Sentimentaalisuuden kultti

Hupakoiden aika

Sentimentaalisuuden kultti on pikkuhiljaa yhä vahvistunut. Nyt olemme saaneet jo kokea yhä uusia julkisia itkukohtauksia, joissa miehisen näköiset miehet vääntävät naamaansa kuin lapset ja antavat kyynelten virrata päntiönään. Se on ns. uusi normaali.

No, tätä ilmiötähän nyt onkin jo puolisen vuosisataa ajettu kuin käärmettä pyssyyn. Muistan hyvin, miten aikansa feministit jo 60-luvulla paheksuivat sitä, etteivät miehet itkeneet. Sen sijaan he tuppasivat liikaa nauramaan ja vieläpä ihan väärille asioille.

Oppia on sitten vuosikymmenten saatossa annettu ja otettu. Luultavasti viihdeteollisuus on se, joka on tehokkaimmin uusia malleja pitänyt muodikkaiksi pyrkivien edessä. Nythän kuuluu jo haastattelijankin ehdottomasti kysyä kohteeltaan, mikä saa hänet itkemään. Sen on syytä olla jokin sopivan ylevä asia.

Kuten Vladimir Nabokov ikimuistettavassa Gogol-esseessään esitti, on olemassa erityinen tekosyvällisyyden ja tekoaitouden laji, jota venäjäksi nimitetään pošlostiksi. Kyseessä on siis nimenomaan epäaito syvällisyys tai hienous, jota ihastellaan ja jolle kumarrellaan.

Nabokov ottaa esimerkiksi sen, kun ihminen katselee leikkiviä lapsia ja äkkiä saa kyynelet silmiinsä: miten ihania ne ovatkaan! Siinä samalla hän saattaakin pian haltioitua myös siitä tunteesta, jonka huomaa itsellään olevan: miten ihanaa onkaan, että minä vallan liikutun, kun katselen tuota näkyä! Olen minä vaan aika ihana.

Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on sentimentaalisesta oman tunteen palvonnasta. Se näyttäisi olevan läheistä sukua peilailulle ja sopii siis erityisen hyvin nuorille neideille ja miksei myös naisille yleensäkin. Luonto on säätänyt, että heille on tärkeätä tietää, miltä he näyttävät ja millaisia he muiden silmissä ovat.

Kun aikamme nyt on muuttumassa yhä enemmän naisten ajaksi, kiitos sen teknisen edistyksen, jota miehinen järki ja kunto ovat aikaan saaneet, ovat sekä naiselliset hyveet että paheet ja erityisesti naisten miellyttäminen tulleet yhä keskeisemmiksi asioiksi kulttuurissa.

Naissukupuolella on oman biologisen tehtävänsä johdosta omat, korvaamattomat ansionsa ja naisten paikkaa tässä luomakunnaassa ei tietysti kukaan voi täyttää. Kaikkein vähiten se onnistuu niin sanotulta sukupuolen vaihtajalta, joka tuhoaa terveet sukupuolielimensä ja yrittää parhaansa mukaan omaksua naisellisen käytöksen ja ulkonäön.

Myös naissukupuolella, kuten miehillä, on tietenkin tyypilliset paheensa. Tyhmimpien varalta totean, että tässä nyt puhutaan joukoista ja niissä ilmenevistä joukkokuntaisista eli tilastollisesti havaittavista eroista.

Niin sanotut stereotypiat kertovat meille, mistä suunnilleen on kysymys. Eivät ne tyhjästä ole syntyneet ja sosiologiset tutkimukset vahvistavat sukupuolierojen todellisuuden, mikäli joku vielä sellaista epäilisi.

Mitä paheisiin tulee, turhamaisuus ja petollisuus ovat ominaisuuksia, jotka esiintyvät tietenkin myös miehillä, naisilla niitä vain vielä vahvistaa se biologinen rooli, joka johtuu pariutumiseen ja ruumiinrakenteeseen liittyvistä asioista, joita lienee turha enemmälti esitellä. Sentimentaalisuus on luonnostaan naiselle lankeava pahe ja naisen kyyneleet kuuluvat tunnetusti maailman vahvimpien vesivoimien piiriin.

