Ääridemokraattinen poikkeama?

 

Yksinkertaistuksia

 

Toimin myös kolumnistina Kanava-lehdessä ja pesti on jatkunut jo pari vuosikymmentä. Palautetta kolumneista tulee yllättävän harvoin ja sitäkin mukavampi yllätys oli, kun takavuosien vaikuttaja, moninkertainen ministeri, pääjohtaja ym. Jermu Laine reagoi samassa lehdessä kuluvan vuoden numerossa 3 olleen kirjoitukseni johdosta. Siihen pitää nyt oikein vastata, mitä en yleensä harrasta.

Kolumnissani olin hieman kehaissut poliittista järjestelmämme ja ehkä saman tein koko kansaamme, kun se oli niinkin nopeasti verisen sisällissodan jälkeen palannut normaaleille kansanvaltaisille raiteille. Tuo kansanvaltakin kun oli vielä koko maailmassa lapsenkengissään.

Tämähän oli toki yksinkertaistus. Voitetut pitivät kansalaissodan verisiä jälkiselvittelyjä epäoikeudenmukaisina, mitä ne olivatkin mitä suurimmassa määrin. Voittajatkin halusivat muuttaa tasavallan kuningaskunnaksi, mikä nyt ei vielä tarkoittanut demokratian hylkäämistä, mutta oli kyllä -ansaittu- epäluottamuslause sellaiselle järjestelmälle, jonka piiristä väkivaltainen vallankumous oli lähtenyt.

Lainetta näyttää harmittavan, että kolumnissani kerron äänestäjien suuren enemmistön antaneen sitten hyvin pian tukensa demokratialle. Hänen mielestään enemmistön ratkaisevan osan muodostivat muun muassa ”hairahtuneet kapinalliset”.

Siitä, mikä osa äänestäjistä oli ”ratkaiseva” voi olla eri mieltä. Totta ainakin on, että suurin osa entisistä kapinan kannattajista meni uurnille, toisin kuin kommunismin omaksuneet olisivat halunneet. Läksy oli ollut kenties kohtuuttomankin kova, mutta olihan se opittu.

Ettei ylpeyden synti pääsisi meitä liiaksi paisuttamaan, voimme muistaa vielä senkin, että uudet, demokraattiset vaalit pidettiin ympärysvaltojen painostuksen ansiosta. Tynkäeduskunnalla olisi kyllä voinut olla haluja hallita ilman sitä ainesta, joka oli itse poistunut demokratian riveistä.

Oli miten oli, sosiaalidemokraateista tuli meillä hyvin nopeasti normaali demokraattinen puolue, jollainen se on yhäkin, aivan riippumatta siitä aiheellisestakin arvostelusta, jota siihen voidaan kohdistaa. Tannerin johtama vähemmistöhallitus vuosina 1926-1927 oli kansanvallan voimannäyttö. Monen sormet syyhyivät sen kimppuun niin oikealla kuin vasemmalla, mutta niin se vain hallitsi normaaliin parlamentaariseen loppuunsa saakka.

Ja olihan meillä kommunistien ohella noita äärioikeistolaisiakin. Se vielä puuttuisi, ettei olisi ollut. Niiden kansansuosio jäi kuitenkin lopulta suorastaan mitättömäksi, mistä ainakin minä antaisin paljon pisteitä kansallemme, jota on niin paljon ja usein epäoikeudenmukaisesti arvosteltu.

Kolumnissani rohkenen puhua myös demokratian periaatteista ja niiden toteutumisesta käytännössä, joka valitettavasti on aina vajavaista ja vaikeaakin, ilmeisesti ihmisten ja erityisesti poliitikkojen syntien tähden.

Kyllähän minäkin sen ymmärrän, ettei perustuslain takaama kansanedustajan oikeus noudattaa päätöksiä tehdessään vain käsityksiään oikeudesta ja totuudesta kuulu reaalimaailmaan. Hullunkurisesti sanotaankin joistakin asioista, että ne ovat omantunnon kysymyksiä eivätkä sen sijaan porukan päättämiä asioita, joiden kohdalla omantunnon voi heittää narikkaan. Silti tässä rikotaan itse periaatetta vastaan.

Laineen adrenaliinitasoa näyttää nostaneen myös se esittämäni ajatus, että mikäli hallituksen politiikka ei miellytä äänestäjiä, he eivät seuraavissa vaaleissa äänestä tuota politiikkaa tehneitä puolueita.

