Mestarin työtä

 

Väärään aikaan ilmestynyt

 

Toivo Pekkanen, Inkerin romaani. WSOY 2002, 352 s.

 

Toivo Pekkanen tunnetaan tietenkin ennen muuta työläiskirjailijana. Tehtaan varjossa oli ensimmäisiä niin sanottuja työläisromaaneja, jotka myös valkoinen Suomi oli valmis ottamaan kaanoniinsa. Itse asiassa kai ensimmäinen.

Niinpä Pekkanen sai niskaansa ”luokkakantaisten” toverien vihat. Taistolaisaikana hänen nimensä oli lähinnä kirosana. Kapitalistin pussiinhan se sellainen kirjailija pelasi, joka kuvasi työläistä kehittyvänä yksilönä, intellektuellina, joka ei ollutkaan ennen muuta luokkansa soturi.

Sotien aikana Pekkanen toimi valtion tiedotuslaitoksen palveluksessa, kuten suurin osa muutakin eturivin älymystöämme Mika Waltarista Georg Henrik von Wrightiin. Tässä tehtävässä heillä tietenkin oli yhteiskunnallis-poliittinen missio, pönkittää rintaman ja kotirintaman henkistä kestävyyttä ja taistella propagandahyökkäyksiä vastaan. Sen ajan teoksilla oli yleensä sen  mukainen tendenssi.

Inkerin romaani kirjoitettiin myös jatkosodan aikana, mutta sen ilmestyminen lykkääntyi aina vuoteen 2002. Neuvostoliittohan ei hyväksynyt itsestään kerrottavan muuta kuin oman ”virallisen” totuutensa ja tuskinpa olisi ollut kustantamoa, joka olisi edes yrittänyt julkaista tätä kirjaa sodan jälkeen valvontakomission arvosteltavaksi.

Toisaalta kirja olisi hyvinkin voitu julkaista sodan aikana. Niinhän tapahtui Valentin Kiparskyn klassiselle tutkimukselle Suomi Venäjän kirjallisuudessa. Kun siitä sodan jälkeen otettiin uusintapainos, oli tarvetta vain pienille muutoksille, mikä osoittaa kirjan korkean laadun.

Laadukas se on tämäkin kirja, mutta luulenpa, että sen ilmestyminen olisi juuri sen takia ollut mahdotonta. Se on nimittäin myös sen verran totuudellinen.

Minusta näyttää siltä, ettei tämän kirjan ilmestyminen vuonna 2002 sitten herättänytkään julkisuudessa minkäänlaisia reaktioita. Itse sain koskemattoman kappaleeni yliopiston kirjaston poistohyllystä. Siinä oli kirjaan jälkisanat kirjoittaneen Matti Mäkelän signeeraus, mutta ei edes kirjaston leimoja. Kaiketi siis kirjaa ei ollut edes viitsitty siirtää kirjaston kokoelmiin vaan se oli lojunut jossakin saapuneiden kirjojen kasassa, kunnes siitä hankkiuduttiin eroon.

Moinen kohtalo tälle kirjalle on aivan ansaitsematon. Luulen jossakin määrin tuntevani Neuvostoliiton sotakommunismin ja kollektivisoinnin historiaa ja siihen liittyvää kirjallisuutta, myös kaunokirjallisuutta. Tämä kirja ansaitsee kunniapaikan sen joukossa.

Šolohov ja Veresajev ovat kuuluisia, mutta tuskin sen parempia kirjailijoita kuin Pekkanen. He vain kuvaavat suurempia yhteisöjä.

Myönnän, että olin aika ennakkoluuloinen ruvetessani katsomaan, miten aivan toisenlaisesta elämänpiiristä tuleva kirjailija, työläinen ja tehtaassa työskennellyt seppä kuvaa rajantakaista agraarista ja uskonnollista Inkeriä ja sen historiaa, jotka pakostikin olivat hänelle vieraita. Sitä paitsi niistä ei ollut saatavilla minkäänlaista kunnollista historiallista esitystä.

