keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Kovia aikoja

 

What do you want to do ?
New mail

Karjalainen näkökulma

 

Pekka Vaara, Viena 1919-1922, Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020, 400 s.

 

Itä-Karjalan ja erityisesti sen -nyt satavuotiaan- autonomisen alueen historiasta alkaa meilläkin olla varsin runsaasti tutkimusta. Vielä 1980-luvulla tilanne oli aivan toinen ja muistelmien ohella suomalainen lukija saattoi luottaa lähinnä Mauno Jääskeläisen ja Stacy Churchillin sinänsä hyviin tutkimuksiin.

Nyt on esimerkiksi ns. heimosotia jo tutkittu varsin kattavasti. Etenkin Jouko Vahtola ja Jussi Niinistö ovat niihin perehtyneet ja viimeksi Roseliuksen ja Silvennoisen Villi itä on lisännyt asiaan oman tärkeän näkökulmansa. Mirko Harjulan teokset ovat niinikään tässäkin kohden korvaamattomia.

Kun luetteloon lisätään Markku Kangaspuron ja Sari Autio-Sarasmon väitöskirjat, tuntuukin alueen historia vuosina 1917-1922 varsin perinpohjaisesti kalutulta.

Itse asiassa sinne jää vielä paljonkin tutkimattomia tai huonosti tutkittuja alueita ja väitöskirjojakin on vielä syytä odottaa. Suurten terrorin aika 1930-luvulla on vielä sitten oma lukunsa ja voimme tervehtiä ilolla sitä, että sitä aletaan nyt tutkia projektin voimin.

Pekka Vaara on myös kirjoittanut Itä-Karjalan historiasta ja hänen aiempaa teostaan on tällä palstalla käsiteltykin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=legioonien+aika ).

Jos kysytään, mitä ihmettä Vaara vielä luulee tähän voivansa lisätä kaikkiin noihin tutkimuksiin, voisi vastaus lyhyesti olla se, että hän antaa asioille karjalaisen näkökulman. Asia on sikälikin luonteva, että hän itse polveutuu itäkarjalaisesta suvusta.

Näkökulmalla todella on historiassa myös merkitystä ja siitä voi vakuuttua, kun lukee kirjan. Asia on näet niin, että Itä-Karjalan kansalla todella oli jo tuohon aikaan oma näkökulmansa asioihin noina kohtalon hetkinä, vaikka sitä ei aina oteta vakavasti.

Kansa oli toki suureksi osaksi valistumatonta eikä usein kyennyt ymmärtämään valtiollisen tai kansainvälisen tason asioita, mutta älymystö tai aktivistit saivat kyllä huomattavaa vaikutusvaltaa ja joukot lähtivät enemmän tai vähemmän innostuneina niiden mukaan.

Intoa oli omiaan lamauttamaan aineellinen niukkuus, joka paheni liki absoluuttiseksi kurjuudeksi samaan aikaan, kun bolševikkien talous- ja yhteiskuntapolitiikka eli sotakommunismi romahti ja nälänhätä ja energiapula halvauttivat koko maan. Henkiin jäämisestä tuli ykkösprioriteetti.

Juuri siihen aikaan sijoittuu Karjalan kansannousu 1921-1922, jota usein pidetään viimeisenä niin sanotuista heimosodista. Tälle näkemykselle on katetta sikäli, että Suomesta tuli innokkaista auttajia ja täältä myös järjestettiin aseita ja muuta materiaalia. Sekä kapinoitsijoiden että auttajien into lopahti pian, nälän ja pakkasen kurjuudessa. Puna-armeija sentään saavutti tavoitteensa, mutta kalliilla hinnalla.

Tuossa vaiheessa bolševikkivalta viimeistään vakiinnutettiin Karjalassa. Vuosina 1919-1920 olikin ollut aika, jolloin valta alueella oli karjalaisten itsensä käsissä. Liittyminen Suomeen oli valveutuneimman väen keskuudessa suosittu ajatus, jota tosin oli pehmennettävä selittämällä, että pyrittiin itsenäisyyteen. Sen jälkeen valtiollisesta yhteydestä voitaisiin päättää.

Toki bolševikit olivat alusta pitäen pyhästi luvanneet kunnioittaa kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta, mutta kuten tunnettua, ajat muuttuvat. Joutuivathan bolševikit luopumaan kaikista muistakin periaatteistaan mikä ei toki ihme ollut. Realismi opitaan vasta vallankumousten jälkeen, ennemmin tai myöhemmin.

