Katajainen
kansa
Juhani Aho
vertasi aikoinaan Suomen kansaa katajaan, jonka voi kyllä taivuttaa, mutta joka
ei siitä katkea, vaan taipuu takaisin. Muodikasta sanontaa käyttäen kansamme on siis resilientti,
mikäli suurta kirjailijaa on uskominen.
Virossa kataja, kadakas,
näyttää olevan jopa suositumpi ja kaiketi myös yleisempi puu tai pensas kuin
Suomessa. Katajaa käytetään jopa suolan seassa ja sen tuoksu on helppo yhdistää
perinteeseen, kansan alkuvoimaan.
Virolaisten sitkeys
kansana on koeteltu vielä ankarammilla onnettomuuksilla kuin Suomen, joten se
kyllä myös ansaitsi epiteetin katajainen kansa -kadakane rahvas.
Kansojen kuva,
se ensisijaisen tärkeä omakuva, syntyy kirjallisuudessa ja sieltä etsitään
helposti ne tyypit, joiden vastineet näemme ympärillämme, elävässä elämässä.
Aikoinaan suomalaisuutta
parhaimmillaan saattoivat ilmentää Väinämöinen ja Ilmarinen ja huonoimmillaan
sitten Joukahainen. Joka suvussahan musta lammas on ollut. Venäjässä peräti
sanotaan, v semje ne bez uroda. Nykyään urod merkitsee peräti
epäsikiötä, hirviötä. Niitähän näemme
nyt Ukrainan aroilla riehumassa. Aiemmin ssnalla oli myönteisempi sävy.
Joka tapauksessa
jokaisessa kansassa tietenkin on pakko myöntää olevan omat konnansa, joista
mieluimmin vaietaan, kun kansakuntaa kuvataan eli ylistetään tai ylistettiin.
Eihän koko käsitettä nykyään haluttaisi edes tunnustaa.
On sanottu, että
Suomen uusi suomalainen sivistyneistö katseli kansaa pappilan verannalta. Toki
se itsekin halusi kansaan kuulua, mutta rahvaan ylivoimaisen enemmistön elämä
oli sille tuttua vain matkan päästä.
Runebergin luoma
kuva kansasta aivan ilmeisesti liioitteli sellaisten enempi herraskaisten
asioiden kuin kunniantunnon tai sotilaallisen urheuden merkitystä kansan
syvissä riveissä. Ei sen missään tapauksessa niitä tarvinnut tyhjästä keksiä,
mutta köyhän kansan arkipäivään kuului realiteetteja, joita herrasväki tunsi
vain kuulopuheelta.
Harva torpan
tyttö esimerkiksi lienee ihan oikeasti surrut kuollakseen sitä, ettei löytänyt
sulhastaan lahdattuna sotakentältä, vaan päätteli tämän kaiketi perääntyneen ja
ehkäpä sitten jopa paenneen paikalta.
Mutta tarvitseehan
kansa aina sankaritaruja. Aleksis Kiven mestariteokset olivat vähemmän
paatoksellisia ja niissä oli yleensä huumorin kaikki sovittava tausta. Tyyppejä
riitti joka lähtöön ja koko kansan tyypittelyyn, ainakin miespuolisen.
Jokunen
merkittävä suomalainen kirjailija tuli myös itse kansan syvistä riveistä,
esimerkiksi Kauppis-Heikki, entinen renkipoika. Uudella teollisuustyöläisten
luokalla oli silläkin pian omat kuvaajansa. Toivo Pekkanen oli yksi parhaista.
Kuitenkin puuttui
sellainen kansan, siis rahvaan kuva, joka olisi syntynyt suoraan sen omasta
piiristä ja ollut kylliksi lahjomaton ottaakseen huomioon myös kaikki nuo kelmit
ja epäsikiöt, jotka toki olivat pienenä vähemmistönä, mutta joiden puuttuminen
kuvasta vähensi sen uskottavuutta.
Väinö Linnan
sotilaat, jotka olivat kaikki Suomen heimot pienoiskoossa ja käsittivät vielä
myös rahvaan ja herrasväen, muodostivat jo uudenlaisen kansakunnan.
Monen
aikalaistodistajan mukaan nuo sotilaat purnasivat liikaa, upseerit olivat
koppavampia ja typerämpiä kuin todellisuudessa ja niin edelleen. Kuten kaikki
hyvät taideteokset, kuva liioitteli aina jotakin ja himmensi jotakin muuta.
