Traaginen Herodes

 

Yksi styränki

Flavius Josefus, Juutalaissodan historia. Kreikan kielestä suomentanut Pauli Huuhtanen. WSOY 2004, 644 s.

 

Olen usein esittänyt Herodesta, viimeksi pari viikkoa sitten eräässä pikkujoulussa ja mieleeni ovat jääneet oululaispoikien keksimät kohtaukset, joissa tämä hallitsija, jonka asemansa takia olisi pitänyt olla Jumalan tahdon toteuttaja maan päällä, osoittautuikin turhamaiseksi sadistiksi ja vääräksi valtiaaksi, tyranniksi.

Lastenmurha jää Herodeksen törkeimmäksi ilkityöksi ja vaikea olisikin keksiä mitään suurempaa syntiä kuin viattomien tahallinen tappaminen. Motiivina asiassa oli pelko oman aseman menettämisestä, joka sinänsä on inhimillistä heikkoutta, kuten myös todellisen kuninkaan ja hyvyydestään kuuluisan murjaanien hallitsijan pilkkaaminen ihonvärin takia.

Olikohan tässä muuten peräti ensimmäinen tunnettu tapaus rasismista, tuosta kaiken pahuuden perimmäisestä lähteestä, kuten me edistysmieliset asian nykyään ymmärrämme? Hullunkurista joka tapauksessa on, että hyvyyden ja kunnollisuuden symboli, tuo kelpo murjaani on jollakin logiikalla tullut eräänlaiseksi aikamme epähenkilöksi…

Joka tapauksessa Herodeksen hahmo kaiken pahuuden olennoitumana on kiinnostava. Hänethän kuvataan myös Raamatussa hirviöksi. Betlehemin lastenmurha oli osoitus määrättömästä julmuudesta.

En kuulu niihin, joita ihmisten tappaminen ja kidutus loputtomasti kiinnostavat, mutta Herodeksen persoona vaikuttaa sen verran erikoiselta, että siitä teki mieli tietää enemmän.

Yllättäen kaikkitietävässä wikipediassa onkin tästä aiheesta poikkeuksellisen pitkä artikkeli jopa suomeksi. Päätin kuitenkin vielä katsoa, mitä aikalaislähteet hänestä kertovat ja millaiseen kehykseen hänet asettavat. Sillloin olennaista lukemista on Flavius Josefuksen Juutalaissodan historia, tarkemmin sanoen sen puolentoistasataa ensimmäistä sivua.

Josefus oli orjuuteen joutunut, ylhäistä sukua oleva juutalainen, joka syntyi vasta kolmisenkymmentä vuotta Herodeksen kuoleman jälkeen, mutta eli siis aikana, jolloin tuosta hallitsijasta oli vielä runsaasti muistitietoa ja muitakin lähteitä.

Josefus kehuskelee objektiivisuudellaan ja Juutalaissodassa hän kuvaa enimmäkseen asioita, jotka tapahtuivat hänen elinaikanaan ja jotka hän arvelee hyvin tuntevansa. Toki kirjasta paistaa pyrkimys miellyttää roomalaisia, joiden rooli Lähi-idässä oli suuri jo Herodeksen aikana.

Kirjan alussa Josefus käy läpi juutalaissotaa edeltävän ajan tärkeimpiä tapahtumia, joita ovat tietenkin sodat ja verityöt. Teksti on lähes uskomatonta juonittelun, salamurhien ja joukkomurhien kronikkaa. Aina silloin tällöin mainitaan ohimennen, että tapettuja oli esimerkiksi kuusituhatta. Onpa sitä Jordanin virran ympäristöä vedellä kasteltu vuosien mittaan!

Ajan ympäristö oli tietenkin sotainen eikä mikään ollut ansiokkaampaa kuin vihollisten tappaminen. Raamatustahan havaitsemme saman ilmiön: Saul löi tuhat, mutta Daavid kymmenentuhatta, laulavat naiset ja sen perusteella ymmärrämme heti, kumpi oli suurempi.

Myös Herodes löi tuhansia ja taas tuhansia ja tällä perusteella hänet on epäilemättä laskettava suurten hallitsijoiden joukkoon. Suotta hänestä ei käytetty nimitystä Herodes Suuri.

Epäilemättä Herodes oli tyranni, mutta se ei aikanaan ollut vielä yhtä kauhistuttava asia kuin sitten myöhemmin. Antiikin aikana tavataan myös melko hyvämaineisia tyranneja. Toki tyrannin murhaamisesta tuli jo silloin etenkin tasavaltaisissa valtioissa kunniakasta.

