Matkustelua ja sen kuvausta

 

Ajankuvaa ja paikallisväriä

 

Alphonse Daudet, Kirjeitä myllyltäni. Suomentanut Kirsti Luova. Arvi A. Karisto 1984,(1869) 160 s.

Hermann Hesse, Muuan nuoruus. Suomentanut Kai Kaila, Kirjayhtymä 1978,(1906)

Hermann Hesse, Kylpylävieraana Badenissa. Suomentanut Aarno Peromies W&G 1978 (1924)

Antti Tuuri, Matkoilla Euroopassa. Matkakertomuksia. Otava 2011, 222 s.

 

Lyhyet kertomukset ovat yleensä vähemmän kunnianhimoisesti tehtyjä kuin pitempi proosa, ja niiltä sopii odottaa erilaisia asioita. Jotkut kirjailijat ovat viehättyneitä kaikenlaiseen konstikkuuteen, yllätyksiin, kauhuun ja poikkeuksellisten tai fantasiahahmojen kuvaamiseen. Toiset sen sijaan maalailevat laatukuvia.

Kaikenlaisilla aihepiireillä voi olla omat ansionsa, mutta itseäni kiinnostaa eniten kirjallisuus ajankuvana. Yleisesti ottaen novellit ovat myös aika sopivaa matkalukemista ja panenpa nyt sitten paperille pari huomiota noista yllä mainituista, kun ne nyt olen vastikään sattunut matkoilla lukemaan.

Daudet’n kertomukset ovat siinä määrin yleisesti tunnettuja, että Kekkonenkin saattoi muitta mutkitta nimetä kirjekokoelmansa niihin viittaavalla otsikolla. Tosin hän selitti, että hänen myllynsä ei ole samanlainen kuin kirjailijan: Daudet lepäili Provencen idyllisessä rauhassa pysähtyneessä myllyssään, mutta Kekkosen mylly pyöri ja rytisi koko ajan…

Tosin kyllä myös Daudet poistui useinkin myllyltään, ainakin mielikuvituksessaan. Novelleissaan hän kuvaa kyllä etupäässä Provencen omalaatuista rauhaa ja sen kansaa, joka poikkeaa ranskalaisista eikä usein osaa ainakaan kunnolla ranskaa puhuakaan.

Merkilliset persoonat ja paikalliset tarinat ja fantasiat ovat usein hänen aiheinaan, mutta hän pistäytyy välillä myös merelle, missä mistral ja tramontane pauhaavat ja merenkulkijain henki on vaarassa. Lisäksi hän käy myös Algeriassa.

Tuo algerialainen ulottuvuus on erityisen kiinnostava. Kertomuksissa eletään aikaa, jolloin ranskalainen uudisasutus on vasta leviämässä alueelle. Ranskahan oli valloittanut Algerian vuonna 1830 ja lopettanut siellä raivonneen merirosvouksen. Sen jälkeen se liitti maan omiin alueisiinsa. Siitä tuli osa Ranskaa eikä siirtomaa.

Nyt, Daudet’n aikana ranskalaiset ottivat käyttöönsä uudismaita, joita tuolla erämaiden äärellä vaivasivat erilaiset vitsaukset, muun muassa valtavat heinäsirkkaparvet, jotka pimensivät taivaan ja joita torjumaan tuotiin sotaväkeäkin.

Ennen muuta Daudet on kuitenkin näissä tarinoissaan Provencen kuvaaja. Sen historia paavien Baabelin vankeuden aikana on yksi alueen erikoisuuksista ja sen jäljiltä juodaan yhä viiniä nimeltä Châteauneuf-du-Pape.

Ruokapuoli ja juomat ovat hyvin esillä kuvauksissa, joista yksi liittyy luostarissa tuotettuun likööriin ja sen siunauksiin ja kirouksiin.

Hessen pienoisromaani mallioppilaasta ja hänen sortumisestaan ylenpalttisten vaatimusten edessä on saksaksi nimeltään Unterm Rad -pyörän alla. Se on kiinnostava tuon ajan Württembergin ja sen ihmisten kuvauksena. Aluehan oli osittain syrjäistä vuoristo- ja metsäseutua, joka eli aika tavalla vanhoillaan.

