Jäähyväiset Ruotsille

 

Kansakunnan onnenpotku

 

Valtakunnan vaihdos 1809. Ajan tuntoja Alopaeuksen pappissuvun papereissa. Toimittanut Kari Tarkiainen. SKS 2009, 243 s.

 

On erinomaista, että Suomessakin löytyy sentään yksi kustantamo, joka pystyy julkaisemaan myös sellaista aineistoa, joka ei tuota firmalle voittoa.

Sellainenhan on ja tuleekin olla Suomalaisen kirjallisuuden seuran, joka on perustettu aatteelliseksi ja tieteelliseksi yhdistykseksi. Tässä välillä se taisi yrittää kohentaa finanssejaan julkaisemalla jonkin naisnyrkkeilijän elämäkerran. Onneksi sille tielle ei liene vielä ihan tykkänään luisuttu.

Tämä käsillä oleva kirja on hyvä osoitus siitä, millaista julkaisutoimintaa maassa tarvitaan sen bisneksen ohella, joka tuottaa puhdasta tuloa firman kassaan.

Tämä kirja koostuu pääosin Alopaeus -sukuun kuuluneiden ihmisten dokumenteista. Kuten tavallista, tämäkin pappissuku oli alun perin suomenkielinen ja sen ensimmäinen tunnettu edustaja oli talonpoika Tuomas Kettunen Kerimäeltä. Hän eli jo 1500-luvulla.

Kun suvun jäseniä pääsi opintielle, tarvittiin tietysti uusi nimi ja sellaiseksi tuli aluksi Kettunius. Jostakin syystä se ei ajan oloon miellyttänyt ja niinpä johdettiin kreikan kielestä uusi nimi Alopaeus. Alopeks tarkoittaa kettua.

Kuten tunnettua, Venäjän ulkoasiainhallinnossa pisimmälle päässeet suomalaiset olivat tämän suvun jäseniä. Vanhan Suomen puolelle jääneillä oli lyhyt matka Pietariin ja keisarikunnassa luterilaisilla saksalaisilla oli yleensä erinomaiset mahdollisuudet virkauralle. Sekaan mahtui hyvin myös ruotsinkielisiä Viipurista, jossa saksaa myös osattiin.

David Alopaeus toimi ennen Suomen sotaa Venäjän lähettiläänä Tukholmassa ja nousi sitten Venäjän ulkoministeriksi. Yhdessä kreivi Rumjantsevin kanssa hän myös edusti Venäjää Haminan rauhanneuvotteluissa. Hänen vanhempi veljensä Magnus (Maksim Maksimovitš) toimi Venäjän lähettiläänä Preussissa ja Englannissa.

Nämä veljekset siis saattoivat tarkkailla aikakautensa historiaa sen ehdottomalta huipulta ja raportoivat suoraan keisarille. Tässä kirjassa ei kuitenkaan julkaista heidän papereitaan, vaan sen sijaan pappisuralle jääneen serkun, Porvoon piispaksi nousseen Magnus Jacob Alopaeuksen ja hänen lähipiirinsä dokumentteja.

Toki kytkentä Viipurin serkkuihin löytyy: kun tuomiorovasti Magnus Jacob Porvoon piispan varamiehenä esittäytyi keisarille tämän saapuessa Porvooseen, saattoi keisari heti todeta, että nimi onkin tuttu. Suuressa armossaan keisari lahjoitti Magnus Jacobille myös briljanttisormuksen.

Suuriruhtinaskunnan tultua liitetyksi Venäjään kirjoitti myös Magnus Jacob rakkaalle serkulleen Davidille kirjeen, jossa hän pyysi edistämään poikansa Per Johanin pääsyä tuomiorovastiksi. Ei ole tietoa, tekikö Stuttgartiin lähdössä ollut David asiassa jotakin. Ainakaan Magnus Jacobin havittelema vierailu ei enää onnistunut.

Tässä kirjassa julkaissut paperit eivät suinkaan rajoitu vuoteen 1809 tai edes vuosiin 1808-09. Mukana on niinkin varhainen dokumentti kuin muistopuhe Augustin Ehrensvärdistä (”Yxitotinen”) vuodelta 1773. Itse asiassa Ruotsin vallan aikuiset dokumentit ovatkin kiinnostavimmasta päästä.

Pappissuvun jäsenet olivat hyviä kuninkaan alamaisia kaikki tyynni, mutta samalla myös suomalaisia patriootteja, mikä näkyy monessa asiassa. Varsin kiinnostavia ovat puolustuspuhe -ja liki ylistyspuhe- suomen kielestä, jonka tilannetta kymnaasilehtori Magnus Jacob selostaa vuonna 1781.

Kiinnostavia ovat myös puheet Suomen kaartin lipun vihkiäisissä 1803 ja kruununprinssin syntymän kunniaksi vuonna 1799.