Moskovasta katsoen Vienan kapinassa oli kyse niin sanotusta banditismista, jota samaan aikaan esiintyi lähes kaikilla rajaseuduilla. Yleensä kyse ei ollut varsinaisesta rosvoilusta sen itsensä vuoksi, vaan poliittisesti motivoituneista ryhmistä, jotka halusivat bolševikkivallan kukistamista ja koettelivat sen kykyjä.

Keväällä 1921, sotakommunismin romahtaessa ja Kronstadtin matruusien noustessa kapinaan, Neuvosto-Venäjä oli heikoimmillaan ja oli kovin huonossa kunnossa vielä vuoden kuluttuakin, kun se yritti järjestellä suhteitaan länsivaltoihin keväällä pidetyssä Genovan konferenssissa.

Karjalan kansannousu sattui samaan aikaan kun kongressia valmisteltiin ja kun sekä karjalaiset että suomalaiset vielä halusivat antaa kapinan Kansainliiton käsiteltäväksi, sen merkitys paisui jo suureksi ja Moskovasta uhattiin Suomea avoimesti sodalla. Trotski piti silloin tunnetun puheensa, jossa esitti skenaarion siitä, miten baškiiriratsuväki kostaisi jokaiselle helsinkiläiselle porvarille erikseen yrityksen estää neuvostovallan nousu ylös alhostaan.

Virallinen Suomi sulki itärajansa ja kielsi olevansa kapinan takana, mikä oli tottakin. Sisäministeri Ritavuori sai maksaa tämän politiikan hengellään ja kaiken kaikkiaan tämän sinänsä pienen konfliktin psykologinen vaikutus näyttää olleen hyvin suuri. Kuuluihan sen jälkipuintiin myös AKS:n perustaminen. Se on syytä muistaa myös sekä Läskikapinan että Varsovan reunavaltiosopimuksen taustalla.

Hurmahenkisille nuoriso-aineksille kansannousu oli ollut pyhä sota ja suuren symbolisen merkityksen se sai myös rajan itäpuolella, jossa erityisesti Toivo Antikaisen johdolla suoritettu Kiimasjärven valtaus sai kulttimaineen. Antikaisen nimi loistaa yhä Petroskoilaisissa katukilvissä.

Kaikissa noissa ns. heimosodissa vastakkain olivat yleensä ennen muuta suomalaiset keskenään, punaiset ja valkoiset. Sen lisäksi karjalaisten toimintaympäristössä oli ajoittain mukana niin valkoisia kuin punaisiakin venäläisiä ja lisäksi liittoutuneita, brittejä ja heidän joukkojaan, muun muassa serbejä.

Karjalaisten rooli näissä vaiheissa on jälkipolvien silmissä yleensä päässyt hämärtymään, vaikka kysymys sentään oli heidän maastaan ja he myös olivat kyllin aktiivisia ja kykeneviä onnistuakseen ajoittain jopa torjumaan viholliset, muun muassa paroni von Tiesenhausenin johtaman rankaisuretkikunnan.

Kuten Marina Vituhnovskaja on todennut, karjalaisten keskuudessa nationalismi ei ollut vielä ehtinyt kypsään vaiheeseensa ja oli saavuttanut lähinnä älymystön, jota alueella oli vielä vähän. Sen merkitystä ei kuitenkaan pidä ignoroida. Kyllä karjalaisten omista kansallisista pyrkimyksestäkin on syytä puhua, ei niitä voi selittää pelkiksi suomalaisten juoniksi.

Sitä paitsi suomalaiset ja karjalaiset olivat osittain myös vastakkain, kuten tapahtui erityisesti ns. Karjalan rykmentin tai legioonan (”otraatan”) aikana. Tuon kansalaissodan ja intervention lyhyen aikakauden poliittiset asetelmat muuttuivat niin usein ja niin perusteellisesti, että aikakautta käsittelevät kirjatkin voivat joskus vaikuttaa kovin sekavilta.

Tämä ei koske Vaaran kirjoja. Luen hänen suureksi ansiokseen sen, että kirjojen karjalainen näkökulma selkeyttää myös lukijan kannalta muutosten ja niiden merkityksen ymmärtämistä. Aivan liian usein on historiankirjoituksessa karjalainen näkökulma sekoitettu bolševistiseen ja venäläiseen tai sitten suomalaiseen, kuten erityisesti ennen sotia tehtiin.

Tuo näkökulma ansaitsee kuitenkin tulla esitellyksi omana itsenään ja mielestäni tekijä on tässä onnistunut poikkeuksellisen hyvin. Kirjojen kääntäminen venäjäksi olisi hyvä idea. Siinä tapauksessa niissä kyllä olisi syytä olla lähdeviitteet ainakin sellaisissa paikoissa, joissa nojataan suomalaiseen tutkimukseen, jota ei venäjäksi ole saatavilla. Ja sitähän riittää.

