Horroksesta herättyä

 

Aivan toisin ajatellen

 

Seppo Oikkonen, Varhaiset kirjoitukset I. Narkissos-esseet. Books on Demand 2024, 264 s.

 

Luin tässä nerokkaan kirjan. Sillä tarkoitan kirjaa, jonka ajatukset ovat aivan omaperäisiä, eivätkä mitään jatkoa tai alaviitteitä esimerkiksi Platonin teoksiin enempää kuin Aristoteleenkaan.

Toki kirjoittaja tukeutuu useammankin ajattelijan tuotantoon ja tässä kirjassa erityisen voimakkaasti nousee esille kolmikko Einstein, Freud ja Wittgenstein ja ehkäpä vielä tärkeämpänä Descartes. Pienempiä profeettoja oivat sitten Fromm, Kierkegaard, Nietzsche, Sorokin, Spengler ja jokunen muu.

Kirjoittaja on usein kommentoinut tämän palstan kirjoituksia, mitä pidän kunniana ja silloin yleensä nostanut esille erityisesti Émile Durkheimin ja Marshall MacLuhanin. Tässä kirjassa heitä tuskin edes mainitaan.

Kirjoittajalla on siis lukuisia esikuvia, joista hän runsaasti ammentaa, joten miksi nimittää häntä neroksi tai hänen tekstejään nerokkaiksi? Mitä hyötyä niistä sitä paitsi on, todistaako hän edes yhtään mitään?

Ei hän minusta mitään todista, mutta esseehän tarkoittaa jo nimessään yritelmää (ransk. essayer -yrittää) ja on normaalistikin pikemmin ajatuskoe kuin yritys todistaa jotakin ja pakottaa vastahakoinen lukija omaksumaan esitetty näkemys.

Mitä taas tulee käytettyihin lähteisiin, on aina mahdollista lukea ja käyttää niitä lukemattomilla eri tavoilla. Huonoimmillaan siitä syntyy eklektistä sotkua ja parhaimmillaan jotakin uutta ja mullistavaa.

En nyt mene vannomaan, että Oikkonen olisi maailmaa mullistanut, mutta hän kyllä saattaa olla käsittänyt sen sellaisella tuoreella tavalla, johon tutustuminen on palkitsevaa ja auttaa irtautumaan totunnaisista kaavoista.

Kun esseet käsittelevät koko ihmiskunnan historiaa ja ajattelumme perusteita, ei varmaankaan ole edes mahdollista todistaa niiden näkemyksiä oikeiksi. Mahdollisen todistamisen työkalut eivät sisälly omaksumaamme ajatteluun.

Sen sijaan tarjolla on näkemyksiä, joilla usein on suggestiivinen tehonsa. Joskus voi kysyä, mikä muuttuisi, jos tämä tai tuo näkemys voitaisiin vastaansanomattomasti todistaa ja tulisi osaksi länsimaisen ajattelun kaanonia.

En yritä vastata ja tunnustan, että komeilta ja yllättäviltä tuntuvat näkemykset jäävät usein minulta ymmärtämättä tai ainakaan ne eivät vakuuta sitä, joka haluaa niitä epäillä ja niiden kanssa kiistellä.

Mutta kirjoittaja toimii yleensä omassa koordinaatistossaan, jopa immuunina ulkopuoliselle kritiikille.

Kirjan väitteet ovat usein kiinnostavia. Ajattelun perusmuoto on kirjoittajan mukaan maaginen merkityslaajentuma: ”magia ajattelussa ei merkitse mitään yksittäistä mystistä elementtiä, se pikemminkin on jonkinlainen kaikkiallinen alkuvoimainen pohja, jolla kielen ja käsitteiden meri kelluu…varsinkin  kaikki yleistävä käsitteenmuodostuksemme in itse asiassa puhdasta magiaa…”

Etsiessään totuutta itsensä ulkopuolelta ihminen on kuin Narkissos, joka löytää oman peilikuvansa lammen pinnasta ja yrittää lähestyä sitä, mutta pystyy vain rikkomaan sen.

