Aikamme sankareita.

 

What do you want to do ?

New mail

Luovaa luokkaa

 

Antti Holma, Kaikki elämästä(ni). Otava 2020, 304 s.

 

Mistäpä ihminen kirjoittaisi, ellei hän oikeastaan tiedä mistään mitään eikä ole mistään kiinnostunut? No, vaikkapa nyt siitä, että hän kirjottaa tai oikeastaan ei kirjoita, koska ei siitä mitään tule, yrittää kuitenkin.

Tämä on meidänkin uudemmassa kirjallisuudessamme jo aika suosittu teema, jota joskus on nimitetty kirjallisuuden nollapisteeksi. Tällaista löytyy niin Saarikoskelta kuin parilta muultakin hänen aikalaiseltaan.

Itse asiassa kaikki nämä kuitenkin ovat kirjoittaneet. Kolmesataa sivua tekstiä oikeuttaa jo nimittämään itseään kirjailijaksi. Pelkät podcastit eivät vielä tuota tätä kunnianimeä, johon nojaten on jo täysin asiaankuuluvaa viettää boheemielämää.

Kun olin paristakin lähteestä kuullut, että kirja on aivan ratkiriemukas ja tuottaa ihanan vapautumisen ja niin edelleen, päätin toki tutustua opukseen joka näemmä oli nimenomaan tämän aikakauden todellinen peili ja sen suuri henkinen aikaansaannos.

Tuskinpa työni hukkaan meni, ei ainakaan minun silmiini ole sattunut toista kirjaa, joka yksinomaisemmin olisi askarrellut homoseksualismiin liittyvissä ongelmissa ja esimerkiksi yhtä paljon kiinnittänyt huomiota ympäristön hajusignaaleihin, jotka enimmäkseen liittyvät niin sanoakseni pakoputken puolelle.

Eihän siinä mitään dente lupus, cornu taurus, kuten sanotaan. Jokainen nyhjää sillä, mitä hänellä on.

Joka tapauksessa minua kiinnosti erityisesti tuon nykyisen kultaisen nuorison eli luovan luokan maailmankuva ja elämänpiiri. Miten tämä joukko sijoittaa itsensä omaan maahansa, Eurooppaan ja ihmiskuntaan ja arvioi niiden historiaa ja kulttuuria.

Tässä suhteessa en tullut hullua hurskaammaksi, mikä voitaneen antaa tekijälle anteeksi, hänhän oli nimenomaan halunnut kirjoittaa kirjan itsestään, omasta elämästään. Sen kannalta kiinnostavaa oli pikemmin se, miltä kertoja ajatteli itsensä näyttävän ja miltä muuta hänen ympärillään näyttivät. Ja sitten olivat nuo aina kaiken keskipisteessä olevat jortikat sekä tietenkin hajut.

Eipä siis mainittavaa uutta ja sitähän ei taida tällä alalla enää löytääkään, ellei nyt sitten pidä tuota hajujen tavatonta esillä olemista merkittävänä taiteellisena uutuutena. Saattaahan se sitä olla.

Muuten, kirjoittaja on kyllä todella tehnyt eräänlaisen tunnustuskirjan. En laske sitä ihan samaan luokkaan kuin Augustinuksen ja Tolstoin yritelmät, mutta kohtuus kaikessa. Kyllä hänkin on näköjään koettanut puristaa ilmoille kaikkein häpeällisimmätkin tai sellaisina pitämänsä asiat, hieman Rousseaun tapaan.

Niiden kiinnostavuudesta voi olla monta mieltä, mutta kaiketi kustantaja on arvioinut, että TV:stä tuttu henkilö myy varmasti, kunhan kirjoittaa ”kaiken”. Ehkäpä se niin onkin.

Suomi on valitettavasti kirjoittajan kotimaa ja sen johdosta hänen mahdollisuutensa ulkomailla ovat mitättömät. Silti sinne ulkomaille pitää mennä, kun sitä turvallista tilaa löytyy juuri sieltä ja sen lisäksi viho viimein todellinen isähahmo, jonka kanssa mennään peräti naimisiin. Siis homoliittoon.

Huomautan, ettei isänsä kanssa naimisiin menemisessä ole mitään kummallista nykyisenä aikana. Joka tapauksessa kyseessä näyttää olevan aito, voimakkaasti emotionaalinen kiintymyssuhde, toisin kuin niin monilla muilla parisuhteessa elävillä homoilla, jotka panevat toisiaan kerran kuussa ja muita joka toinen päivä, kuten kirjassa mainitaan.

Joka tapauksessa normaali suomalainen perhe on hirveintä, mitä kirjoittaja voi kuvitella: käynti marketissa kerran viikossa, kolme kakaraa, jossakin esikaupungissa…

Tulevaisuutta ei näemmä tästä näkökulmasta tarvita ja kukapa boheemi sellaista olisi koskaan kaivannutkaan. Maailma loppuu oman narsistisen olemassaolon loppuessa ja hyvä niin.

Yllättävästi kirjoittajalla on kuitenkin uskonnollisia tarpeita. Ehkäpä Jumala on ainoa mahdollisuus tehdä omasta maailmasta merkittävämpi kuin se muuten olisi. Kirjoitetaan sitten sekin mukaan.

Jumalan lisäksi kummittelee kirjassa myös Paholainen, jonka kanssa tehdään peräti sopimus, jonka laadusta ei oikein saa tolkkua. Joka tapauksessa ihminen, joka asioi noin korkeiden tahojen kanssa, ei ole ihan sellainen mitättömyys, kuin omasta ja muiden mielestä varmaankin muuten näyttäisi.

Tässä nyt kaiketi sitten on kuva siitä paljon puhutusta luovasta luokasta. Intellektuaaliset ongelmat ovat kaikesta päätellen sille aivan vieraita, mutta sen sijaan ikinaiselliset ulkonäkökysymykset sitäkin tärkeämpiä. Miehuus on koko porukalle jotakin käsittämätöntä ja vihattavaa ja ainakin ulkopuolista, paitsi jos se liittyy homoseksiin. Mies nyt ainakin haisee hyvin kiihottavalle.

Itse asiassa kirjoittaja ilmoittaakin olevansa henkisesti sairas ja omassa joukossaankin poikkeustapaus eikä mikään ideaalityypin kuvaus. Vanhemmiten hän on alkanut kärsiä yökastelusta, joka on vakavan psyykkisen häiriön oire. Isällinen puoliso toki ymmärtää ja paijaa.

En ollenkaan yritä lytätä kirjaa, se on aikansa dokumentti ja aivan ilmeisesti kertoo myös tekijän elämästä paljon ihan tosia asioita. Toisaalta se myös kuvastaa kulttuuria, jonka piirissä se julkaistaan ja jossa se mahdollisesti saavuttaa suosiotakin. Käykö niin, aika näyttää.

Olisi ennenaikaista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä edes siitä ns. luovan luokan boheemisektorista, jossa tämä kirja tapahtuu, mutta on se silti kiinnostava myös aikakautensa tuotteena.

Tabuja ei kirjoitetussa tekstissä enää ole ollut kymmeniin vuosiin ja siinä suhteessa kulttuurimme on saavuttanut niin sanoakseni kypsän vaiheensa. Tabut, kiellot ja sensuuri kohdistuvat nyt ajatuksiin ja mielipiteisiin, jotka syystä tai toisesta ovat antagonistisessa suhteessa esimerkiksi juuri tämän kirjan kuvaamaan elämäntapaan. En tiedä, ovatko ne ns. luovalle luokalle ongelma. Tuskin nyt sitten.