Onko raja jo tullut vastaan?

 

Viimeiset taistot?

 

Karl Marxin tunnettujen ajatuksenjuoksujen mukaan maailmasta loppuisi sorto sitten, kun yhteiskunnan alin luokka ottaisi vallan. Mitäpä luokkaa se nyt voisi sortaa, kun ei sen alapuolella kerran enää ollut mitään? Jonkin aikaa olisi toki sorrettava sitä entistä yläluokkaa, mutta sehän oli ohimenevä ilmiö eikä takaisin tulisi.

Jotkut epäilevät tuomaat arvelivat, että jokohan vain historia tällöin tykkänään loppuisi, kun samalla kerran häviäisi sen eteenpäin vievä moottori, luokkataistelu. Lohdullinen vastaushan oli, että silloin se historia vasta alkaisikin. Esihistoria siinä vasta loppuisi.

Toistaiseksi taidamme yhä elää historian piirissä, vaikka toisenlaisiakin diagnooseja on jo joku ehtinyt esittämään. Joka tapauksessa tuo marxilainen ajatus viimeisestä taistosta, jossa saavutettaisiin jonkinlainen kehityksen päätepiste, tuntuu jotenkin kiinnostavalta kaikessa tavattomassa simppeliydessään.

Voidaankohan myös kulttuurissa saavuttaa jonkinlainen kehityksen loppu ja milloin sen voisi ajatella olevan käsillä?

Kun kulttuurin aikoinaan ajateltiin ennen muuta koostuvan kaikesta siitä parhaasta, jota ihmiskunta oli tehnyt ja ajatellut, voitiin tuskin kuvitella, että jonkinlainen katto sen pyrinnöissä tulisi vastaan. Kun pyrittiin kohti ääretöntä, ei lopullista tulosta voisi koskaan olla.

Totuus, hyvyys ja kauneus eivät ole mitään summakäsitteitä, joiden saavutuksia voidaan asettaa rinnakkain tai päällekkäin ja mitata ikään kuin metrimitalla.

Mutta nyt kulttuuri mielletään toisin. Kyseessä ei enää ole elitistinen alue, jolla päteminen on vain nerojen yksioikeus. Itse asiassa jokainen meistä on tasa-arvoinen oman kulttuurinsa luoja, eikä enää ole eikä voi olla kriteerejä, joilla nuo saavutukset pantaisiin arvojärjestykseen.

Kulttuuri on nyt sitä, mitä kaikkein alimmallakin kehitystasolla olevat ihmiset voivat tasa-arvoisesti ymmärtää ja siihen osallistua.

Malliesimerkkinä voisi varmaankin olla potkupallo, jonka fanaatikoksi(fan) on jokaisella tasa-arvoinen mahdollisuus ryhtyä. Omaksi määritellyn joukkueen menestyksen vaihtelujen myötä sitten itse kukin saa mölistä, itkeä, nauraa, hyppiä, puida nyrkkiä, lyödä vastaantulijoita tai reagoida muulla tavoin. Kukaan ei ole tässä toista parempi eikä huonompi. Alle kouluikäiset ovat luultavasti eliittiä.

Tässä on ilmeisesti saavutettu kulttuuritapahtuman absoluuttinen pohja. Primitiivisempää joukkokäyttäytymistä ei voida enää edes kuvitella.

Tässä on turha ottaa esille niitä banaalisuuksia, joita faniryhmien muodostumiseen liittyy. Joukkueen kannattaminenhan ei lainkaan liity siihen, keitä siellä on pelaamassa. Pelaajia ostetaan, myydään ja vaihdetaan tarpeen mukaan. ”Oman” pelaajan voi tunnistaa vain paidasta.

Bysantin kulttuuria on nyttemmin tullut tavaksi puolustaa ja peräti ihannoidakin, millä tuntuu olevan ymmärrettävät syynsä. Joka tapauksessa myös siellä fanilaumojen rooli kasvoi ajan mittaan tavattoman suureksi ja alkoi hallita politiikkaakin. Konstantinopolin nuo älykääpiöt joskus lähes hävittivät keskinäisissä kahinoissaan.