Latinakoulun pedanttisuus, valtion stipendiaattien suorituspaineet, yhä kukoistavat ammattikuntalaitoksen jäänteet mestareineen ja oppipoikineen on kuvattu ilmeisen realistisesti ja ovat kirjan kiinnostavinta antia.

Kylpyvieraana Badenissa kuvaa taas miljöötä, joka oli koko Euroopan yläluokalle tuttu kautta 1800-luvun ja kauemminkin. Hyvin monet ylhäisönkin edustajat matkustivat juuri Badeniin, jonka kylpyläkeskus sai sittemmin nimekseen Baden Baden. Toki kilpailevia sanatorioita oli kymmenittäin, ellei sadoittain, esimerkiksi muuan belgialainen paikka nimeltä Spa.

Tuossa kuvatussa vaiheessa kylpemisestä oli tullut jo porvarillinen instituutio, ja kylpyvieraat olivat ainakin kuvauksessa oikeastikin sairaita, ketä vaivasi kihti, ketä iskias, reuma tai jokin muu. Vesien juominen, fysioterapia ja kylvyt auttoivat usein.

Kylpyvieras Hesse ei ole seurallista laatua ja tuntuu kohtuuttomasti kärsivän naapureista ja yleensäkin muista ihmisistä. Hän on jo kuuluisuus eikä pidä selkään taputtelijoista. Suurempaa sanomaa kirjaa ei taida olla ja se vaikuttaa välityöltä, jonka tarkoituksena oli tuottaa vähän rahaa elinkustannuksiin.

Antti Tuurin kokoelma Euroopassa matkustelua koskevista novelleista vaikuttaa tässä suhteessa hiukan samanlaiselta. Se on ilmeisen realistinen ainakin pohjavireeltään ja kuvaa aika tavanomaisia matkailijoiden kokemuksia näinä aikoina, kun koko kansa on oppinut jo lentämään. Käsite jet set, joka kerran viittasi äveriäsiin juppeihin ja pohattoihin, on jo vanhentunut.

Lentämiseen saattaa kuitenkin liittyä yllätyksiä ja harmeja, jotka kiristävät pinnaa kohtuuttomasti ja Tuuri onkin alkanut suosia laivaa ja junaa matkustusvälineenä. Tämähän oli tuttua niille, jotka aloittivat ulkomaan matkailun 1960-luvulla, silloin lennot olivat vielä kovin kalliita.

Maata ja merta pitkin matkustavalla on omat mukavuutensakin verrattuna lentomatkustajiin. Muuan sellainen on mahdollisuus kirjoitella eli kirjailijan kohdalla tehdä töitä koko ajan. Saattaahan se lentokoneessa ja kentilläkin onnistua, mutta niiden ilmapiiri ei taida olla juuri inspiroiva.

Matkailijalle sattuu aina kaikenlaista ja sen lisäksi hän usein vielä tulee kuvitelleeksi kaikenlaista sellaista, mitä ei kotona tekisi. Nämä jutut ovat ihan viihdyttäviä tänäkin päivää luettaviksi, mutta ilmeisesti niiden arvo lisääntyy koko ajan.

Asiat, jotka nyt ovat pelkkiä banaliteetteja, ovat jo viidenkymmenen ja etenkin sada vuoden kuluttua mitä kiinnostavinta lukemista.

Ajatelkaapa nyt vain: sellaistako oli matkustus silloin, kun elettiin viiden ja puolen miljoonan hyvinvointi-Suomessa? Miksi mentiin ulkomaille? Miten olot siellä poikkesivat kotimaisista vai poikkesivatko? Ketä silloin asui Italiassa/Ranskasas/Suomessa ja millaisia tapoja ja uskonnollisia käsityksiä ja tapoja heillä oli? Millaisia asioita tuon ajan kirjailija katsoi sopivaksi ja kiinnostavaksi kertoa kirjoissaan ja mitä ei… ja niin edelleen, ja niin edelleen. Lapsenlapsillamme ja heidän jälkeläisillään riittää vielä ihmettelemistä tässä meidän ajassamme.