Venäjän symboleja

Venäjän symboleja etsimässä

Владимир Сорокин, Нормальная история. Сборник эссе. Издательство АСТ. Москва 2019, 217 с.

Vladimir Sorokin tunnetaan kirjailijana, joka pillastuttaa aina silloin tällöin vakavia, isänmaallisia piirejä. Kun lukee hänen kirjojaan, syyn ymmärtää. Suomeksihan ovat olemassa esimerkiksi Sininen rasva (Goluboje salo) ja Pyhän Venäjän palveluksessa 2027 (Den opritšnika).

Tämän kirjan esseistä useissa on havaittavissa yritys tavoittaa Venäjän symbolien kantamia merkityksiä ja myös löytää noita symboleja, muualtakin kuin kaapin päällä olevista kuvista.

Mitä nyt esimerkiksi tarkoittaa Moskova (ja tähän ei kannata vastata, että se on suomalais-ugrilainen sana, joka viittaa mätään veteen, moskaan)?

Sorokin, muuten, kirjoittaa sanan muodossa Moskova (Москова) eikä normaalin kirjakielen mukaisesti Moskva (Москва).

Kaiketi kyseessä on jokin paikallinen puhetapa.

No, kaikki nuo tunnetut kirjalliset latteudet siitä, mitä sana merkitsee venäläiselle sydämelle eivät vielä ole vastaus Sorokinin kysymyksiin.

Sorokin kuuntelee esimerkiksi itse sanan kaikua: siinä on jotakin suomaisen-sammakkomaista… samaan aikaan jotakin akkamaista, rusoposkisen pyllevä-tissevää… jotain maalaismaista, vahvan aterian jälkeen ettoneelle siirtyvän röyhtäilevää kopeutta, ripeästi karjaisevaa ja pieraisevaa maalaisylpeyttä, josta nyt on jo tullut pääkaupunkilaista: ”Me olemme Moskova, keitäs te olette?”

Kirjoittaja vertaa Moskovaa kananmunaan, jonka keskusta on keltuainen ja jossa Kreml on hautovan kanan alla kehittyvä alkio.

Kaupungin hahmo on suuresti muuttunut jo pelkästään muutaman viime vuosikymmenen aikana. Siinä kaupungissa ovat nyt onnellisia vain virkamiehet, elektroniset rahastuslaitteet ja autot. Moskovaa raiskaa nyt vallan vertikaali, jonka intohimon alla Moskovan luut rutisevat…

Hillittömän hauskaa on inhimillisten pakokaasujen ja niiden tuottamien äänten merkitysten ja symbolisten ulottuvuuksien pohdiskelu venäläisen kirjallisuuden näkökulmasta.

Kiinnostavimpia minusta ovat kuitenkin kirjoittajan ruokaan ja juomaan liittyvät esseet, joissa hän muun muassa etsii Venäjän tärkeintä tai oikeastaan olennaisinta, pääasiallisinta ruokalajia (glavnoje russkoje bljudo).

Tarkoituksena on selvittää, mitkä ruoka ja juoma ovat Venäjän symboleina osuvimpia.

Niinpä sananparret ja vakkapa niissä tunnetut tunnetut kaalikeitto ja puuro (щи да каша -пища наша) eivät ratkaise ongelmaa, vaan kirjoittaja haluaa löytää ne ruoat, jotka olisivat Venäjän osastossa, mikäli olisi järjestetty suuri kansojen välinen banketti, johon jokainen toisi omimpansa.

Niiden pitäisi olla sellaisia, että ulkomaalainen niitä nauttiessaan ilman muuta saisi mieleensä sellaisia sanoja kuin Kreml, Siperia, Dostojevski, Natasha…

Kandidaatteja ovat vaikkapa savustettu sammenselkä, ruisleipä silavan ja makkaran kera, Olivier-salaatti, kalakeitto piiraiden kera, pelmenit…

Venäläiselle itselleen hapan kaalikeitto ja tattaripuuro saattaisivat kyllä olla hyvä valinta, mutta ulkomaalaiselle uskoo Sorokin oikean valinnan olevan musta kaviaari ja vodka…

Ei siis mikään arkiruoka, vaan kaikkea muuta, itse asiassa eräänlainen ikkuna tai mainoskyltti ulospäin, etten sanoisi pokažuha. No, valinta kertoo kai eniten itse kirjoittajasta.

Tässä tulee tietenkin kysyneeksi, mitkä suomalaisen keittiön tavattoman laajasta aarteistosta voisivat olla samassa roolissa tuossa kansainvälisessä banketissa.

Norjalaisten kohdalla valinta näyttäisi olevan lipeäkala, jonka maistamista kirjoittaja kuvailee innokkaasti. Meidänkin kannattaisi muistaa, että se kuuluu myös suomalaiseen keittiöön ja että on hyvin outoa, ettei sitä saa ravintoloista koskaan, tuskin edes jouluna.

Mutta koko tuo kansallisten ruokien vaaliminenhan tuntuu meillä jääneen joidenkin snobbailevien tomppeleiden huoleksi, mikä on johtanut siihen vaaralliseen tilanteeseen, että niihin liittyvä osaaminen rappeutuu.

Miten moni enää edes ymmärtää, että maksalaatikko, tuo suomalaisista suomalaisin ruoka, on itse asiassa verraton juhlaruoka – se ei suinkaan ole pelkästään sitä lähinnä koirille kelpaavaa mössöä, jota kaupoissa on saatavana. Ravintoloistahan maksalaatikkoa ei saakaan, eikä juuri muutakaan aitoa suomalaista ruokaa.

Ulkomaalaiset sentään ovat hoksanneet, että tietyistä ravintoloista saa vaikkapa kunnon silakkapihvejä, ja kierrättävät tietoa niiden sijainnista kuin aarretta ikään.

Mikä siis voisi olla meidän kontribuutiomme kansojen illallisille?

Ehkäpä se voisi olla jokin suomalainen laatikko, vaikkapa silakkalaatikko tai miksei maksalaatikko karjalanpaistin kera? Juomaksi aitoa suomalaista kaivovettä tai piimää.

Mutta jos käytetään Sorokinin kriteereitä, pitäisi ulkomaalaisen syttyä noita ruokia maistellessaan ajattelemaan sumalaisuuden symboleja (jotka heidän pitäisi tuntea). Siis vaikkapa Kalevalaa, Sibeliusta ja olisiko nyt sitten talvisotaa tai Nokiaa?

Suomalainen hernekeitto, jonka ytimessä on hyvin savustettu sianpotka, voisi olla silloin hyvä kandidaatti. Koska se on heikosti ulkomailla tunnettu, voisi parempi kuitenkin olla kermainen lohikeitto, joka Venäjällä nykyään jo tunnetaan hyvin. Sen kanssa sitten tuoretta ruisleipää ja päälle viinaa.

Itse asiassa myös hirvenliha on melkoisessa määrin Fennoskandiaan rajoittunutta eksotiikkaa ja sitä paitsi herkullista. Hirvipeijaisten kunkut, maksalaatikko ja karjalanpaisti muodostavat ehkä sellaisen kokonaisuuden, joka olisi arvollinen maatamme edustamaan.

Mikäli venäläiset ovat jo varanneet vodkan, voitaisiin meillä kai panna pöytään kotikaljaa.