Voimmeko olla liian eläimellisiä?

 

Eläimellisyyden kysymyksiä

 

Hesarissa esitteli taannoin näkemyksiään muuan taiteilija, jonka mielestä sanan eläin käyttäminen oli jollakin tavalla väärin -ikään kuin ihminen ei itsekin olisi eläin, samaa sukua muun luomakunnan kanssa. No, itse sana luomakunta on tietenkin myös epäkorrekti, joka tapauksessa olemme kaikki olioita, perimmältään yhtä ja samaa, kuten hindulaisuudessa jo kauan sitten oivallettiin.

Tämän samuuden vahvistaa nykyaikainen biologia, jonka mukaan meillä ei ole yhteisiä geenejä pelkästään apinoiden, sikojen ja koirien kanssa, vaan vieläpä porkkanan ja tomaatinkin kanssa. Kivikunta kuitenkin kuuluu epäorgaanisen kemian alaan eli siitä puuttuu hiili, joka on likipitäen elämän synonyymi. Tervetuloa sitten, hiiletön tulevaisuus…

Tämä kaiken orgaanisen välisen yhteyden oivaltaminen ei estänyt hindulaisuutta kehittämästä kastilaitosta, jossa vallitsi niin ankara hierarkia, ettei alempaa kastia edustavan olennon varjokaan saanut saastuttaa ylhäisempiä. Miten ihmisten oli ja on mahdollista omaksua noin ristiriitaisai käsityksiä, on kiinnostava kysymys, jonka pitäisi pysäyttää meidät ajattelemaan.

Ajatus luonnonmukaisuuden ylivertaisuudesta on tuttu monesta yhteydestä. Hitler oli suuri luonnon ystävä ja kasvissyöjä. Natsipuolueen arvot olivat vihreitä, maaseutuhenkisiä ja vaistoja eikä älyä korostavia. Saksalaisen ihannetyypin tuli taas olla blonde Bestie, vaalea peto, joka ei tuntenut kristillisen orjamoraalin asettamia rajoituksia.

Tuo latinalaisperäinen sana Bestie (lat. bestia) on sinänsä kiinnostava. Eri kansat ovat mieltäneet asian eri tavoin. Ranskassa sana bêtise tarkoittaa typeryyttä, englannin bestiality viittaa julmuuteen ja raakuuteen.

Julmuus, petomaisuus oli jo muinaisilla roomalaisilla sanan merkitys: senatus bestia, senatores boni viri, sanottiin. Senaatti on peto, vaikka senaattorit ovat kelpo miehiä.

Jos me häivytämme eron ihmisen ja muiden eläinten välillä, palaamme piankin alkuperäiseen petomaisuuteen. Ihminen on toki kaikkiruokainen, mutta ilman eläinproteiinia koko laji olisi kuollut jo aikoja sitten. Peto, mikä peto.

Kaikki eläimet käyttävät hyväkseen muuta luontoa ja muita luontokappaleita. Toki kasvissyöjiäkin löytyy, ne ovat saaliseläimiä ja niiden rooli tässä maailmassa on olla toisten ravintona jo ennen luonnollista kuolemaansa. Pedot sen sijaan joutuvat aikanaan matojen ja bakteerien ravinnoksi, jos sattuvat kuolemaan vanhuuteen ja sairauteen.

Kun olemme heränneet siihen, että olemme eläimiä toisten joukossa, olisi vielä pohdittava, olemmeko villejä vai kesyjä eläimiä. Kun lähdetään siitä, ettei korkeinta, jumalallista kesyttäjää ole eikä tarvita, olemme siis paradoksaalisesti kesyttäneet itsemme, sikäli kuin emme ole jääneet tuohon petovaiheeseen. Pitäisikö kesyydestä päästä eroon? Eikö se ole tarpeeton taakka?

Näinhän asia onkin ja se näyttää kovin harmittavan joitakin taiteilijasieluja. Eikö ihmisenkin pitäisi olla villi ja vapaa? Yhteiskunta normeineen kahlitsee alkuperäisen ihmisluonnon. Eikö villeys ole todellinen, aito ja alkuperäinen arvo, johon pitäisi palata?

Sanalla villi on eri kielissä erilaisia konnotaatioita. Villi meininki saattaa vallita, sanokaamme nyt vaikkapa pääministerinkin nuorekkaissa pidoissa. Saksan historiasta muistetaan laulu Das ist Lützows wilde, verwegene Jagd! -hurjaa menoa siis. Pidetään hatusta kiinni!

Venäjässä villeyteen -dikost- on pesiytynyt ajatus sivistymättömyydestä, metsäläisyydestä. Dikar on jostakin korvesta tullut villi-ihminen, jonka käytös on primitiivistä ja ihmisten ilmoilla noloa.

Vielä hiljattain eurooppalaisen ihmisen kulttuuriseen aarteistoon kuului yleensäkin ajatus villeistä, alkukantaisista kansoista, joiden älyttömissä tavoissa heijastui kyvyttömyys ajatella ja toimia järkevästi. Jotkut asioita tuntemattomat, kuten Heinrich Heine, sijoittivat villeyden jopa Lappiin:

Lapin kansa on rähjäistä, pientä,

suu korviin ja litteä pää

poronpaistia nuotiolla

se kirkuin kärventää.

