Miten siinä näin kävi?

 

Sellainen kohtalo

 

Arvo Tuominen, Venäjä. Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista. Readme 2022, 208 s.

 

Нам такая судьба, нам суровая доля досталась…

(Sellainen kohtalo tuli meille, tuli ankara osa…)

 

Arvo Tuominen, jota ei tarvinne esitellä, on omistanut uusimman kirjansa niille, jotka olivat aina oikeassa. Oikeassa oleminen on tietenkin mainio asia, mutta kuten jokainen ymmärtää, mutta seisahtunut kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa aivan oikeassa. Siitä huolimatta sen käyttäminen ajan määräämiseen olisi mieletöntä.

Oikeassa oleminen liittyy tässä tapauksessa käsityksiin Venäjästä ja erityisesti sen johtajasta Putinista ja siitä, mitä tämä seuraavaksi tekee. Valistunut ja rationaalinen maailma erehtyi tunnetusti kuvittelemaan, että myös Putin olisi valistunut ja rationaalinen ja tavoittelisi maansa parasta nykyaikaisesti ymmärrettynä.

Sen sijaan olemme saaneet nähdä häikäilemättömän turvautumisen lähinnä absurdiksi luonnehdittavaan poliittisen uhkapeliin, joka onnistuessaankin voisi tuoda Venäjälle vain sellaista menneen maailman suuruutta, jota moderni maailma ja ihminen vieroksuvat ja joka luultavasti pysäyttäisi niiden kehityksen.

Ehkäpä kysymys tässä nykyisessä kriisissä ei olekaan ollut Putinista, vaan Venäjästä? eikö Venäjän historia jo mongolivalloituksesta lähtien ole sisältänyt juuri niitä elementtejä, jotka ovat tuottaneet tyranneja Iivana Julmasta Putiniin, ja tyrannia ovat sietäneet ja kannattaneet aina kansanjoukot, joiden orjaluonne on muotoutunut vuosisatojen kuluessa.

Vaikka tässäkin on -tietysti- perää, tekee mieli muistuttaa siitä C. Wright Millsin huomautuksesta, että ei ole olemassa yhtään asiaa, joille ei voitaisi löytää ns. historiallisia juuria -aivan yhtä hyvin kuin niiden vastakohdillekin.

Millsin militanttia epähistoriallisuutta pidän kyllä liioitteluna, mutta liioittelua on myös venäläisen perinteen asettaminen ensisijaiseksi selittäväksi tekijäksi. 1990-luvulla oli monta tietä avoinna ja niitä oli avoinna vielä keväällä 2022. Siitä huolimatta tehtiin kohtalokkaita valintoja toisensa perään. Ei niissä ollut mitään predestinoitua.

Puolalaissyntyinen Richard Pipes julkaisi 1970-luvulla merkittävän kirjansa Russia under the Old Regime, joka vaikutti suuresti siihen, että Venäjän vanhempaa historiaa alettiin pitää uuden Neuvostoliiton peruspiirteitä merkittävimmin selittävänä kuin itse vallankumousta. Itse asiassa Brežnevin Neuvostoliitto muistutti hämmästyttävästi markiisi de Custinen kuvausta Nikolai I:n Venäjästä.

Myös nykyinen Venäjä on tunnistettavissa de Custinen kuvauksesta: mielivalta ja sen pelko, mielistely ja poliittinen passiivisuus vallitsevat yhteiskunnassa ja itse asiassa vuonna 1833 julistettu virallinen kansallisuusoppi voisi yhtä hyvin olla taas voimassa: ortodoksia, itsevaltius ja venäläisyys ovat asioita, joiden nimeen vannotaan.

Tuominen tuntee hyvin nämä asiat ja tekee myös historiallisia vertailuja, mikä on aina hyödyllistä ja kiinnostavaa. Ilman näiden asioiden tuntemusta kuva Venäjästä on kovin köyhä. Asioiden ymmärtämiseksi on niiden taustat tunnettava.