Olin hämmästynyt huomatessakin, että ensinnäkin tapahtumien pääkohdat ja kronologia oli esitetty aivan oikein ja samaa voi sanoa yleisestä poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä Pietarin alueella. Sitä paitsi kyseessä ei ollut mistään osoittelevasta tarinan kuvituksesta. Tausta pysyi taustana.

Olen varma siitä, että Pekkasella täytyi olla joku inkeriläinen tietolähde tai useampia, jotka olivat kuvanneet hänelle taustojaan. Niin elävää ja samalla paikkansa pitävää kuvaa ei olisi muuten voinut luoda.

Kirjan suurin anti on sen henkilögalleria, joka on varsin monipuolinen ja uskottava. Keskushenkilöiksi nousevat erään kulakeiksi luokitellun perheen jäsenet, jonka miehet ja naiset kuvataan herkällä vaistolla lapsista vanhuksiin.

Myös muusta kylän väestä ja uuden vallan sinne tuomista ihmisistä piirretään taiteilijan silmillä nähdyt muotokuvat eikä mitään agitprop-karikatyyrejä. Jokainen ihminen on laulunsa arvoinen sinänsä, lurjukset mukaan lukien.

En voi olla ihailematta suoritusta, muun  muassa juuri siksi, että etenkin tänä aikana taiteilijoina esiintyvien kunnianhimona näyttääkin olevan mahdollisimman simppelien hahmojen kyhääminen ja kaikkialla vallitsee usko siihen, että vain samanlainen voi ymmärtää ja kuvata samanlaista, nainen naista, mies miestä (vai voiko?), homo homoa, ja niin edelleen. Ihon pigmenttimäärän mukaankin erotellen luokkia kuuluu olevan useita…

Kirjailijan ilmeisenä kunnianhimona on tässä kirjassa sen sijaan ollut tutkia ihmistä erilaisissa, usein äärimmäisissä, mutta myös arkisissa ympäristöissä, jonne historia hänet kulloinkin heittää. Tuon ajan Venäjällä se laski groteskia leikkiä ja asetti joskus viimeiset ensimmäisiksi ja päin vastoin.

Inkeriläiset olivat tavallaan kuin laboratoriokokeeseen asetettu ryhmä suomalaisia, joille tehtiin samat olosuhteet kuin venäläisille. Heidän tapansa reagoida osoittautui paljolta samanlaiseksi, vaikka erojakin oli ja vainon aikana se saattoivat korostuakin.

Tässä kirjassa ei päästä vuosien 1937-38 suureen terroriin saakka, mutta myös siinä tehtiin laboratoriokokeita myös suomalaisilla, niin inkeriläisillä kuin ns. punikeilla, jotka koostuivat erilaisista ryhmistä. Koehenkilöistä tuhannet tapettiin.

Päähenkilö tai keskushenkilö on tässä kirjassa muuan varakkaan ja uskonnollisen talonpojan poika, joka lähtee opin tielle ja ehtii käydä vuoden Kolppanan seminaaria, kunnes joutuu ajan pyörteisiin ja jopa liittyy vapaaehtoisena puna-armeijaan.

Kylän intellektuellit, kuten kirjallisesti sivistynyt päähenkilö ja vanha opettaja ymmärtävät tavallaan vallankumousta ja pystyvät vertaamaan sitä Ranskan suureen vallankumoukseen. Terrori on ajan ilmiö, joka ennen pitkää unohdetaan, he ymmärtävät. Mikäli tämä vallankumous onnistuisi puoliksikin, ei kukaan jäisi muistelemaan uhreja, jotka kuuluvat menneisyydelle.

Inkerin romaani päättyy kollektivisointiiin ja kulakkien karkotukseen. Aikoinaanhan tämä prosessi oli Suomessakin hyvin tunnettu ja lehdet julkaisivat karkotettujen kirjeitä kaukaisilta työmailta, joissa elettiin usein maakuopissa ja alituisessa puutteessa.

Olisi ollut kovin kiinnostavaa, jos Pekkanen olisi jatkanut teemaansa vaikkapa sotavuosiin saakka. Tässä nyt joka tapauksessa on muuan syyttä unohtunut suomalainen kuvaus eräästä historian vaiheesta, joka koski myös tiettyä suomalaisten joukkoa, inkeriläisiä.