarkioiden järjestelmän, jossa ihmisen ranki määräsi hänen asemansa yhtä selkeästi kuin tsaarin aikana. Vain univormut olivat hieman yksinkertaisempia, mutta erilaiset kunnianosoitukset kertoivat kyllä tarvittaessa, kuka on kuka.

Muravin sai, harvinaista kyllä, tutustua useaankin varsinaiseen sensoriin, jopa hyvin korkealla tasolla ja kertoo siitä kirjassaan. Sensuuriahan ei virallisesti edes ollut, vaikka asian tiesivät kaikki. Kyseessä oli niin sanottu vahanuken salaisuus (secret de polichinelle), sekin systeemin tyypillinen piirre.

Tuon yhteiskunnan todellisen sairauden ydin ei ollutkaan varsinaisesti tuo (salainen) sensuuri, vaan se ideologia, jonka mukaan julkinen sana oli ehdottomasti pidettävä joissakin tiukoissa rajoissa, joko kirjoittajien itsensä toimesta tai sitten oikein ajattelevien aktivistien avulla.

Mitähän me tästäkin opimme.