Lienee sallittua ajatella, että tässä puolentoista vuosituhannen takaisessa historiassa heijastui sama kulttuurin vaihe kuin nykyisessäkin. On saavutettu absoluuttinen pohja ja kaikkein primitiivisin on nostettu kaikkein korkeimmalle.

Pelit ja leikit ovat tietenkin vain yksi kulttuurin heijastuma. Puhuminen ja ajattelu on myös ahdistettu primitiivisten sääntöjen alaiseksi ja julkisuudessa on jo tehokkaasti estetty edes ottamasta esille mitään vaativampia periaatteellisia kysymyksiä. Algoritmit hyökkäävät välittömästi jopa yksittäisten sanojen kimppuun. Ajattelun rajat on piirretty tyhmimpien ehdoilla.

Ei ole edes vitsi, kun todetaan, että kunnon ihmisten oletetaan nyt jo välttävän kaikkien epäkorrektien asioiden ajattelemistakin. Mikäli mahdollista julkista tai huonosti kätkettyä väärinajattelua voidaan todeta, se saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit tai ainakin olla tuomion koventamisperuste ja tuomittavista mielipiteistähän lätkäistään ihan oikea tuomio, jonka valtion väkivaltakoneisto kaikessa juhlallisuudessaan toimeenpanee.

Joku durkheimilainen sosiologi on kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyaikainen julkisuuskelpoinen ajattelu noudattaa keskiaikaisen käsiterealismin mallia. Maailman ajatellaan rakentuvan yleiskäsitteistä, jotka käyvät siellä kamppailuaan. Ne ovat tässä maailmassa olennaisia ja niistä keskeisin on tasa-arvo.

Kulttuuriahan oli tapana perinteisesti ajatella hierarkioiden joukkona, jossa itse kukin sen harrastaja pääsi omia kykyjään vastaaviin korkeuksiin. Tasa-arvo kulttuurissa oli jo ideana absurdi.

Nyt tilanne on toinen. Merkittävimpien kulttuuri-ilmiöiden piiriin luetaan ns. tosi-TV, joka kaikessa primitiivisyydessään tarkoittaa sitä, että nuoria ihmisiä pannaan yhteen ja tirkistellään sitä, millaisia taipumuksia pariutumiseen ja/tai paritteluun tuossa joukossa herää.

Kyseessä on siis ilmeisesti idealtaan niin simppeli ohjelmaformaatti, ettei siitä alaspäin ole mahdollista mennä.

Hesarin kulttuurisivulla sentään huomasin, että muuan tällainen ohjelma oli koettu problemaattiseksi. Sen ideahan oli heteronormatiivinen eli osallistujien oletettiin olevan joko miehiä tai naisia. Hakulomakkeessa oli kyllä ollut myös mahdollista panna rasti ruutuun ”muu”, mutta eihän se itse asiaa pelasta: ”muulla” ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia pariutua, koska hän todennäköisesti kaipaa toisen ”muun” seuraa ja heterot tuskin ovat hänestä kiinnostuneita.

Tässä tietenkin voi sanoa, että entäs sitten? Miksi koko yhteisunta pitäisi uudelleen muovata siten, että epänormaaleilla tapauksilla olisi täsmälleen samanlaiset mahdollisuudet joka asiassa kuin muillakin? Miksi marginaalien pitäisi voida sanella, mitä enemmistö tekee? Eivätkö omat bileet riitä?

Terve järki tietenkin sanoo, ettei moinen tasa-arvo olisi edes mahdollista, mutta sillähän ei ole ns. kulttuurin alueella ollut mitään auktoriteettia enää herran aikoihin.

Nauttikaamme nyt sitten taas lähiaikoina niistä näytelmistä, joille tekosyitä löydetään pallopeleistä ja oikullisen sattuman leikistä. Jospa vaikka sattuisi pallo joskus pyörähtämään pömpeliin omien sankareidemme toimesta!

Menneinä vuosikymmeninä sellaisesta tyydyttiin hieman kuivasti mainitsemaan jossakin lehtien sekundaosastossa ja sehän riitti hyvin antamaan olennaisen informaation tapahtuneesta. Asian voi sitten mainita tuttuja tavatessaan, ellei säässä ollut mitään kiinnostavia ilmiöitä havaittavissa. Ei kai siitä sen kummempaa kommentoimista irronnut.