Miehelle naisellinen käytös sen sijaan on useimpina aikakausina ollut sopimatonta. Biologiselta kannalta asia on ymmärrettävä, sillä naisen valloittamista tuskin edistää, mikäli mies itse ryhtyy naisen tai lapsen rooliin. Suojeluvaistoon voi ehkä vedota ja kai se joskus toimii.

1700-luvun lopulla miehet kuitenkin heittäytyivät mahdollisimman sentimentaalisiksi. Asia näkyi sekä romanttisen rakkauden tolkuttomana palvontana että naisen nostamisessa niin ylös jalustalle, etteivät jalat enää maata tavoittaneet.

Tähän kokonaisuuteen kuuluivat aivan irrationaalliset tunnusteot ja uhraukset, itsemurhat ja kaksintaistelut. Oman tunteen palvonta kasvoi megalomaaniseksi, mutta tietty miehekkyys joka tapauksessa yhä säilytettiin. Kyynelehtivät Wertherit eivät itse asiassa olleet kovinkaan naisellisia, niin sentimentaalisia kuin olivatkin.

Tämän aikakauden hyökkäävään feminismiin kuuluu kaiken miehekkään panettelu ja halveksunta ja sen mukaisesti myös tervevaistoinen naisellisuus on ahdistelun kohteena. Jonkinlaisena ihanteena näyttäisi olevan seksuaalisesti perverssi ihminen (queer), joka vähintäänkin sanoutuu irti luonnollisesta maskuliinisuudesta, vaikka säilyttäisi sukuelimensä ja lisääntymiskykynsä.

Tämän mukaisesti ei sukupuolisuuden normaali kaksinapaisuus ole hyväksyttävää, vaan naisellisuuden ohella hyväksytään ainoastaan ei-miehinen perverssiys.

Ne ominaisuudet, joita on perinteisesti pidetty naisellisina, on nyt jo kauttaaltaan julistettu hyveiksi, siis myös ne aiemmin paheina pidetyt kuten sentimentaalisuus.

Voidaan todeta, että sentimentaalisuus on aina myös lapsen ominaisuus ja hänet erottaa täysikasvuisesta juuri tunne-elämän kypsymättömyys. Lapsi menee tunteidensa mukana eikä pystyisi itsenäisesti ja rationaalisesti määräämään kantaansa vaikka miten haluaisi. Hänen henkinen kehityksensä on vielä kesken.

Nainen ei tietenkään välttämättä ole henkisesti keskenkasvuinen olento, mutta biologisen tehtävänsä mukaisesti hän on psyykeltään lähempänä lasta kuin mies. Tuleehan hänen kyetä ymmärtämään narsistisen pikku olennon primitiivireaktioita.

Sekä naissukupuolella että miehillä on suhteessa eri määriä niitä ominaisuuksia, joita on tarvittu toisaalta metsästämisessä ja oman reviirin puolustamisessa ja toisaalta partnerin etsinnässä ja lasten hoitamisessa.

Nyky-yhteiskunnassa hallitsevilta näyttävät tarpeet ovat usein toisenlaisia, mutta olisi naiivia kuvitella, että minkään elävän olennon käyttäytymismallit ja valmiudet noin vain muuttuvat. Kukot syntyvät yhä kukoiksi ja kanat kanoiksi.

 Ihmiskunta on maailman sivu filosofoinut miehekkään ja naisellisen prinsiipin olemuksesta ja merkityksestä tässä maailmassa. Vanhassa symbolissa havaitsemme , miten yin ja yang ovat täydellisesti yhteen kietoutuneita ja vasta yhdessä muodostavat ympyrän, kuvioista täydellisimmän.

Mikäli toinen noista hävitetään tai vaikkapa kutistetaan, on tuloksena epämuotoinen kuvio, jonka katseleminenkin on vastenmielistä.

Luultavaa lienee, ettei luonnon järjestyksen perusteita voikaan muuttaa. Ennen pitkää tämä nykyinenkin sentimentaalisuuden purkaus palautuu kohti normaalia ja voi tietysti taas mennä sen ylikin. Harva lopultakin jäänee sitä itkemään.