Kyseessähän oli
poleeminen teos, anti-Runeberg, kuten kirjailija itse sanoi. Tuntematonta
on joskus verrattu Jussi Talven kirjaan Ystäviä ja vihollisia (ks. Vihavainen:
Haun ystäviä ja vihollisia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka
olisi ollut kuvauksessaan realistisempi.
Ehkä oli, ehkä
ei. Tosiasia on, että Tuntemattoman miljoonapainos puhuu puolestaan.
Siinä oli se kuva, joka himoittiin nähdä, totuus, jota ei olisi haluttu tunnustaa,
mutta joka nyt tuli julki.
Ei Tuntematon
varmastikaan mikään tasapainoinen Koko Totuus ollut, mutta jotakin tärkeää se
varmasti sanoi. Se oli suuri kertomus, jonka merkitys näyttää ulkomaalaisille
yleensä jäävän aivan käsittämättömäksi (vrt. Vihavainen:
Haun senjavskaja tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Kiistanalaiseksi
on ajan mittaan tullut myös Täällä Pohjantähden alla, jota muistaakseni Matti
Klinge nimitti kansallisromaaniksemme ja syystä.
Tässä
kirjassahan kerrottiin tarina maalaisyhteisön kohtaloista yhteiskunnallisen
mullistuksen oloissa. Yli muiden nousi sitten julkisuudessa vuoden 1918 sota,
jota tunnetusti kuvattiin tavalla, joka ei ole läheskään tarkka pienoiskuva kaikesta
Suomessa tapahtuneesta.
Mutta siinä
tuotiin esille paljon uutta ja mullistavaa. Kansalaissodan raakuudet eivät
olleet enää täysin tuntemattomia suurelle yleisölle, mutta tuollaisella
realismilla piirretty kuva oli kyllä aivan uutta.
Merkittävää oli
myös, ettei se kirjan sankarien oma osapuoli, punaiseksi kuvattu rahvas,
suinaan koostunut pelkistä sankareista ja uhreista. Mukana olivat myös mustat
lampaat, kieroilijat, hölmöt ja hirviöt, niitä oli molemmin puolin, vain puhetapa
vaihteli.
Usein myös unohtuu
se, että Koskelan suvusta tuli sitten hyvin pian toimellisia maanviljelijöitä,
jotka elivät omillaan ja saivat tilansa tuottamaan. Talonpojan lyhyeksi jäänyt
nousu kruunaa Pohjantähden tarinan.
Sen jälkeen tulivat
sitten EU ja kaikki tuo integraatio ja globalisaatio, jotka tekivät harvoista
jäljelle jättämistään viljelijöistä renkejä. Tiedän yhdenkin tapauksen, jossa
isäntä sahasi lipputankonsa poikki heti kuultuaan Suomen liittyneen EU:hun.
Mutta täällä se
katajainen kansamme yhä sinnittelee, tilassa, jossa talous kuulemma sakkaa pysyvästi.
Sellainen ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin armotonta maahansyöksyä. Siitäpä
ay-liike nyt viis veisaa ja on aloittanut tarmokkaat toimet tilanteen
korjaamisen estämiseksi.
Eipä näköjään ole
perhettä ilman epäsikiötä meilläkään. Ehkäpä tästä vielä tulee aihe uudelle
kansalliseepokselle, jollaiset syntyvät usein juuri suurten katastrofien
jälkeen.
Kataja ei taitu,
vaan taipuu. Ehkäpä se sopii kuvaamaan myös muutoksen mahdottomuutta. Väännä,
mitä väännät, meitähän et koskaan muuttumaan saa.
Noista Tuntemattoman upseereista, Lammiota ja jotakin sivuhenkilöitä (kuten Karjula) lukuun ottamatta heidät on kuvattu kohtalaisen myönteisessä sävyssä, ja varsinkin Vilho Vaitelias Koskelaa - jota on pidetty aiheesta mallina oikealle tavalle johtaa suomalaisia sotilaita. Niillä, jotka moittivat kuvausta sotilaiden liiallisesta purnaamisesta, ei ilmeisesti ole mitään käsitystä suomalaisesta psyykestä, jonka ylimuistoisiin nautintaoikeuksiin on kuulunut herrojen arvostelu. Linnan suhtautumista Lammion kaltaisiin typeriin tärkeilijöihin kuvaa riittävästi se, että hän vain katoaa kuvauksesta jo ennen aselepoa.
