Valtioterroria

 

Kaupunkien hävittämisestä ennen ja nyt

 

Toinen maailmansota oli tunnetusti totaalinen sota. Tämä ei tarkoittanut pelkästään kaikkien resurssien totaalista mobilisaatiota sodan palvelukseen, vaan myös niiden armotonta tuhoamista vihollisen puolella ja jopa omallakin puolella. Edes kulttuurimuistomerkkejä ei armahdettu.

Tiedämme, mitä tämä merkitsi Saksan kaupungeissa ja hieman muuallakin lännessä. Idässä tilanne oli aika lailla toinen. Suuria pommituslentolaivastoja ei siellä käytettäväksi edes ollut ja ilmasodan merkitys jäi pääosin toisenlaiseksi kuin lännessä.

Stalinin tunnettu käsky, jonka hän antoi puheessaan Saksan hyökättyä, edellytti, ettei viholliselle saanut jättää mitään sellaista, mikä saattoi sitä hyödyttää. Mitä ei voinut ottaa mukaan, oli tuhottava.

Toki vastaavaa poltetun maan taktiikkaa oli sodissa harjoitettu jo maailman sivu. 1900-luvun kehitys toi kuitenkin mukaan uusia ulottuvuuksia. Tulen ja miekan ohella käytössä oli myös lentokoneita ja räjähteitä.

Sodan jälkeen Neuvostoliitossa esiteltiin auliisti esimerkkejä hyökkääjän barbariasta ja olihan sitä mitä esittää. Pietarin ja sen esikaupunkien palatseja oli tuhottu ja vandalisoitu ja sama barbaria näytti toteutuneen kaikkialla, missä natsit ja heidän liittolaisensa olivat päässeet vaikuttamaan. Stalingrad ja Varsova oli tuhottu kokonaan, Kiova ja Tallinna osaksi ja niin edelleen.

Osittain tuhot voitiin selittää sodan vaatimuksilla, kuten Stalingradissa, jonka tuhoaminen oli kyllä joka tapauksessa Hitlerin suunnitelmissa. Osittain kyse oli juuri tuosta Stalinin määräämästä poltetun maan taktiikasta tai sitten vastahyökkäyksestä, jonka helpottamiseksi Tallinnan historiallisen keskustan pommitus voitiin esittää. Virolaisia, jotka jäivät pommien alle, selitys ei vakuuttanut.

Koska ns. neuvostovallalla oli tapana kaikkein kiivaimmin kieltää kaikkein ilmeisimmät asiat, kiellettiin siellä yleensä se, että Neuvostoliitto olisi edes suorittanut koskaan tai missään kaupunkien terroripommituksia tai muita siviiliväestöön kohdistuvia terroritekoja. Niinpä Helsingin ja muiden Suomen kaupunkien pommituksetkin olivat tabu, eivätkä edes tutkijat tienneet niistä.

Tälle perinteelle uskollisena on muuan tunnettu nykyinen putinisti Nikolai Starikov kirjoittanut pienen kirjasenkin, jossa hän todistelee, ettei Stalin kevään 1944 pommituksissa missään tapauksessa yrittänytkään osua Helsinkiin, vaan nimenomaan pudotutti pommit mereen. Kirjasen on julkaissut Johan Bäckman-instituutti.

Kyseessä on ystävällisesti sanoen puolihullu mies, mutta ainahan sellaisiakin joku kannattaa, mikäli heidän esittämänsä menneisyys kuulostaa sellaiselta kuin sen oikeastaan olisi pitänyt noiden uskovaisten mielestä olla. Siksi Stalinin perinnön vaalijat eivät voi lakata valehtelemasta. Se olisi oman asian pettämistä.

Kiovan pääkadun, Hreštšatykin tuhoaminen oli sodan historiassa oma lukunsa. Sen bolševikit ja erityisesti nykyisten putinistien ihannoimat tšekistit tekivät täysin määrätietoisesti ja harhaan osumatta.

Tuhoaminen tapahtui nimittäin suurimmaksi osaksi ns. radiomiinoilla, jotka laukaistiin satojen kilometrien päästä. Samanlaisia miinoja oli asennettu myös Viipuriin ja yksi sellainen räjäytti siellä ns. Kuukaupin sillan. Muut saatiin vaarattomiksi soittamalla tunnetulla taajuudella tauotta Säkkijärven polkkaa. Se esti miinan laukaisevien kielten resonointia, mikä olisi yhdistänyt releen virtapiirin ja näin saatiin loput miinat puretuksi tai niiden akut loppumaan.

