Algoritmien aikaan

 

Koneälyn kapina

 

Yuval Noah Harari, Nexus. Tietoverkkojen lyhyt historia. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Bazar 2024, 589 s.

 

Sana ”nexus” tarkoittaa yhdyssidettä (lat. nectere -sitoa) ja kuten muodikasta on, se on tässä jätetty kääntämättä, mitä rohkenisi arvostella tai ainakin pohdiskella.

Totta lienee, että sana ”yhdysside” tai ”sidos” kuulostaisi vähemmän iskevältä ja arvoitukselliselta ja aen sijaan suorastaan kömpelöltä. Mutta ei kääntäminen olekaan pelkkää vastineiden etsimistä sanoille, onhan tässä mahdollisuuksia.

Tässä kirjassa nyt on tehty yritys etsiä yhteistä nimittäjää ihmisyhteisöjä ja jopa ihmiskuntaa yhdistäville ja yhteen sitoville tekijöille muinaisista tarinoista internettiin ja algoritmeihin. Otsikko viittaa nimenomaan siihen. Tarina yhdisti joskus ihmisiä tieto- tai luuloverkkoonsa ja yhdistää yhä. Sitten se kopioitiin kirjaksi ja sitten tulivat painetut kirjat ja sanomalehdet ja sen jälkeen internet. Televisiokin on mainittava.

Kyse on itse asiassa siitä, mikä on yhteistä, latinaksi communis. Kommunikaation kehityksestä tässä on kyse enemmän kuin siitä yhdyssiteestä. Suomeksi kommunikaatio on viestintää. Kirjan kannessa kuvattu kyyhkynen edustaa legendaa Verdunin kyyhkysestä, joka haavoittuneena kuljetti elintärkeän viestin.

 Suomeksi nimi voisi olla ”viestijä”, ”viestin” tai ”yhdistäjä”. Sehän oli kyyhkysen toimenkuvana, vaikka itse asiassa kyyhkysen, tarinan ja netin tapa yhdistää ihmisiä on jokaisessa tapauksessa aivan erilainen.

Joka tapauksessa ihmisten yhteen sitominen on siis tapahtunut ja tapahtuu yhä ennen muuta tarinoiden avulla. Niiden totuusarvo on yleensä enemmän tai vähemmän kyseenalainen ja joka tapauksessa se on sivuseikka. Tarinat muistetaan niin simppelissä muodossa, ettei niistä voida kovin paljon sanoa, mutta niiden emotionaalinen sisältö on sitäkin suurempi.

Kirjoittaja haahuilee menneen maailman sinänsä kyllä kiinnostavissa ja raflaavissakin tarinoissa kovin pitkään ja perusteellisesti ja syynä saattaa olla lisätä kirjan sivujen määrää, minkä kaiketi ajatellaan lisäävän myös sen argumenttien painavuutta. Tyyli on kyllä kevyttä, joten tätä lukee ihan huvikseen.

Kirjan juonena on siis ihmisiä yhdistävien asioiden kehittyminen vuosituhansien aikana. Aluksi kehitys oli hyvin hidasta, mutta nykyään sen nopeus on päätähuimaavaa. Savitauluista tekoälyyn on valtava matka ja sen kestäessä tuon yhdyssiteen luonnekin on olennaisesti muuttunut.

Kyse ei ole enää siitä, että koneesta tulisi viimein ihmisen tasoinen, sen sijaan siitä on tullut mittaamattomasti häntä etevämpi ja kehitys jatkuu yhä.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuvaa menneitä vuosisatoja, jolloin esimerkiksi paholaisuskoon perustuva noitahysteria valtasi suuren osan läntistä maailmaa.

Käsitys noitien ja paholaisen yhteispelistä sai todisteita ihmisten tunnustuksista ja todistuksista, jotka saattoivat olla seikkaperäisiäkin, mutta keskeiseksi nostaa ainakin Harari sen roolin, joka oli kirjoitetulla sanalla, eritoten kuuluisalla Noitien vasara (Malleus maleficarum)-teoksella.

Asia, josta voimme varmasti tietää, että se oli pelkkää mielikuvitusta, sai hallitsevan totuuden aseman, syntyi valemuistoja ja ihmiset uskoivat itsekin olemattomia. Joukkohysteria syntyi uudenlaisen yhdyssiteen, painetun sanan tukemana, eikä ollut hallittavissa.

Itse asiassa julkista sanaa kyllä voitiin ainakin periaatteessa valvoa ja niin tehtiinkin. Hysterialla oli nimeltä mainitut alkuunpanijansa ja tekijänsä ja jopa argumenttinsa. Ne olivat näkyvissä ja niitä vastaan voitiin taistella, mikäli nyt vain uskallettiin ja omaan asiaan uskottiin.