VastaaPoistaKirjan hahmot ovat lisäksi hyvin nuoria, vain ehkä muutama varusmiehistä on hyökkäyjsen alkaessa täysi-ikäinen ja kukaan nuiremmista hahmoista ei olisi vielä voinut äänestää.
PoistaNuoret soittavat joskus täysin tyhmästi suutaan ja vastaanottajan on vain nieltävä se mitä suussa on.
Herrojen haukkuminen on osa kansanperinnettä, esim jokin asia on "männy herrojen persijjeen".
"Ei tehrä niinkun herrat sanoo vaan niinkun hyvä tulee".
.
Ei ne ihan niin nuoria olleet. Eniten kärsi vuoden 1917 ikäluokka Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=matti+kuusi
PoistaLinnan Konekiväärikomppania oli ihan nuoria, varusmiehiä. Siitä on tullut yleinen harhakäsitys - varsinkin naisväellemme - että sotiminen liikahduttaa nimenomaan inttiä käyviä, omia poikaparkoja, myös nykymaailmassa.
PoistaOikeasti sotaa käy reserviläiset, aikuisemmat. Korpela oli yrmeä, syystäkin. Tuntemattoman komppanian kaltainen sotaporukka oli pieni murto-osa sotilaista, alle kymmenesosa.
Jos tulee rähinä, ei sinne varusmiehiä laiteta. Heidät evakuoidaan sodan jaloista, jatkamaan sotaan opettelua.
Eurooppalaisen keski- ja uuden ajan taite oli varmasti yksi valtavimmista tajunnallisista murroksista koko ihmissuvun historiassa. Uudet tajunnalliset perusasemoinnit -- jopa kuuloaistin ja näköaistin resurssien aivan uusi orientoituminen -- muuttivat aivan kaiken.
VastaaPoistaShakespeare uuden ajan airuena näki maailman näyttämönä ja ihmiset sen näyttelijöinä. Uuden ajan kirjallisuuden uusi muoto -- romaanimuoto -- heijasteli yhteiskunnissa institutionalisoituvaa työnjakoa ja psyykessä käynnistyvää yksilöllistä eriytymistä -- ja kun uuden ajan uudet tiedolliset hahmot alkoivat visuaalisen mieltämisen mekanismeilla ja malleilla synnyttää vuoropuhelua kartesiolaisen subjektin ja objektivoituvan todellisuuden välillä, myös kaiken pohjalla aina vaikuttava yhteisöllinen "valta" sai uudet raamit ja kehitti tiedolliset teoriat, jotka jossain muodossa elävät edelleen omien korviemme välissä, vaikka emme niiden alkuhahmoja enää samoiksi tunnistaisikaan.
Kun tiedonfilosofit sanovat, että uuden ajan "tieteellisessä" selittämisessä jäi sen sisällä vaikuttamaan teologisen selittämisen perinne, sen ymmärtämisen pitäisi olla vähän nykyistä yleisempää ja syvempää. Uuden ajan kaikki uudet tiedonalat tavoittelivat "opillista" totuutta, ja valitettavasti tuosta "opillisuudesta" tuli totuudellisuuden kriteeri tavalla joka ei aina tee totuudelle oikeutta.
Meidän on nykyisin miltei mahdotonta ymmärtää että esimerkiksi "edustuksellisuuden" kognitioon perustuvalla "demokratialla" on tekemistä enemmän eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen kirjallisuuden ja romaanimuodon kanssa kuin minkään valtio-opillisen teoretisoinnin kanssa. Samoin meiltä jää ymmärtämättä, etteivät uudet tieteet -- luonnontieteet -- kattaneet kaikkia maailman ilmiöitä, vaan ihminen sekä yhteisöolentona että yksilönä jäi uuden tiedon valossa erityiseen paitsioon.
Tapa, jolla eniten yhteiskunnallista "valtaa" nykyisin omaava talousajattelu jäi kokonaan uuden tiedon ulkopuolelle -- että siis talousajattelu on edelleen ptolemaiolaiseen maailmanjäsennykseen pohjautuvaa teokratiaa -- muodostaa nykyisen "opillisuuden" joukossa sen tunnustuksellisen pyhityksen, jonka nimissä "vahvat" johtajat voivat tehdä mitä tahansa. Talousteokratia on maailman uusi suuri valtauskonto.