Sosiaaliantropologit Boasista ja Frazerista Meadiin ja Benedictiin opettivat sittemmin meille, etteivät villit olleet lainkaan villejä ja että heidän yhteiskuntansa olivat itse asiassa jopa rationaalisempia kuin meidän (kuinkas muuten). He vain toimivat omilla ehdoillaan ja heidän instituutionsa täyttivät adekvaatisti ne funktiot, joita juuri he tarvitsivat.

Niin, että eipä puhuta primitiivisistä kulttuureista. Hoebelin tunnetun teoksen otsikkokin taitaa olla lähinnä ironinen. Itse me olemme keinotekoisia ja paluu luontoon olisi pitkä askel kohti autenttisuutta, todellista ja aitoa, villiä ja vapaata ihmisyyttä. Kulttuurissa -tässä nykyisessä- voimme pahoin.

Olen usein pohdiskellut sitä, miksi vaikkapa sanalla koira ja tietenkin myös itse koiralla on niin tavattoman vahva pejoratiivinen lataus joissakin kulttuureissa, etenkin muhamettilaisissa.

Koiraa pidetään saastaisena ja kenties se johtuu koirien kiima-aikanaan harjoittamasta kovin avomielisestä seksuaalielämästä. Koiralaumathan pitivät Suomessakin vielä takavuosina kylien raiteilla suorastaan pirullisen irstasta menoa, kuten Veikko Huovinen asiaa luonnehti.

Koiralle koiran kuolema -sobake -sobatšja smert, tuhahti surullisen kuuluisa Prigožin jossakin videossa, jossa teloitettiin joku Ukrainan sodan petturiksi tuomittu sotilas. Ortodoksisen kirkon piirissä koiraa pidettiin aikoinaan saastaisena, millä saattaa olla vielä vaikutusta nykyiseenkin venäläiseen kulttuuriin.

Luulenpa, että Suomessa ja varmaan usein Venäjälläkin koirat ovat nykyään kaikkein arvostetuimpia ja rakastetuimpia perheenjäseniä, joiden kuolema on tragedioista suurin. Koiraa ja muitakin lemmikkejä voi tosiaan rakastaa ja arvostaa.

Olisi kiinnostavaa tietää, millainen tarkkaan ottaen oli Hitlerin suhde koiriinsa. Minulla on se käsitys, että se oli hyvin arvostava, ymmärsihän Aatu kai itsekoin olevansa elukka ja sen ymmärtävät myös aikamme vihreät, ellen  ole ihan väärin ymmärtänyt.

Koirat ovat monessa suhteessa paljon ihmisten yläpuolelle, mitä tulee esimerkiksi kristillisiin hyveisiin: usko, toivo ja rakkaus. Antiikin hyveet sellaiset kuin viisaus, kohtuullisuus, oikeamielisyys ovat sen sijaan koirille vieraita. Rohkeutta esiintyy toisinaan, mutta ymmärtäessään vastuksen ylivoimaisuuden koira kyllä vetää aina hännän koipiensa väliin.

Tuskinpa ihmisten kannattaa siis yrittää tulla ainakaan joka suhteessa koirien kaltaiseksi, ei se sitä paitsi edes koskaan onnistuisi.

Toinen mahdollsiesti esikuvaksi meille kelpaava laji ovat hevoset, joista Jonathan Swift kirjoitti kiinnostavasti jo kauan sitten (ks. Vihavainen: Haun swift tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Swift kuvasi ihmiset (yahoot) kurjiksi otuksiksi, jotka esimerkiksi Englannissa käyttivät jaloja hevosia raa’asti hyväkseen. Hevosten maassa, jossa Gulliver vieraili, osat olivat vaihtuneet ja ihmiset kiskoivat vaunuissaan lökötteleviä hevosia paikasta toiseen ja palvelivat niitä muutenkin.

Niinhän niitä hevosia nykyään muutenkin palvellaan. Se barbaria, jota hevosiin kohdistettiin vielä 1950-luvulla, jolloin niitä meilläkin vielä oli enemmän kuin autoja, on nyt taakse jäänyttä elämää. Myös koiria ja kaikkia muitakin kotieläimiä palvotaan nykyään jo liki uskonnollisella hartaudella.

Siinä kai lähdetään siitä oletuksesta, että olemme muuten samanlaisia, mutta että esimerkiksi koirat ovat meitä parempia. Monessa suhteessahan näin onkin, hajuaisti lienee selvin esimerkki.

Pitäisikö meidän luontoon palataksemme vielä ruveta vegaaneiksikin, on tietysti pohjimmiltaan uskonnollinen kysymys, johon luonnosta tulee vain ja ainoastaan kielteinen vastaus. Hindulaisuudessa tällainen ajattelutapa poiki aikanaan segregaatiosysteemin, jota luonnehtimaan sana rasismi olisi todellinen eufemismi.

Nykyiset luontoon palaajat, jotka syyttävät muuta ihmiskuntaa lajisorrosta (specism) saattavat hekin ennen pitkää huomata olevansa tiellä kohti loputtomien tabujen ja kaikkialle ulottuvan järjettömyyden valtaa. Itse asiassa moni näyttää jo siinä sfäärissä olevan.