Ehkäpä jokin lyhennetty laitos voisi tulla kysymykseen?

4 kommenttia:

  1. "Toki bolševikit olivat alusta pitäen pyhästi luvanneet kunnioittaa kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta"

    Taitaa kuitenkin olla niin, että tuo periaate oli bolshevikeille (Lenin, Trotski) pelkästään taktinen näkemys "eroaminen yhtymisen vuoksi" lopullisen tavoitteen olessa Maailman Neuvostoliitto maailman vallankumouksen kautta.

    Loistava rinnakaislukemisto kirjalle on Risto Volasen Nuori Suomi, jossa mm. Vienanretki kytketään Euroopan tapahtumiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bolsevikit olivat julistaneet vähemmistökansojen itsemääräämisoikeutta aina Venäjästä eroamiseen saakka epäilemättä taktisista syistä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen julistautuivat monet Venäjän reuna-alueiden kansat itsenäisiksi, mutta tekivät sen oman porvaristonsa voimin ulkomaiseen tukeen turvautuen. Näin oli käynyt Venäjän kehittyneimmissä osissa Puolassa, Baltiassa ja Suomessa. Myös Keski-Aasiassa, Gruusiassa ja Ukrainassa oli vahvoja kansallismielisiä liikkeitä. Tämä sai bolsevikit muuttamaan kansallisuuspolitiikkaansa. Kansallisuusasian kansankomissaari Stalinin marraskuussa 1918 Pravdassa muotoileman linjan mukaan itsenäisyyttä tavoitelleet reuna-alueet olivat muuttuneet “imperialismin ja vastavallankumouksen välikappaleiksi”. Tämä ei vastannut alueiden työväenluokan etua, joka oli pysyminen liitossa vallankumouksellisen Venäjän kanssa. Kansallinen itsehallinto voitaisiin ratkaista vain alueen työväen itsehallinnon pohjalta. Tältä pohjalta muodostettiin vuosina 1918 – 1920 joitakin alueellisia “työkommuuneja” muun muassa eestiläisille, Volgan alueen saksalaisille ja karjalaisille juuri ennen Tarton rauhanneuvotteluja.

      Poista
  2. "Itä-Karjalan kansalla todella oli jo tuohon aikaan oma näkökulmansa asioihin noina kohtalon hetkinä, vaikka sitä ei aina oteta vakavasti."

    Karjalaisilla ja muilla heimokansoilla oli sama ongelma kuin suomen kansalla 1000-1100-luvuilla: liian pieni ja heikko aikana, jolloin naapurikansat olivat astuneet seuraavalle tasolle valtiollisessa kehityksessä ja osaksemme jäi alistua voittajan yhteyteen. Onneksi se oli Ruotsi ja se kesti vuoteen 1809. Karjalan kansalle (ja muille Venäjän pienille vähemmistökansoille) ei ole käymässä yhtä hyvin....

    VastaaPoista
  3. Olisi tosiaan piristävää lukea enemmän itäkarjalaisten ja paikallisten venäläisten näkökulmasta eli siitä, millaista oli elää eri tahojen (valkoinen Suomi, punainen Suomi, bolshevikit, englantilaiset) pelastusyritysten kohteena.

    Mahtaako olla niin, että tässä korostuu vähälukuisen karjalaisälymystön ääni? Tämä älymystö luultavasti pakeni Suomeen tai tuhoutui viimeistään Stalinin vainoissa.

    Tietoni itäkarjalaisten historiasta ovat sangen kehnot. Ymmärtääkseni kansan sivistystaso oli jokseenkin saamelaisten tasoa. Oliko itäkarjalaisilla edes omankielistä papistoa ja jumalanpalveluksia?

    Suomalaisia ja itäkarjalaisia tosiaan yhdistää, että molemmat ovat saaneet strategisen sijainnin vuoksi raskaita iskuja, mutta kummallakin on vaikeuksia kääntää Pietarin miljoonakaupungin läheisyyttä eduksi joitakin putoilevia murusia lukuun ottamatta.

    On kelpo ravistelua kääntää itseään kovin vapaina länsimaisina itsestään selviöinä pitävien EU-suomalaisten katseet tuonne vain muutaman kilometrin päähän rajan taakse, jossa sukulaiskansa elää poliittisesti ikuisena altavastaajana. Saamme kiittää merta vaihtoehdoista, mutta matka naapurin osaan ei ole sekään pitkä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.