Ja kuten blogisti toteaa, kun talous nyt sakkaa, se on sitten kaiken lopun alkua. Ne "talousopilliset" totuudet, joista talousteokraattisen valtataistelun osapuolet nyt pitävät kynsin hampain kiinni -- kukin veisaten omia virsiaan oman hartaan uskonsa sokaisemina -- ovat tiedolliselta kannalta aikalailla nollan arvoisia. Niistä pitäisi viis veisata.
Spengler ennusti viimeistä taistoa, jossa raha ja veri -- eli pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan palautuva "raha" ja itse elämää ja ihmisyyttä edustava "veri" -- olisivat vastakkain. Sellainen taitaa tosiaan olla jo menossa eikä vain tulossa.
Voin vahvistaa omalla yksilötasolla. Viimeisen 10 vuoden aikana oma kansallistunne on sulanut lähes kokonaan pois. En tiedä enää missä me olemme ja mitä me olemme. Se kuuluisa maantiedekin jolle ei mitään pitänyt voida, on muuttunut.
VastaaPoistaMaamme kansallismieliset...mitähän heilläkään on enää puolustettavanaan? Oma suhteellisen pieni juokkonsa, oma historiallinen tunteensa, menneiden aikojen reliikit? Muu väki ja suuri enemmistö porskuttaa angloamerikkaa kuitenkin ihan vapautuneesti.
Lopuksi väite. Väitän, en syytä, että maamme yliopistot ovat aika isolta osin pitäneet siitä huolen että kieli ja kulttuuri on lantrattu sellaisiksi ettei meitä oikein suomalaisiksi enää missään erota. Sivitysihannehan on nykyään juuri sitä. Politiikkammekin on amerikkalaisten muotivirtauksien kopioita.
Mutta kyllä minä mieluiten edelleen olen suomalainen. Yhteistunnetta ei ole, mutta itsekseni.
Tälle kirjoitukselle kymmenen pistettä. Itse en enää tiedä, mikä minä olen. Olen menettänyt identiteettini. Jos tosissani kaivan, niin jonkinsortin karjalainen olen. Juuretkin sieltä. Suomalaisuudesta en tiedä enää. Niinistön lausahdus oli tyly ja voimakas. Että kyykkää, mutta että pysyvästi. "Pysyvästi" ei paljoa armoa anna noin ilmauksena. Viimeinen sammuttanee valot sitten. Joko tätä nyt voisi kutsua lamaksi sitten? Kun presidentilläkin on retoriset tehot jo tapissa. Eikä kukaan, suomalainen kysy, että miksi kyykkää pysyvästi.
PoistaKaikki eivät ole vakuuttuneita EU:n ja varsinkaan Euron siunauksellisuudesta Suomen taloudelle. Ehkä tutkimus selvittää, mikä on ollut Niinistön oma rooli ja osuus tässä sopassa.
Poista" Jos tosissani kaivan, niin jonkinsortin karjalainen olen. Juuretkin sieltä. "
PoistaKarjalaisuus on hieno asia. Kaivelehan vain juuriasi, ne ovat tärkeä osa identiteettiäsi ja toivottavasti koet ylpeyttä niistä juurista. Minulla ne ovat Savossa ja Stadissa ja koen jonkin sortin ylpeyttä siitä, mutta sekin on asia, joka elää päivästä toiseen. Joskus tuntuu vahvemmin suomalaiselta ja joskus taas vähemmän. Iloitsen kuitenkin siitä, että maamme on virallisesti itsenäinen, sivistynyt, turvallinen ja kielemme ilmaisuvoimaisen rikas, jota ei lievä anglismikaan pilaa. Äskeinen vaalitaistokin oli hyvin puhtoinen ja asiallinen mittelö verrrattuna moneen maahan, ja demokratia voitti siinäkin. Suomessa on niin paljon hyviä asioita, jotka ovat meille itsestäänselviä. Osaammeko olla niistä kiitollisia?
Eniten kuitenkin iloitsen suomalaisista ihmisistä, jotka päivittäin yllättävät minut positiivisesti älykkyydellään, viisaudellaan, sydämellisyydellään ja lempeydellään. Se kaikki onkin minulle edelleen joka päivä uusi, raikas ja ihmeellinen maailma verrattuna siihen maisemaan, mistä minä olen aikoinaan ponnistanut. Hyvä Suomi, hyvä suomalaiset!
