Journalismin aikakausi

 

Journalismin ylä- ja alamäki

 

Jyrki Koulumies, Koulumies riittää. Karisto 2020, 287 s.

 

Nykyaikainen sanomalehdistö, mikä on toki väljä käsite, syntyi Suomessa itse asiassa vasta 1800-luvun lopulla ja laajeni sitten koko kansan instituutioksi 1900-luvun äänioikeusreformin ja kaiken maailman suurten mullistusten myötä.

1920-luvulta lähtien elektroninen media eli aluksi lyhyesti radioksi kutsuttu laitos yhdisti ensimmäistä kertaa koko kansan reaaliajassa ja antoi, tai ainakin yritti antaa sille sekä yhteisen normaaliajan että normaaliääntämyksen ja sen ohella vielä tärkeimmät ajankohtaiset tiedot ja myös kaikille samanaikaiset kulttuurikokemukset.

Radion suuri aika ulottui vain sotavuosista 1960-luvulle. Silloin aloitti voittokulkunsa taikalaatikko, jota myös sontaluukuksi ja kotialttariksi kutsuttiin. Ajan mittaan sen nimeksi vakiintui suomen kielen ehkä lyhin sana -TV.

Jyrki Koulumies kuului sota-ajan lapsiin ja hänen toimittajanuransa kattoi kaikki nuo median lajit, jotka toki ovat yhäkin olemassa. Lisäksi hän uransa lopulla sai käyttöönsä vielä internetin.

Mikäli ajatellaan koko nykyaikaisen suomalaisen journalismin iäksi vain noin 150 vuotta, mikä toki on määritelmäkysymys, voi todeta Koulumiehen uran jo siitäkin näkökulmasta aika pitkäksi. Lehdistön toiminnan tekniset edellytykset muuttuivat hänen aikanaan hyvin merkittävästi ja television huikea nousu sattuu hänen aikaansa, samoin kuin sen maineettoman mahalaskun alku.

Joka tapauksessa ura on niin pitkä, että sen pohjalta sopii jo tehdä yleistyksiä kehityksen peruslinjoista eikä Koulumies tässä suhteessa jätäkään kynttiläänsä vakan alle.

Ajalle tyypillisesti Koulumies ei suinkaan valmistunut yliopistosta journalistiksi, sillä sellaista linjaa ei ollut. Hän opiskeli valtiotieteellisiä aineita, muun muassa kansantaloutta ja valmistui maisteriksi, vanhan koulun miesten terminologiassa paskamaisteriksi, jollaisilla oli laajat yleistiedot ja valmiudet tieteelliseen ajatteluun, mutta ei varsinaista ammattikoulutusta mihinkään.

Sittemminhän niin sanottu journalistikoulutus on tuottanut spesialisteja, joiden pätevyys muodostuu täsmälleen päinvastaisista aineksista.

Jokainen aikoinaan televisiota seurannut muistaa Koulumiehen ainakin Ulkolinja -ohjelmista. Hänellä oli laaja kansainvälinen kokemus muun muassa Moskovan ja Lontoon kirjeenvaihtajana, mikä antoi pohjaa erilaisten kulttuuripiirien ymmärtämiselle, mutta olennaisempaa tietenkin oli kyky ja halu analysoida kriittisesti uutisaineiston merkitystä.

Tuohon aikaan tämän ei ajateltu olevan sama asia kuin poliittisesti korrektien totuuksien julistamista ja maailman mittaamista sen mukaan.

Ulkomaantoimittajien ja kirjeenvaihtajien maailma oli oma yhteisönsä, jossa lähes kaikki tunsivat toisensa ja jossa monenlaiset persoonallisuudet viihtyivät. Eri maissa vallitsivat erilaiset normit ja olosuhteet ja ne oli tunnettava menestyäkseen.

Koulumies korostaa sitoutumistaan aidosti analyyttiseen journalismiin. Sellaisen arvoa ei mitata sillä, miten monta minuuttia etuajassa se saa kerrottua maailmalle jostakin merkittävästä tapahtumasta tai miten suuria tunteita se pystyy nostattamaan, saati siitä, kenen etuja se palvelee.

Koulumiehellä on paljon kiinnostavia ja jopa hykerryttäviä esimerkkejä sekä onnistuneesta journalismista että kaameista fiaskoista, joita asiantuntemattomat alan miehet ja välikädet olivat saaneet aikaan. YLE:n  byrokratia on oma lukunsa ja se näyttää ajoittain päässeen aivan huikeisiin saavutuksiin. Mitä digitalisointiin tulee, ei yliopistokaan tainnut aina jäädä pekkaa pahemmaksi.

