Automobiilin arvo

Automobiili ja työn arvo

Joskus viime vuosisadan alussa Lenin otti nykyaikaisen automobiilin esimerkiksi tuotteesta, jota kukaan ihminen ei voi väittää työllään ansainneensa (vai oliko se nyt varmasti Lenin, en enää löydä viitettä).

Automobiili näet koostuu tuhansista osista, joiden tekemiseen on tarvittu kymmeniä erilaisia ammattimiehiä. Pelkästään raaka-aineita, teräksestä kupariin ja kautsusta platinaan on jouduttu haalimaan ympäri maailmaa. Toimiakseen biili tarvitsee jalostettua polttoainetta, joka tuodaan kuluttajalle monimutkaisen prosessin kautta.

Olennaista on, että biilin (automobilis -itsestään liikkuva) rakentaminen on (oli) vaatinut tuhansia ja taas tuhansia tunteja yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä. Tällainen työ taas on se ainoa asia, johon hyödykkeiden arvo perustuu, kuten jo Adam Smith ymmärsi.

Lenin itse ajeli mahtavilla automobiileillä, jotka edustivat aikansa todellista luksusta. Kerran sellainen ryöstettiinkin hänen altaan aseella uhaten, nuori neuvostovaltio kun nyt oli kykenemätön ylläpitämään alkeellisintakaan järjestystä, mutta asiahan korjaantui sitten myöhemmin. Se on kuitenkin jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ajatus siitä, että tavallisen työmiehen pitäisi myös omistaa oma auto, ei varmastikaan juolahtanut kenenkään mieleen ainakaan ennen T-malli Fordin lanseeraamista vuonna 1908. Sen jälkeen Amerikassa kaara alkoi jo tulla tavallisen tallaajan ulottuville, mutta ei sentään Venäjällä.

Neuvostoliiton autoteollisuudesta on muuten kirjoittanut tutkimuksen Lewis Siegelbaum, joka näyttää väittävän, että autojen tuotanto oli muuan neuvostotyöläisen porvarillistamisen merkittävimpiä vipusimia.

Muistan itsekin, miten joskus 70-luvulla puhuttiin siitä, että auton hankkiminen vieroittaa ihmisen yhteiskunnallisesta toiminnasta, sen jälkeen kun näet kaikki aika kuluu huollon, korjausten ja varaosien hankkimisen merkeissä.

Onneksi tätä vitsausta ei tullut kohtuuttoman monien osaksi. Itse asiassa ns. kommunistisen yhteiskunnan rakentamista suunniteltaessa olikin esillä autojen yhteisomistus, mikä luultavasti olisi ollut monessa suhteessa järkevä ratkaisu. Nythän se taitaa olla meillä muotia hipsteripiireissä.

Oli ymmärrettävää ja jopa ilmeistä, että myös ideologian näkökulmasta Leninin kaltaiset henkilöt ansaitsivat päästä ajamaan loistoautojen kyydissä ja sama koski muitakin ns. terävän pään toimihenkilöitä.

Se tavallinen duunari sen sijaan jäi olosuhteiden pakosta ilman mašinaansa aina tuonne 70-luvulle saakka. Sitten, kun Ladat tulivat, alkoi uusi aika häämöttää. Ja se Lada oli kyllä aikanaan ihan kelpo auto. Ei sitä pidä nykyiseen mersuun verrata, vaan mosseen.

Sen sijaan, että olisi saanut omistukseensa tolkuttoman määrän kulutushyödykkeitä, duunari sai neuvostojen maassa osakseen verrattoman komeaa ylistystä. Häntä verrattiin jopa Jumalaan. Kuka olikaan luonut kaiken sen rikkauden, mitä ympärillämme oli? Ei Jumala (edes Allahin ominaisuudessa), vaan työläisihminen, рабочий человек, hän, joka rasvoittuneessa puserossaan aamuisin marssi töihin (Кс. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%D1%80%D0%B0%D0%B1%D0%BE%D1%87%D0%B8%D0%B9+%D1%87%D0%B5%D0%BB%D0%BE%D0%B2%D0%B5%D0%BA ).

Asiassa oli vinha perä. Työstä ne hyödykkeet vain syntyivät ja kyllä yhäkin syntyvät ja yksi tekee tuota yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä enemmän kuin toinen ja toinen taas saa sen hedelmiä enemmän kuin olisi ikinä pystynyt tuottamaan.