Öö 13. helmikuuta 2024 klo 14.51:
Poista> Iloitsen kuitenkin siitä, että maamme on virallisesti itsenäinen, sivistynyt…
Maamme saattaa olla VIRALLISESTI montaakin asiaa, mutta onko se noita mainittuja arvoja sisäistänyt.
> Äskeinen vaalitaistokin oli hyvin puhtoinen ja asiallinen…
Ai oli vai? HS – siis tämä meidän johtava päivälehtemme, kirjoitti seuraavasti 4.2.: ”… Veimme presidenttiehdokkaat treffeille. Näin Haavisto ja Stubb vastasivat deittailukysymyksiin…”.
Siis tämä on kypsää, aikuista, intelligenttiä, asiallista ja armasta kansaamme valistavaa journalismia? Sellaista tietoa, jota me tarvitsemme ulkopolitiikan johtajalta tässä kivisessä maailmassamme sotien ja konfliktien keskellä.
"Maamme saattaa olla VIRALLISESTI montaakin asiaa, mutta onko se noita mainittuja arvoja sisäistänyt."
PoistaOn.
Vaalikeskustelut ja niiden uutisointi olivat varsin asiallista seurattavaa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Suosittelen keskittymään oleelliseen ja skippaamaan epäoleellisen, olipa se miten mielenkiintoista tahansa.
Poliittisen toimituksen "esihenkilö" rupeaa kesken vaalitulosillan, kun ratkaiseva asetelma hahmottuu, spekuloimaan toisen ehdokkaan täysin henkilökohtaisilla intiimiasioilla. Ja hieman "torkahtelevalta" ajoittain vaikuttava toimittajaveteraani panee pohdinnan alulle "satunnaisella" mielenjuolahtelullaan.
PoistaAsiallista, vai? - Niin aina.
Ilmeisesti viittaat YLE:n keskusteluun, jossa toimittaja Matti Rönkä kaiveli asiaa? En nähnyt kyseistä keskustelua, mutta luin siitä lehdistä. Minustakaan presidenttiehdokkaan seksuaalisuus ei ole mitenkään relevantti puheenaine osana vaalikeskustelua enkä sellaista ole väittänytkään. Kuten sanottua, poikkeuksia lukuunottamatta keskustelu oli yleisesti asiallista, sen mitä sitä seurasin. Se, että kaikki menisi aina täydellisesti on liian kova vaatimus kelle tahansa, mutta siinä olen samaa mieltä, että on hyvä olla valveutunut ja kriittinenkin yhteiskunnallista keskustelua seuratessa.
PoistaMinusta turhaa pessimismiä ja impivaaralaisuutta, jossa ei huomata sitä, että täällä on aina otettu vaikutteita suuremmilta naapurikansoilta ja tukea johtavilta suurvalloilta, mutta säilytetty oma sisin ja olemus, joka ei sekään ole pysyvää vaan kehittyy ympäristön mukaan. Se että esim kieleen sotketaan latinan, ruotsin ja englannin fraaseja ja muuta "hienostelua" ei muuta sitä, että suomea puhutaan. Ei se kieli ennenkään ollut mitään kantauralia tai myöhempiä versioita. Yliopistojen ja liike-elämän kielipoliitiikasta olen kyllä itsekin huolissani: suomesta ei saa tulla kyökkikieltä.
PoistaPoliittisesti taas olemme lähempänä omaa kulttuuripiiriämme länsi-Eurooppaa kuin koskaan ja sotilaallisesti meitä tukee supervalta USA (ei toki pyyteettömästi, mutta kuka aikuinen uskoo ilmaisiin lounaisiin). Toki EU:ssa ja USA:ssa on kannaltamme ongelmia, mutta Venäjän etu- ja kuulttuuripiirissäkö olisi parempi?
Ei kai Rönkä paljastanut mitään salaisuutta mainitessaan Haaviston homouden. Ei siltä tiedolta ole voinut välttyä kukaan, joka minkäänlaista mediaa seuraa. Ja vaikka ei seuraisikaan. Ja olihan se Antonio näkyvästi esillä vaalikampanjassakin. Suvaitsevien ihmisten ja median tavallisesti suuresti arvostama piirre muuttuikin yllättäen asiaksi, jota ei olisi saanut mainita.