Meille kaikille on selvää, että kansasta puolet on keskimääräistä tyhmempiä, mikä on ikuinen totuus ja sitä paitsi sangen vakava asia, jonka kanssa täytyy vain elää. Tosiasia on, tämän mukaisesti, että vain pieni osa äänestäjistä suhtautuu politiikkaan niin rationaalisesti, että kykenee arvioimaan kriittisesti jopa oman puolueensa politiikkaa.

Monessa tapauksessa poliitikkoja arvioidaan sen sijaan pikemmin heidän ulkoasunsa, ulosantinsa ja vaikkapa pukunsa (tai meikkauksensa) mukaan. Henkilö, johon äänestäjä haluaisi samaistua, saa todennäköisesti enemmän ääniä, kuin asialinjalla oleva. On myös hienoa olla kultapossukerhon jäsen ja kovin epähienoa samaistua rahvaaseen, ymmärsipä niihin leimautuneiden poliitikkoien puheista mitään tai ei.

Näinhän se homma menee, tietysti. Sallittua toki on toivoa, että se menisi jotenkin muuten ja että äänestäjistä keskimäärin yhä useammin tulisi noita sosiologien unelmoimia autonomisia persoonallisuuksia, jotka käyttäisivät valtaansa rationaalisesti.

Mutta näillä mennään ja demokraattiseen mielenlaatuun taitaa kuulua myös se, että nimenomaan hyväksytään äänestäjien ratkaisut, olivatpa ne mitä tahansa.

Toki pieni, mutta tärkeä osa äänestäjäkuntaa vaihtaa ihan oikeasti sitä puoluetta tai henkilöä, jolle antaa äänensä sen mukaan, mitä ne ovat saaneet aikaan ollessaan vallassa. Elleivät vastuunalaiset tahot ymmärrä tai halua noudattaa tuota kansan ääntä, he ovat väärillä paikoilla ja on todennäköistä, että turhautuneet äänestäjät reagoivat jollakin tavalla, joka saattaa olla myös ikävä ja koko demokraattisen järjestelmän kannalta vahingollinen.

Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, jonka omituisesta ja meille vieraasta spoils-systeemistä ja sen puuttumisesta meiltä rohkenin huomauttaa, kelpaa nykyään kovin harvalle esikuvaksi. En yritä vastata kysymykseen, miksi näin on. Virkamiesten vaihtaminen aina uuden hallituksen myötä on meille vieras asia, mutta saattaisi kyllä myös tervehdyttää ilmapiiriä tai sitten ei.

Tosiasiassahan virkamiesten valta on tuota niin sanottua syvää valtaa, johon äänestäjät eivät pääse käsiksi, enkä tiedä, pitäisikö heidän. Jätän asian avoimeksi, varmaankin molemmilla vaihtoehdoilla on periaatteessa hyviä argumentteja puolellaan.

Arvoisan kommentaattorini mieltä näyttä kuitenkin aivan erityisesti kiihdyttäneen esittämäni ajatus, että vaalien voittajien velvollisuus on muodostaa hallitus ja että muu olisi kansan tahdon pilkkaamista. Pitäisikö siis ääripuolueidenkin muodostaa hallitus, mikäli ne voittavat? Sitäkö kansa todella tahtoo?

Mitä kansa todella tahtoo, on kiinnostanut paljon erilaisia teoreetikkoja. Usein on lähdetty siitä, ettei edes kansan enemmistön esittämä tahdonilmaus edusta sen todellista tahtoa, josta on usein käytetty tuota kuuluisaa ilmausta yleistahto volonté générale.

Se on kovin kiehtova asia, mutta niin kauan kuin tunnustamme demokratian periaatteita, meidän on pakko vain tyytyä olettamaan, että nimenomaan kansan vaaleissa ilmaisema tahto on se, jolla on politiikassa merkitystä. Ääripuolueetkin ovat meillä kyllä kyenneet muodostamaan hallituksia, kuten sotien jälkeisestä historiasta muistamme.

Demokratiassa nyt vain on kunnioitettava vaalien tuloksia. Siinä sen tärkein periaate kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mitä enemmän tästä poiketaan, sitä vähemmän kunnioitetaan demokratian perusperiaatteita, jotka sentään ovat meidänkin maassamme toimineet yllättävän hyvin.