Koska murha oli lähes ainoa tapa vaihtaa johtajaa, saivat tyrannit alituiseen sitä pelätä ja niinpä myös Herodeksesta tuli vanhoilla päivillään äärimmäisen epäluuloinen.

Turvatakseen asemansa hänkin murhautti monia, muun muassa lähipiiriinsä kuuluvia, mukaan lukien appensa ja hyvin rakkaan vaimonsa ja sittemmin kolme poikaansa, joista yksi oli vehkeillyt toisten tuhoksi, mutta joutui sitten kiinni konnuuksistaan.

Herodesta ei kuitenkaan kuvata sadistiseksi hirviöksi, vaan hänen kerrotaan katkerasti valittaneen sitä, että pahat demonit olivat saaneet hänet tekemään vääryyttä rakkaimmilleen. Hyvittääkseen asiaa, hän pyrki hellästi huolehtimaan orvoista.

Josefus kehuu muutekin Herodesta: Herodeksen ruumis ja sielu olivat sopusoinnussa keskenään. Hän oli aina erinomainen metsästäjä ja tällöin hän kunnostautui hyvänä ratsastajana. Niinpä hän yhtenä ainoana päivänä tappoi neljäkymmentä villieläintä… Sotilaana hän oli voittamaton… Sielun ja ruumiin avujen lisäksi häntä seurasi myös hyvä onni ja harvoin hän joutui tappiolle sodassa. Ja silloinkaan hän ei ollut itse syyllinen tappioihin, vaan syynä oli joidenkin suorittama petos tai sotilaiden uhkarohkeus.

Herodeksen ulkopolitiikka oli menestyksellistä. Hän liittyi kannattamaan Julius Caesaria ja tämän kuoltua Antoniusta, mikä oli väärä veikkaus, mutta kääntyi sitten ajoissa voittoisasn Augustuksen puoleen ja pääsi tämän armoihin. Juonitteleva Kleopatra ei pystynyt vahingoittamaan Herodesta.

Monet viholliset uhkasivat Herodeksen valtakuntaa: Arabian ahne ja kiero kuningas yritti valloittaa hänen maansa ja samaa suunnitteli Parthian satraappi, joka yritti saada liittolaisia lupaamalla palkkioksi huikean tuhannen talentin summan ja lisäksi viisisataa naista, jotka oli tarkoitus ottaa juutalaisilta.

Herodes ei itse ollut juutalainen, vaan idumealainen eikä kantanut kultaista kruunuaan esi-isiensä jälkeen, vaan oli kiusallisen alhaista syntyperää, vaikka hänen isänsä Antipater olikin noussut hallitsijaksi.

Joka tapauksessa Josefuksen kuvaama Herodes oli muhkea mies ja hyvä hallitsija, joka uhrasi tavattomia summia loistorakennusten ja uusien kaupunkien rakentamiseen, jopa oman maansa ulkopuolelle, mistä häntä sittemmin arvosteltiin. Herodeksen rahoilla järjestettiin myös urheilukilpailuja ja pelastettiin kuihtumassa olevat Olympian kisatkin.

Herodes onnistui kaikessa ja häntä nimitettiin jo onnelliseksi, mikä, kuten tiedetään, on yleensä mahdollinen arvio vasta henkilön kuoleman jälkeen, kun hänen koko elämäntyötään voidaan arvioida (ks. Vihavainen: Haun solon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Säädetty oli kuitenkin, että koko Herodeksen onni tuhoutui hänen omien käsiensä kautta ja hänen loppunsa kauhean taudin heikentämänä oli surkea.

Lisäksi voi sanoa, että hänen jälkimaineensa oli sitäkin surkeampi. Hitlerillä ja Putininilla oli myös kerran käsissään elämän valttikortit ja heistä olisi voinut jäädä ylpeä muisto. Sitten kävi kuten kävi. Molemmista on tullut pahuuden vertauskuvia ja saman kunnian sai jo ennen heitä Herodes, jossa sentään taisi olla kunnon miehen aineksia.

Se Betlehemin lastenmurhakin kun taitaa olla keksitty tarina ja Oulun pojat tietenkin loivat moraliteetin, jonka tarkoituksenakaan ei ole kerto historiasta, kuten se oikeasti oli. Mitäpä se heille kuului.