Kiovassa näin ei käynyt ja miinat hävittivät miehitetyn kaupungin pääkadun Hreštšatykin, sen saman, jonka varrella sijaitsee tunnettu Itsenäisyyden aukio eli Maidan nezaležnosti (https://en.wikipedia.org/wiki/Khreshchatyk ). Henkilötappiot olivat suuria ja niistä kärsivät sekä kanta-asukkaat että miehittäjät. Yli kolmesataa taloa tuhoutui, mukana olivat kaikki kadun paraatirakennukset.

Tiedossa ei ole, koituiko hyökkääjän etenemiselle tämän tuhotyön takia merkittävää haittaa, kuten Moskovan polttamisesta aikoinaan tuli Napoleonille. Ainakin se osoitti puolustajan valmiuden tuhota säälimättä myös omia resursseja.

Saksa hyödynsi tätä samana vuonna selittämällä, että kun se nyt oli ottamassa Leningradia haltuunsa, oli odotettavissa, että venäläiset tuhoaisivat sen. Tämäkään väite ei ollut ajan ilmapiirissä epäuskottava ja tuskin aivan perätönkään.

Nykyinen sota ei ole ollut aivan rajoittamatonta. Venäläiset ovat pommittaneet Kiovaa ja useita muitakin Ukrainan kaupunkeja. Ukraina taas on epäsymmetrisesti jättänyt Venäjän kaupungit rauhaan, mikä näyttäisi liittyvän haluun pitää sotaa edes jossakin määrin rajoitettuna.

On tietenkin selvää, että Ukrainalla olisi yhtäläinen oikeus iskeä vaikkapa Moskovan ja Pietarin vastaaviin kohteisiin. Arvailujen varaan jää, mitä se vaikuttaisi kansan ja vallankin päättäjien ymmärrykseen sodan luonteesta ja rauhan solmimisen tarpeellisuudesta.

Venäläisten chauvinistien piirissä meteliä siitä, että olisi iskettävä Kiovan hallintorakennuksiin, onkin kuultu aina silloin, kun ukrainalaiset ovat tuottaneet hyökkääjälle tuntuvia tappioita, kuten risteilijä Moskovan upotus.

Infrastruktuurin pommittaminen on poikkeuksellisen katala terrorismin muoto. Talvipakkasilla se merkitsee epäilemättä tuhansien ihmisten kuolemista kylmyyteen ja ravinnon puutteeseen. Tautien leviäminen on todennäköistä.

Ikivanha lex talionis-periaate vaatii, että tuhojen tekijöille kostettaisiin samalla mitalla. Moskovan sähköjen, veden ja lämmön katkaiseminen voisi opettaa putinisteille, mitä miekkaan tarttumisesta seuraa. Samalla asiasta saisivat kärsiä myös kaikki viattomat, kuten totaalisessa sodassa aina ja väistämättä tapahtuu.

Sodan eskaloituminen saattaa olla tie sen lopettamiseen, mutta varmuudella se on ainakin tie sen aiheuttamien kärsimysten lisääntymiseen.

Syyllisestä ei ole kenellekään epäselvyyttä, se istuu Moskovassa bunkkerissaan ja ottaa aina silloin tällöin vastaan häntyriensä aplodeja. Muistakaamme, että myös Hitler oli loppuun saakka kansansa idoli, vaikka maa ja jopa sen pääkaupunki olivat raunioina.

Moskova ei tiedä sodasta vielä mitään, mikä moraaliselta kannalta on kohtuutonta ja valitettavaa. Tuskin kuitenkaan on todennäköistä, että siellä syntyisi suuri liike rauhan puolesta vaikka kaupungissa tapettaisiin muutama tuhat ihmistä, kuten sotien aikana asiaan kuuluu. Eivät sadat tuhannetkaan pommitusten uhrit lamauttaneet saksalaisten puolustustahtoa.

Jos kuitenkin vaikkapa seitsemän miljoonaa moskovalaista jäisi vaille sähköä, vettä ja lämpöä, saattaisi asialla olla vaikutusta hallituksen haluun lopettaa sota. Leningradin piirityksen aikana vastaava katastrofi pienemmässä mitassa kestettiin poliittisesti, mutta silloisten silovikien systeemit olivat paljon nykyistä kovemmat.

On ilmeistä, että Putin kuitenkin laskee voivansa pakottaa Ukrainan rauhaan suurkaupunkien lamauttamiseen pyrkivällä terrorillaan. Nähtäväksi jää, onko asia niin. Se on ainakin todennäköisempi tie kuin Venäjän näännyttäminen sen infra tuhoamalla.

Toivoa sopii, että rauha joka tapauksessa saadaan aikaan tavalla tai toisella. Miljoonien ihmisten pelastaminen valtavalta humanitääriseltä katastrofilta on nyt tärkeämpää kuin mikään muu. Ukrainan omat asenteet ovat viime aikoina olleet vakava este rauhanneuvottelujen tiellä.

On toivottavaa, että järki voittaa ja asiat saadaan tärkeysjärjestykseen.