Toisin on laita uudenaikaisten tietoverkkojen, joissa hallitsevat algoritmit. Algoritmit ovat nimettömiä ja tekoälyn kehittämiä, eivätkä ihmisaivot itse asiassa käsitä, miten ne syntyvät. Joka tapauksessa ne kehittävät itsensä sellaisiksi, että ne parhaalla tavalla palvelevat niille annettua tehtävää.

Algoritmit saattavat käyttää hyväkseen miljoonia datumeita ja esimerkiksi ihmisen silmän liikkeistä hänen erilaisia toimi tehdessään ne voivat lukea hänen persoonallisuutensa ja taipumuksensa verratessaan yksilöä miljooniin muihin. Jokaisesta ihmisestä on olemassa valtava määrä tietoa ja algoritmit keräävät sitä lisää ja kehittävät taitojaan.

Algoritmi pystyy esimerkiksi ennustamaan ja käsittämään ihmistä paremmin monia asioita, tautien diagnosoinnista mahdolliseen tulevaan menestymiseen jollakin alalla. Työnantajat saattavat luottaa algoritmeihin, koska ne luultavasti antavat parempia ennusteita kuin psykologit. Diagnoositkin voivat olla parempia kuin lääkäreillä.

Algoritmien kyky ymmärtää ja ennustaa on parantunut tavattoman nopeasti. Ne oppivat koko ajan ja ovat lähes joka alalla ihmistä taitavampia. Entäpä jos ne karkaavat kontrollista?

Harari esittää usein tarinan Myanmarista, jossa algoritmi, joka metsästi lisää tykkäyksiä, oli oppinut levittämään karkeita valeuutisia ja vihaviestejä vähemmistökansasta, jota enemmistö saatiin raivoisasti vihaamaan.

Seuraukset olivat ankeat, eikä kukaan itse asiassa ollut niitä tarkoittanut. Tekoäly vain toimi maksimoidakseen saamansa tykkäykset. Tällä tavalla ei mikään kommunikaatioväline ollut aiemmin toiminut, väittää kirjoittaja, jolla saattaa olla hieman ruusuinen kuva journalismista.

Joka tapauksessa olemme nyt tekemisissä aivan uudenlaisen viestimen kanssa. Se ei pelkästään palvele alustana ihmisten kirjoituksille, vaan keksii ja levittää viestejä itse, ilman, että ihminen itse asiassa edes ymmärtää, mistä ne tulevat.

Onko tämä kehitys edes hallittavissa?

Harari vertaa tekoälyä käyttävää ihmistä Faethoniin, joka halusi hallita taivaan vaunuja ja Goethen runossaan esittämään noidan oppipoikaan, joka oli laskenut liikkeelle voiman, jota ei hallinnut (vrt. Vihavainen: Haun noidan oppipoika tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nyt olisi ajoissa tehtävä jotakin, mutta mitä?

Jotakin voidaan aina yrittää. Kasvottomien algoritmien valtaa ei saisi hyväksyä sellaisenaan, vaan olisi vaadittava läpinäkyvyyttä niin paljon kuin mahdollista. Bottien valtaa olisi rajoitettava kieltämällä ne sellaisissa paikissa, joissa niillä voi olla valtaa ja niin edelleen.

Ellei tekoälyä saada asioihin on vaarana sen luokan totalitarismi, jonka rinnalla kaikki entiset olivat pelkkää harrastelua. Maailmanlaajuinen datan hallinta olisi myös estettävä, sillä sen keskittäminen yhteen ainoaan paikkaan on aina ollut diktatuurien suuri tavoite ja elinehto. Itse asiassa verkko olisi hajotettava osiin, mikä jo osaksi onkin todellisuutta.

Tietoverkkojen prosessit eivät ole luonnostaan itsekorjautuvia, vaan katastrofit ovat mahdollisia. Hararin mielestä ihmiskunnan olisi  nyt keskityttävä rakentamaan instituutioita, joilla on voimakkaat itsekorjaavat mekanismit.

Katsellessaan viime päivien kammottavia typeryyksiä, joita maailman mahtajat ehdoin tahdoin tekevät, käväisee väistämättä jo mielessä, ovatko nämä enää minkään ihmisen aivoista. Ehkäpä ne tulevatkin algoritmien pimennoista, joihin ihmisjärki ei ole yrittänytkään tunkeutua.

Algoritmien suurena erona ihmiseen verrattuna on, etteivät ne pelkää kuolemaa tai kipua. Persian suurkuningas Dareios sen sijaan pyrki hankkimaan parasta mahdollista palvelua ristiinnaulitsemalla ne lääkärit, jotka eivät osanneet parantaa häntä.

Nykyään hänen seuraajansa taitaa lukea koraania kannesta kanteen. Tai ehkä jokin algoritmi tekee sen hänen puolestaan ja ratkaisee, mikä on Allahin tahto tässä tapauksessa.

Luulen, että minäkin arvaan sen.