Pienenä esimerkkinä mainittakoon vain, että kun jo iät ja ajat toimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana toiminut kirjoittaja pyrki Ylelle töihin, totesi byrokraatti, että oli mahdollista maksaa vain harjoittelijan palkkaa, koska henkilö ei ollut suorittanut toimittajan tehtäviin pätevöittävää tutkintoa eikä työskennellyt Ylessä, joka oli ainoa mahdollinen paikka pätevöitymiseen.

Kirjoittajan elämään on mahtunut paljon iloa ja surua myös yksityisellä puolella, mutta journalismin kehityksen kannalta kiinnostavinta ovat hänen huomionsa TV:n niin sanottujen asiaohjelmien kehityksestä ja toimittajan työn ja roolin kehityksestä yleensä.

Itse seurasin TV:tä viime vuosituhannella päivittäin, mutta nykyään jo pelkkä uutisten seuraaminen on aikamoista kärsimystä ja mikäli niitä seuraan, riittää yleensä toisella korvalla kuunteleminen. Samaan aikaan voi lukea jotakin aidosti kiinnostavaa ja kunnolla esitettyä.

Niin sanotusta tosi-TV:stä, jota nykyään on, ehkäpä juhlallisen kunnioituksen herättämiseksi, ruvettu kutsutaan reality-ohjelmaksi, kirjoittaja ei vaivaudu paljon puhumaan, onhan sen typeryys niin ilmiselvää eikä se sen kummempaa pyri olemaankaan. Sen suosiosta saattaisi ehkä sentään päätellä jotakin.

 Kirjoittajaa kiinnostaa kuitenkin se aines, jonka tuottamiseen pitäisi sisältyä älyllistä kunnianhimoa.

Matalinta tasoa edustavat ilmeisesti ne nykyiset ohjelmat, joissa joku julkkis kävelee ja kertoo näkemästään ja sen jälkeen pari studiossa olevaa pikkujulkkista kertoo, mitä se julkkis oli nähnyt tai kertonut näkevänsä ja oliko tämä kiva juttu. Asiat pureskellaan mahdollisimman valmiiksi ja mallihenkilöt antavat myös kotisohvalla istuvan typeryksen puolesta viitteet siitä, miten niihin pitää suhtautua. Formaatti muistuttaa siis ns. valmiiksi nauramista.

Älyllisen tason romahdus on varsin masentava piirre, mutta raivostuttavaa on myös laiskan, virheellisen ja tarpeettomia anglismeja vilisevän kielenkäytön viljeleminen. Hyperkorrektia kieltä kuunnellessa tuntuu siltä, kuin puhuja ajattelisi, että itse asiassa olisi upeinta sanoa asiat kokonaan englanniksi, mutta kun se nyt ei ainakaan vielä oikein sovi, niin pyritään ainakin mahdollisimman pitkälle siihen suuntaan.

Tässähän tulee mieleen Sodan ja rauhan Hippolyte, täydellinen typerys, joka halutessaan antaa erityistä vakuuttavuutta niin sanotuille ajatuksilleen, kertoi ne uudelleen ranskaksi, jota hän osasi varsin hyvin.

Niin sanottu tutkiva journalismi, joka sellaisenaan on hyvinkin tärkeä journalismin alalaji, on sankaritoimittajien käsissä rappeutunut usein suuria skuuppeja tavoittelevaksi paljastuskirjallisuudeksi ja salaliittoteoretisoinniksi, joka antaa ymmärtää, ettei mikään tässä maailmassa ole sitä, miltä näyttää. Konnat pettävät aina ja kaikkialla.

Vaikka myös TV, kuten lehdetkin ovat kovin kaltevalla pinnalla ja ehkä juuri sen vuoksi, on rappeutunut journalismi yhä näkyvämpää ja sen edustajat yhä pöyhkeämpiä. Yli kuusikymppistä, eläköityvää Koulumiestä haastatteleva toimittajanplanttu kyseli tältä osaaottavasti, tuntuiko tämä nykyinen työrytmi jo vähän liian kiihkeältä ja miten sitä niin kuin oli vielä kyydissä yritetty pysyä.

Koulumies ei jäänyt tässä eikä muuallakaan vastausta velkaa. Kirja vilisee toinen toistaan terävämpiä., brittiläistyyppisiä sarkasmeja ja ne kannattaa lukea ihan omassa kontekstissaan eikä referoituina.