Viimeisten puolen vuosisadan mittaan meillä on tullut yhä yleisemmäksi harhaluuoksi se, ettei Suomea ennen vuotta 1809 kuvitella edes olleen vaan esimerkiksi viitataan siihen, että Ruotsi luovutti Venäjälle vain joukon läänejään.

Tuossa tapauksessa asian juridinen selkeys vaati tietysti viittaamista selkeästi määriteltyihin alueisiin, mutta ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei Suomea olisi ollut. Myös kruununprinssi Carl Gustaf sai Suomen suuriruhtinaan arvon ja, kuten mainittu, myös Suomen henkikaartin rykmentti perustettiin.

Kelpo kansalaiset Suomessa tunsivat ehdottomasti olevansa suomalaisia sikäli kuin eivät olleet identiteettinsä puolesta jotakin muuta.

Ehkä suorastaan kokoelman kiintoisin on puhe kruununprinssin kuoleman johdosta vuonna 1805, jossa matematiikan ja logiikan lehtori Magnus esittää aika reippaan ja vapaalla kädellä piirretyn Ruotsin valtakunnan historian ja antaa muun muassa katolisen kirkon kuulla kunniansa.

Prinsessa Cecilian syntymän johdosta vuonna 1807 pidetty puhe ajoittuu vain pari kuukautta aiemmaksi kuin venäläisten hyökkäys Suomeen. Tapahtuma on antanut puhujalle tilaisuuden pohtia pitkään myös primitiivisten valtioiden olemusta ja muita tärkeitä asioita.

Oman lukunsa muodostavat ne moninaiset kuvaukset, joita papereissa on venäläisten saapumisesta Porvooseen ja Turkuun, sodan ajan tapahtumista ja huhuista, keisarin ja hänen saattueensa saapumisesta ja Porvoon valtiopäivistä (lantdag).

Useassa tapauksessa kuvaukset eivät sisällä mitään niin sanotusti arvokasta uutta tietoa, mutta kyllä sen sijaan tuoreita näkökulmia, joissa on huvittaviakin yksityiskohtia erilaisista kömmähdyksistä sekä detaljeja, jotka värittävät muutoin hieman valjuksi jäävää kuvaa.

Toki materiaalia löytyy Venäjänkin puolelta ja esimerkiksi ruhtinas Gagarinin kertomus Les treize journées ou la Finlande on alansa helmiä.

Gagarin muuten piti tuomiorovasti Magnus Jacobin maapäiväsaarnaa hyvin pitkästyttävänä ja arveli sen olleen suomenkielinen. Itse prelaatti puhui mielestään lyhyesti. Tekstiin voi tästä kirjasta tutustua ja täytyy sanoa, että kaikessa kuivuudessaan se oli yllättävän asiapitoinen ja uskallettukin. Tuskinpa tapana oli, että tuollaisessa yhteydessä ilmaistiin jopa ajatuksia. Kristillistä yksimielisyyttähän siinä toki teroitettiin kuulijoille, itse keisarin osoittaman epistolatekstin mukaan.

Ne tekstit, jotka liittyvät venäläisten joukkojen tuloon ja oleskeluun, todistavat operaation sujuneen yllättävän rauhallisesti, minkä johdosta venäläisten komentajia kohtaan tunnettiin suurta kiitollisuutta. Eräässä kohdassa mainitaankin, että olisi ollut suuri onnettomuus suomalaisille, mikäli kenraali Buxhoevden olisi joutunut ruotsalaisten vangiksi.

Buxhoevdenin ja muiden baltiansaksalaisten kanssa kommunikaatio sujui hyvin, eikä näytä siltä, että myöskään gruusialaisen ruhtinas Bagrationin kanssa olisi ollut ongelmia. Myöskään pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin nimi ei tule huonossa yhteydessä esille.

Uskollisuuden valan suhteen kelpo tuomiorovastilla kuten monilla muillakin oli skruupeleita niin kauan kuin Kustaa IV Adolf oli valtaistuimella. Hänen syöksemiseensä vallasta osallistui tunnetusti myös kenraali Adlercreutz, joka sen takia menetti arvonsa Alopaeuksen silmissä.

Joka tapauksessa keisarin lempeyttä ja Suomea kohdannutta tavatonta onnenpotkua jaksetaan näissä dokumenteissa hehkuttaa ja syytä olikin. Sodanvaaran ja sotilasrasituksen poistuminen, verovarojen jääminen omaan maahan ja maatullien poistaminen, uusien vesireittien aukeaminen ja moni muu asia viittasi valoisaan tulevaisuuteen eikä tässä petyttykään.

Kari Tarkiaisen asiantunteva johdantoartikkeli on hyvä johdatus dokumenttien lukemiseen. Vain yksi dokumentti on suomenkielinen, mutta ajan oloon nähden sangen lukukelpoinen, vaikka sen ortografia on uskollisesti säilytetty originaalin mukaisena.