Kaikki totuudet perustuvat magiaan ja ilman sitä ne tyhjenisivät. Uskonto ihmisellä tuntuu olevan aina maailmassaan, nyttemmin Totuudelle on tarjottu pyhyyttä ja varsinainen uskonto on Talous.

Raha, käyttöarvosta irrotettuna numeerisena oliona ja loputtomana luottona on uusi pyhä henki, joka perustuu kokonaan uskoon eli luottamukseen. Taloususkonnosta Oikkosella on erillinen kirjakin.

Keskiaika oli tuhatvuotinen taantuma antiikin jälkeen ja siitä irtautuminen merkitsi erityisesti subjektin eroamista objektista, kartesiolaista vallankumousta, joka on huipentunut ja ilmeisesti myös ylittynyt Einsteinin, Freudin ja Wittgensteinin teoksissa, jotka palauttivat tai ainakin osoittivat subjektin ja objektin yhteyden.

Ihminen ei ole mikään historiallinen vakio, korostaa tekijä tässäkin kirjassaan. Myöhemmin hän on soveltanut Piaget’n kehityspsykologiaa avaimena menneiden aikakausien ymmärtämiseen. Tässä viitataan Frommin psykoanalyyttisiin näkemyksiin.

Luulen, että hän on oikeilla jäljillä. Näyttää siltä, että häneltä on jäänyt huomaamatta muuan samaan ideaan perustuva tutkimus: Pentti Renvallin ”Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa”. Suosittelen.

Aina välillä kirjoittaja sinkauttaa hurjia väitteitä tyyliin:  ”On kuitenkin mahdollista, että me nyt elossa olevat olemme syntisempiä kuin minkään historiallisen ajan ihmiset…”.

No onhan se, mutta entäs sitten? Ehkä nyt sen takia ainakin voisimme vähemmän ylpeillä sentimentaalisesta ihailustamme omaa hyvyyttämme kohtaan. Vai pitäisikö pukeutua tuhkaan ja säkkiin? Ei Oikkonen sellaisesta puhu.

Nykymaailmaa ajatellaan tässä kirjassa yksilökeskeiseksi, vaikka myöhemmissä esseissä kirjoittaja korostaa aina suuresti joukon primäärisyyttä. Nykyaikaisen individualistisen ja liberalistisen ajattelun raameissa on ainakin muuan kiintoisa seikka: kaikki voidaan aina nollata ja aloittaa alusta. Kristuskin nousi kuolleista.

Mitä raha-ajatteluumme tulee, kaiken muuttaminen abstraktiksi arvoksi muistuttaa transsubstantiaatio-oppia ja itse asiassa on alkemiaa.

Tästähän jo Marxilla ja Engelsillä oli sanottavaa Kommunistisen puolueen manifestissaan 1848: kaikki sulaa yhteen ja menettää alkuperäisen hahmonsa. Tähän ovat sitten myös postmodernistit palanneet.

Miten pitkälle ihminen saattaisi päästä etenemällä Oikkosen ja hänen esikuviensa viitoittamaaa tietä? Yleensähän jokainen askel eteenpäin sisältää myös ratkaisevan suuren harhan mahdollisuuden. Mikä korjaisi virheet?

No, esseistiltä ei voi vaatia Suurta Systeemiä, eihän se koskaan ole muiltakaan onnistunut. Marxin nerokkaan yritelmän kokeman onnettoman kohtalon muistanemme vielä kauan.

Mutta myös nyt me elämme systeemissä, jonka laatu on meiltä monella tavalla salattu aina perusteitaan myöten. Luulen, että tällaisilla esseillä on ainakin se merkitys, että saatamme ainakin päästä raottamaan normaalin tajuntamme verhoa ja vaikkapa säikähtää havaitessamme mitä oikeastaan olemme tekemässä. Ollakseni ajanmukaisella tavalla vulgaari sanoisin, että kirjasta voi saada kiksejä.