PoistaOlipa outo juttu, ettei asian merkitystä olisi saanut kysyä... tutkimus osoitti sitten, että sehän oli iso. Mitä pelleilyä tällainen kieltäminen oikein oli olevinaan ja mitä tarpeita se palveli ?
Poista"Minustakaan presidenttiehdokkaan seksuaalisuus ei ole mitenkään relevantti puheenaine osana vaalikeskustelua enkä sellaista ole väittänytkään."
PoistaMiksipä äänestäjällä ei olisi ollut havaitessaan molemmat ehdokkaat työtehtävään päteväksi pienessä mielessään miettiä haluaako hän seuraavat kuusi vuotta katsella itsenäisyyspäivän vastaanotolla miesparia vai tyylikästä heteroparia? Omille mieltymyksille taikka epämieltymyksilleen ei voi mitään - ja miksi vaalissa pitäisikään.
Sitä paitsi jo edellisessä harkinnassa on voinut miettiä kumpi herättäisi gayroopasta puhuvan Putinin kunnioitusta neuvottelun vastapuolena, jos tuollaiselle neuvottelulle ilmaantuisikin tarvetta.
"Sitä paitsi jo edellisessä harkinnassa on voinut miettiä kumpi herättäisi Putinin kunnioitusta neuvottelun vastapuolena, jos tuollaiselle neuvottelulle ilmaantuisikin tarvetta."
PoistaNo, Stubbhan on ilmoittanut, ettei hän Putinin mahdolliseen puheluun edes vastaisi, että se siitä yhteydenpidosta neuvotteluista nyt puhumattakaan! Prioriteetit presidentin tehtävistä näyttävät muutenkin olevan sinulla hieman epäselvät, kun tämä puoliso-kysymys on sinulle se keskeisin asia presidenttiydessä?
Kyllä se tehtävä on paljon enemmän kuin pelkkä perinteinen edustusvirka, mutta kukin tietysti tavallaan ja osaamisellaan siinäkin edustaa.
Pistänpä vielä viimeisimmän, uusimman tabun, pöydälle. Lähtökohta: menimme Natoon koska muuta vaihtoehtoa ei ilmeisesti ole.
VastaaPoistaEn epäile tätä, mutta olen alkanut epäillä turvatakuita.
Saako niitä enää epäillä tulematta kuvitelluksi Venäjän asialla olevaksi?
Ainakin silloi kun on menty äärimmäisen rajan yli voi olla turva siinä ja siinä. Maailmansota-tilanteessa mitä hyötyä artikloista olisi, turvallisuuden kannalta?
Saamme niskaan Natoon tarkoitetut lastit luultavasti ensimmäisenä. Ainakin jos maalitamme itsemme asevarastoilla tms.
Rajoitetussa ydinsodassa jota käytäisiin taktisilla ei koko maailma tuhoutuisi, vain kohteet.
Tämä on oikeastaan umpisolmu, koska emme voi tässä tilanteessa olla olemattakaan muualla kuin Natossa. Ilman oleminen olisi liian riskaabelia ainakin niin kauan kuin Putinin kaltainen hallinto Moskovassa.
Kyse vain siitä millä paatoksella meidän pitää siellä olla. Vrt. Stubb, joka on ainakin kampanjassaan halunnut olla lännen nopein ja kovin.
Rukoilla ja olla epäilemättä. Muuta vaihtoehtoa ei taida jäädä.
"Ainakin jos maalitamme itsemme asevarastoilla tms."
PoistaNehän olisivat suojamme: hyökkäys niitä vastaan saisi aikaan välittömän vastaiskun vastaavilla aseilla. Sitä paitsi älä sure koko keskustelu oli myrsky vesilasissa: ei ole mitään taktista syytä tuoda ydinaseita eturintamaan tuhottaviksi, ne pidetään mahdollisimman kaukana käytettäväksi vasta viime hetkellä. Tuon keskustelun Haaviston kampanjatiimi nosti saadakseen sotilasasioita ymmärtämättömien hysteeristen naisten ääniä.
(Samasta syystä on kyllä turha odottaa tänne mitään Stubbin haaveilemaa alaesikuntaakaan: nekin pidetään mahdollisimman selustassa, veikkaan Ruotsia.)