Tuottaja joka tapauksessa oli se symbolinen demiurgi, jota sosialismin vallitessa kumarrettiin ainakin julkisissa tilaisuuksissa. Vaikka sosialismissa elettiinkin, merkitsi työ periaatteessa yhä kieltäytymistä ja kärsimystä. Vasta kommunismissa siitä sanottiin tulevan ihmisen ensimmäinen tarve, jolloin ei palkkaakaan tarvitsisi enää maksaa.

Niinpä suhteettoman osan tuon työn hedelmiä itselleen kaapanneet olivat riistäjiä. Logiikka oli yksinkertainen. Neuvostoliitossa heitä ei ollut.

Vain kapitalismissa alettiin sitten joskus 1970-luvulla (?) nostaa kuluttajakin tuottajan rinnalle uudeksi sankariksi… Suurempaa ja sosialismin eetokselle vihamielisempää mielettömyyttä oli vaikea kuvitella.

Nyt, sosialismin jälkeen elämme kuitenkin aivan uudenlaisen arvojärjestyksen maailmassa.

Työtä tuskin enää pidetään meilläkään kirouksena, vaikka se ei aina huvitakaan. Siitä alkaa olla jo sen verran puutetta, että sitä arvostetaan enemmän kuin ennen. Jako ruumiilliseen ja henkiseen työhön, jonka piti poistuman vasta kommunismiin siirryttäessä, alkaa olla todellisuutta.

Ja taitaapa tuntua yhä vähemmän ilmeiseltä sekin ajatus, että kaikki arvo perustuu työhön, ainakaan ihmistyöhön.

Kun robotit sylkevät sisältään monimutkaisia hyödykkeitä yhä kiivaampaan tahtiin, alkaa maapallomme ongelmaksi tulla hyödykkeiden liiallinen määrä eikä niiden niukkuus.

Kun vertaa vielä äskeiseen menneisyyteen, tuntuu hurjalta ajatella, että tuottaja, tuo kaiken vaurauden luoja, ei monien mielikuvissa enää olekaan sankari, vaan pikemmin roisto: luonnonvarojen tuhlaaja ja saastuttaja.

Tämä rooli toki lienee toistaiseksi varattu vain valkoiselle miehelle. Erilaiset luonnonkansatkin on nyt mobilisoitu kuluttamaan ja vedetty pois rakkaasta Egyptin yöstään ("Why brought ye us from bondage,
“Our loved Egyptian night?”, Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=valkoisen+miehen+taakka ). Olisihan se nyt ihan toista tänäkin päivänä vaikkapa asustella kodassa tai savimajassa ja viettää luonnonläheistä elämää. Gaia ja muut jumalat siitä kiittäisivät.

Nykyään auton omistamista joka tapauksessa pidetään ilmeisesti välttämättömänä jokaiselle, ellei nyt suorastaan luonnollisena ihmisoikeutena.

Suomen kaltaisessa maassa se tietysti onkin haja-asutusalueilla välttämätön ja voitaisiin siis kaikin vaikka mokomin kustantaa siellä asuville, mikäli samalla kerättäisiin taajamien tarpeettomat biilit pois ja kierrätykseen. Näin maailma pelastuisi ainakin joltakin osin.

Mutta tämähän on ns. tulevaisuuden musiikkia. Sellainen voi kyllä soida jo piankin.

Tuo takavuosien työläisihminen on joka tapauksessa nykyään aika epäilyttävä olento. Sen sijaan, että häntä kumarreltaisiin, ainakin nyt lauluissa, hänestä onkin tehty jonkinasteinen syntipukki. Mitäpä sanoikaan Pentti Linkola ahertamisesta ja ähertämisestä. Sehän on kaiken pahan alku ja juuri, liiallisen sikiämisen ohella.

Kun tuo jälkimmäinen nyt on saatu meillä aisoihin ja yhä pienempi osa kansaa tekee mitään varsinaisesti tuottavaksi työksi katsottavaa, olisi ehkä kohtuullista kuitenkin suunnata katse muualle eli etelämmäs, jos syntipukkeja tarvitaan. Tarvitaanko heitä, on taas kysymys sinänsä. Mutta tämä kulttuurimmehan on viritetty puberteetti-ikäisten ajatusmaailman mukaiseksi.