Prahan keisari

Hullu keisari?

Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.

B. Brecht

Pekka Valtonen, Hullun keisarin hovissa. Alkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa. Gaudeamus, 2020, 271 s.

Tukholman kansallismuseossa kävijältä tuskin jäävät huomaamatta ne Giuseppe Arcimboldon maalaukset, joissa ihmiset on rakennettu erilaisista kasvikunnan tuotteista, metsän ja meren elävistä tai muusta yllättävästä materiaalista.

Olen asiaa mielessäni hieman epäillytkin, mutta Pekka Valtosen teos kertoo nyt sen suoraan: taulut ovat ryöstösaalista Prahasta, 30-vuotisen sodan ajalta. Itse asiassa Ruotsin armeija sai siihen nimenomaisen käskyn kuningatar Kristiinalta ja piiritti Prahaa vielä sen jälkeen, kun Westfalenin rauha oli jo solmittu.

Praha oli tietenkin Euroopan herkullisimpia ryöstön kohteita. Valtonen vakuuttaa, että vain Pariisi Alppien pohjoispuolella sivuutti sen kulttuurin ja kaupan keskuksena.

Praha oli myös Böömin kuninkaan hallituskaupunki ja Rudolf II, Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari oli myös Böömin ja Unkarin kuningas, arkkiherttua ja lisäksi vielä muutaman pienen saksalaisen ruhtinaskunnan herttua tai kreivi.

Rudolf oli Habsburgien eurooppalaisen haara päämies ja hallitsi samoihin aikoihin kuin hänen enonsa Filip II nosti Espanjan mahtinsa huipulle.

Prahan tekeminen keisarikunnan pääkaupungiksi parinsadan vuoden tauon jälkeen oli tietenkin onnenpotku kaupungille, jossa yhä voi nähdä keisarillista loistoa, ei tosin Wienin veroista, mutta se syntyi jonkin verran myöhemmin.

Rudolfin hallituskausi sattui samaan aikaan, kun Augsburgin uskonrauhan (1555) luoma status quo alkoi horjua uskontokuntien keskinäisten voimasuhteiden muuttuessa. Böömissäkin katolisia oli vähimmillään alle viisitoista prosenttia.

Itse asiassa Rudolf oli uskonnollisesti sangen suvaitseva, mihin oli varmaan syytäkin. Ainakaan espanjalaistyyppinen uskonnollinen kiivailu ei olisi lainkaan sopinut Unkariin, saati Böömiin, missä eriuskolaisuudella oli vankat perinteet. Vain Kroatia oli vankasti katolinen.

Rudolf oli kiinnostunut tieteistä, mikä tuohon aikaan tarkoitti myös magiaa, alkemiaa ja astrologiaa. Hänen hovissaan löysivät leipäpuun aikakauden merkittävimmät astronomit Tyko Brahesta Johannes Kepleriin, mutta näiden ohella sinne löysivät myös monenlaiset humpuukimestarit, joista tuskin kaikki itsekään ottivat oppejaan ihan vakavasti.

Joka tapauksessa, luomakunnan ihmeiden harrastaminen kulki käsi kädessä taikauskon ja herkkäuskoisuuden kanssa. Kuriositeettikabinetit oli kunstkammerit olivat aikakauden suurinta muotia ja sellainen oli tietysti myös keisarilla.

Kuriositeetit saattoivat olla miltei mitä tahansa, kunhan kyseessä oli harvinaisuus tai uniikki asia: Kristuksen ristin naula, Jeesuksen partakarva, Mooseksen sauva, jolla hän oli iskenyt vettä kalliosta, yksisarvisen sarvi, kuivattu lohikäärme, Noakin arkin nauloja ja niin edelleen.

Itse asiassa kuriositeetteja oli monta luokkaa, ihmiskäden tuotoksista ja luonnon ihmeistä ns. tieteellisiin esineisiin ja mirabiliaan eli ihmeisiin liittyviin seikkoihin saakka.

Keskiajalla oli usko pyhäinjäännösten valtavaan voimaan yleistä ja usein horjumatonta. Toisilla sitä kuitenkin oli enemmän ja toisilla vähemmän. Geoffrey Chaucer kertoo Canterburyn tarinoissaan ykskantaan, että seurueessa oli mukana pyhäinjäännösten kauppias, jolla oli mukanaan pussillinen sian luita.

Aikakauden suuret tiedemiehet uskoivat yleensä muun muassa alkemiaan ja esimerkiksi suuret astronomit uskoivat ainakin jossakin määrin horoskooppeihin.

Tässä voi tietenkin huomauttaa, että vielä satakunta vuotta sitten August Strindberg tuhlasi paljon aikaa ja rahaa alkemistisiin kokeiluihin ja mitä horoskooppeihin tulee, löytynee niihin uskovia, lähinnä naispuolisia, kansalaisia jokaisen kaupungin jokaisesta korttelista myös tämän päivän Suomessa.

Eipä sikäli, onhan noituuskin meillä kuulemma taas saavuttanut suurta suosiota feministipiireissä.

Tuohon aikaan oli kuitenkin myös älyllisen vapauden siivittämää aitoa totuuden etsintää. Sellaisia toisinajattelijoita saapui myös Prahaan, jossa Rudolf heitä ainakin jossakin määrin suosi ja muun muassa myönsi avustuksen Giordano Brunolle, joka sittemmin poltettiin italiassa roviolla.

Taiteenharrastus saavutti Rudolfilla lähes maaniset mitat, mutta epäilemättä sitä sinänsä pidettiin kruunupäiden oikeutena ja velvollisuutenakin.

Joka tapauksessa Rudolf keskittyi siinä määrin harrastuksiinsa, että varsinaiset hallintotehtävät alkoivat lopulta jäädä kokonaan suorittamatta.

Hyvänä hallitsijana häntä ei suinkaan voi pitää, mutta oliko hän varsinaisesti hullu, on kysymys sinänsä.

Melankoliaa eli masennustahan ei kai pidetty varsinaisena hulluuden muotona, vaikka se tänäkin päivänä luettaneen yleisimpiin mielitauteihin, sairaalloisiin psyyken tiloihin.

Aikoinaan melankolian syyn ymmärrettiin olevan jo sairauden nimeen kirjoitettuna: mustasappisuus. elimistön nestetasapaino oli järkkynyt mustan sapen liiallisen vallitsevuuden takia.

Kolmikymmenvuotinen sota sai alkunsa Böömistä ja vieläpä Hradčanyn linnasta, jonka ikkunasta pari neuvostoherraa heitettiin ulos (Prahan defenestraatio).

Riita koski silloin Rudolf II:n käskykirjeen tulkintaa, vaikka keisari oli ollut manan majoilla jo kuusi vuotta.

Valtosen kirja on tervetullut lisä siihen varsin vähäiseen kirjallisuuteen, jota meillä on näistä vaiheista julkaistu. Prahan merkitys keisarinkaupunkina on jo sen verran hämärtynyt, että myös Bertolt Brecht alussa siteeratussa runossaan on hairahtunut luulemaan, että sinne olisi haudattu vain kolme keisaria. Itse asiassa niitä on neljä.

Pienenä huomautuksena totean, että ennen meillä opeteltiin Itävallan perintömaat saksalaisessa muodossa: Ylä- ja Ala-Itävalta, Steiermark, Kärnten ja Krain. Valtonen käyttää niistä latinalaisia nimiä Styria,  Carniola ja Carinthia. Mistähän moinen uutuus?