Ymmärtäminen ei tietenkään ole hyväksymistä sen enempää kuin se on selittämistä sanan vakavassa mielessä, ainakaan mikäli asia koskee poliittista historiaa.

Max Jakobsonin Diplomaattien talvisodassa kirjoittaja pohdiskelee myös syysuhteen moninaista merkitystä. Kun vuorikiipeilijä putoaa jyrkänteeltä ja kuolee, vaatii asia selittämistä. Ensinnäkin maailmassa täytyy olla korkeita ja jyrkkäseinäisiä vuoria, toiseksi pitää ihmisellä olla jokin aivan erityinen ominaisuus, että hän lähtisi kiipeilemään noita jyrkänteitä, kolmanneksi täytyy löytyä jokin syy kohtalokkaalle putoamiselle, joka tuskin oli vapaaehtoinen: oliko ilmanala tehnyt vuorista erityisen liukkaita tai alttiita vyörymään? Olivatko varusteet kunnossa? Oliko kiipeilijä kyllin huolellinen? Liukastuiko hän jostakin aivan erityisestä ja satunnaisesta syystä?

Poliittinen historia keskittyy yleensä tutkimaan noita viimeisiä ja kohtalokkaimpia vaiheita. Niissä kaikki olisi voinut käydä myös toisin. Historia ei annan ennustamisen lahjaa, mutta voi se ainakin varoittaa typerästä vaaran uhmaamisesta ja kertoa, millaisia seurauksia sillä voi pahimmillaan olla.

En ryhdy tarkemmin selostamaan Tuomisen tekstiä ja yksi syy siihen on, että olen niin pitkälti samaa mieltä hänen kanssaan monesta asiasta. En lainkaan vihjaile, että hän olisi ominut jotakin minulta. Mikäli niin olisi käynyt, olen asiasta vain tyytyväinen, sitä vartenhan itsekin kirjoittelen, että joku ottaisi ainakin ne kirjoitukset pohdittavaksi ja mieluummin vielä kritisoisi asiallisesti.

Nykyään näyttää olevan yleistä, että someen työnnetään tekstiä, jonka tärkein ja ainoakin merkitys on siinä, että se ilmaisee kirjoittajansa tunteen syvyyttä tai ainakin kiivautta. Jonkinlaista palkintoa, joka olisi juuri suoraan verrannollinen ilmituodun tunteen määrään ilmeisesti odotellaan ja ehkä se oinkin oma palkintonsa

Tuominen ei kitsastele Putinin tuomitsemisessa, mutta ei myöskään elämöi sillä. Suaviter in modo, fortiter in re on vanha diplomaattinen periaate, joka sopii kaikkialle, missä puhe on perusarvoista. Luulen, että meillä suomalaisilla saattaa olla uskonnollisessa perinnössämme erityinen taipumus korostaa henkilökohtaisen emootion merkitystä. Kristuksen sisällisestä tunnostahan jo ukko-Paavo puhui ja Lutherushan se siellä taustalla häämöttää ja sitä kautta ehkä Augustinus.

Ei meidän ymmärryksemme asioista millään tavalla siitä lisäänny, jos tavoittelemme mahdollisimman suurta suuttumuksen kokemusta. Sen sijaan on aiheellista yrittää ymmärtää, miksi rikollinenkin teki niin kuin teki ja miksi hänelläkin on kannattajajoukkonsa.

Tuomisen kirja on tarpeellista lukemista kaikille eikä vähiten niille, jotka kuvittelevat aina olleensa oikeassa. Siinä on myös kiinnostava, tavallaan mikrohistoriallinen kuvaus Viipurista. Viipuri ei ole Venäjä, mutta siihen tutustuminen on kyllä tarpeellinen täydennys niille, joiden tietämys Venäjästä rajoittuu vain Pietariin tai Moskovaan.