Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

Tämä nyt käsillä olevakirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta. Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa. Ehkä pystymmekin kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen.

Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan. Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee. Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti. Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin    .

Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin. Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!