"Kyse vain siitä millä paatoksella meidän pitää siellä olla."
Täysin paatoksetta, vain ja ainoastaan Suomen etua ajatellen. Suomen etu voi vain joskus vaatia liittolaistemme puolustamista - ja joskus jopa paatoksellisia sanoja; ja mikäs siinä, kyllähän maailmaan kauniita sanoja mahtuu. Tässä asiassa meillä on vielä opittavaa eteläeuroopan veljiltämme.
Anonyymi 13. helmikuuta 2024 klo 16.47:
Poista> Kyse vain siitä millä paatoksella meidän pitää siellä olla…
Tähän nyt on eittämätön vastaus. Kun jotain tehdään, tehdään se perin pohjin:
Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan
yks aatos ylpeä pyhä:
Me nousemme kostona Kullervon,
soma on sodan kohtalot koittaa.
"Ainakin jos maalitamme itsemme asevarastoilla tms."
Poista"Nehän olisivat suojamme: hyökkäys niitä vastaan saisi aikaan välittömän vastaiskun vastaavilla aseilla."
-Eli turva olisi se että meihin kohdistunut isku, mahdollisesti taktinen ydinisku, kostettaisiin Venäjälle? Missä kohtaa tuossa on turva, meille?
Mitä tulee Stubbiin intensiteettiin olla Naton kovin, niin tulee eräskin karjalanmänty-repliikki mieleen.
Anonyymi 13. helmikuuta 2024 klo 20.04
PoistaTuo pohjattoman paatoksellinen värssy oli tietysti Jääkärimarssista. Kuten usein uhon vallatessa mielen, ei kokonaisuutta tule hahmottaneeksi. Jääkärimarssin kirjoittajan mieleen ei muistunut, millainen mies oli Kullervo; tämä soturi ja kostaja.
Kalevalassa Väinämöinen lausuu lopuksi Kullervosta:
”Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi.”
Tällä uholla siis eteenpäin, kohden itään.
Jatkan: jos Venäjä saadaan torpattua Ukrainassa kunnolla, siinä on myös meidän turva aika pitkäksi aikaa.
Poista"Eli turva olisi se että meihin kohdistunut isku, mahdollisesti taktinen ydinisku, kostettaisiin Venäjälle? Missä kohtaa tuossa on turva, meille?"
PoistaSe, että tuo uhka iskusta estää tuon ensimmäisen iskun meihin: Venäjä ei vaihda Suomea Pietariin. Noin se vain toimi koko kylmän sodan jälkeen supervaltojen kriiseistä huolimatta.
"Nykyään urod merkitsee peräti epäsikiötä, hirviötä. Niitähän näemme nyt Ukrainan aroilla riehumassa. Aiemmin ssnalla oli myönteisempi sävy."
VastaaPoistaOnko esim Kalevalassa usein käytetty sana uros tullut karjalan kautta suomeen.
"Suomessa sakkaa pahasti ja pysyvästi." Niin sakkaa, ja on jo sakannut 16 vuotta.
VastaaPoistaEn pysty ymmärtämään, että näin selvä, helposti havaittava, konkreettinen ja kansallisen olemassaolomme kannalta käsittämättömiä riskejä tuottava seikka on näin onnistuneesti pystytty maassamme torjumaan tietoisuudesta, siirtämään syrjään ja taiottu olemattomiin.
Epämukavan tosiseikan torjunta on ollut kerrassaan päättäväistä, ja torjunnan rikkumattoman toteutumisen on varmistanut lähes hurmoksellinen kansallinen uskontunnustus: "olettakaamme, että kaikki käy hyvin!"
Mutta kun ei käy.
Tämä hurskas johtoajatus on kaiken pahan alku ja juuri.
Sen suojissa on onnistuttu välttämään maailman muutos ja meidän muuttunut asemamme tämän muutoksen pyörteissä. Siksi melkein sukupolven mittanen elämänvalhe, ja täydellinen kyvyttömyys orientoitua muuttuneen maailman logiikkaan ja menoon.
SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen tokaisi Talouselämä-lehden haastattelussa 2002, että "meille kuuluu kaikki paitsi ulkopolitiikka". "Mikäli se on SAK:sta kiinni, pian tuokin pikku puute näyttäisi tulevan korjatuksi."
Olisi SAK:n kannattanut seurata ulkoisen maailman muutoksia, niin ei se - ja muut ammattijärjestöt . olisi pudonneet kelkasta niin pahasti kuin nyt joudutaan toteamaan:
järjestöt pelaavat kovenevilla lakkopanoksilla, tilanteessa, jossa maan talous kolisee omapainoisesti kohti hornaa.
Rahaan ja veroihin sekä talouden sakkaamiseen liittyen...
VastaaPoistaRahan käyttö vaihdon välineenä on itsessään ongelma.
Iso pulma on se että verojen maksu ei ole vähään aikaan ollut mahdollista työsuorituksina tai luonnontuotteina. Täällä meillä jo Kustaa Vaasa aloitti siirtymän kohti rahan (kupari, hopea, kulta) käyttöä raha-taloudessa.
Myöhemmin juoduttiin olosuhteiden pakosta perustamaan maailman ensimmäinen keskuspankki joka pelasi myös paperirahalla.
Raha - ennen Ensimmäistä Maailmansotaa erityisesti kulta, kaikki muu on velkaa.
Valuutta, pieni murto-osa paperimuodossa, kyse on nykyään lähinnä datasta ja sen hallinnasta.
Jo noin vuonna 1900 löges kaikki suurten yrirysten tai pankkien välinen maksuliikenne hoidettiin sähköisesti, sähkeitse tai kirjeitse lähetetyt tositteet todistivat valuutan siirrot.
Maksuväline - voi olla rahaa eli metallirahaa tai valuuttaa tai luottokorttimaksu. Mutta... voi olla myös vaihtokauppaa, eli esim ns. mahapalkka tai tuotteiden vaihto keskenään sovitulla tavalla.
-
Raha on vallankäytön väline. Jokin sanktio on pohjimmiltaan rahaan perustuva, koska muuta valtaa ei oligarkialla ole luuloistaan huolimatta.
Talous on liian monimutkainen asia pienten piirien johdettavaksi.
Mikään talousoppi ei pysty riittävän täydellisesti kuvaamaan talouden toimintaa eikä ottamaan huomioon kulttuurin vaikutusta talouden toimintaan.
Tämän vuoksi talouden ylhäältä ohjaaminen ei onnistu, muuttujia on liikaa yhtälössä.
Olemme äärimmäisessä katastrofissa jonka jälkiä joudutaan lakaisemaan kauan.
.
Itse asiassa Kustaa Vaasa halusi vähentää rahaverojen määrää, joita edeltäjät olivat lisänneet, koska kaikenlaiset paikallistason suoritukset voudeille, kotimaisille nihdeille, papeille ynnä muille oli paljon helpompi suorittaa luontaistuotteilla. Näitä oli myös helpompi myydä. Nuorin poika Kaarle sitten päätyi taas toisenlaiseen ratkaisuun ja pyrki lisäämään rahan määrää. Sillä tavoin oli ainakin helpompi maksaa palkkoja ulkomaisille palkkasotureille.
Poista"Mepä viis veisaamme"
VastaaPoistaSuomen eduskunnan perinteinen, mutta uudentyyppinen äskeinen täyskeskustelu koskien maailmaa ja suomalaisuutta on siis päättynyt. Hyvä merkki oli se, että kaikki jäsenet olivat läsnä, koska äänestyksessä ei näkynyt yhtäkään poissaolevaa. Perinteinen, mutta uudentyyppinen käytös koski mm. sitä, että eräs suu-, yms.-aukinen poliittinen Höpölörpöttelijä sai kuin saikin heti korvilleen ja sen lisäksi myös tukkapöllyä. On jo korkea asia, että jos suussa ei ole asiaa, niin kielivittuileminenkin pitää nipistää.
Aleksis Kivi on superkirjailija, hyvä, että meillä hän on. Mutta Seitsemän veljestä -kirjan nimi on väärä. Pitäisi olla Seitsemän miljonääriveljestä. He olivat upporikkaita, Jukolasta pystyi lohkomaan monta itsenäistä taloutta. Köyhyys ei veljiä vaivannut, vaan omat - itsekin aiheutetut - ongelmat. Jukolalaisilla oli omaisuutta eli käyttökelpoista maata suuremman rahan edestä kuin on keskiverto nykysuomalaisella varallisuutta.
VastaaPoistaMutta hieno on kirja. Kuvaa meitä oikeita suomalaisia, sopivasti.