Inter arma veritas
Niin sanottu yleinen mielipide
muuttuu aina joskus tympeäksi yhdensuuntaistetuksi abrakadabraksi, jossa
vallitsee tiukka hyväksyttyjen ja ei-hyväksyttyjen asenteiden ja ajatusten hierarkia.
Vääriä sanojankin on silloin syytä varoa, mikäli ei halua ikävyyksiä. Auta armias,
jos ”resonoit” väärään ja vahingolliseen viestiin…
Taannoin vielä puhuttiin avoimesta
yhteiskunnasta suurean ihanteena, jonka oletettiin jo vallitsevan
keskuudessamme. Käsitehän oli Karl Popperilta ja sen oli omaksunut myös George
Soros, joka sijoitti miljardeja istuttaakseen avoimen yhteiskunnan perusarvot
myös entisiin itäblokin maihin.
Kun muistelen, millaisia lahjoituksia
Soros teki tuolloin vielä rutiköyhille venäläisille yliopistoille ja muille
potentiaalisesti keskeisille laitoksille, jotka edistivät avoimen yhteiskunnan
ilosanomaa, mietin mielessäni ja sanoin suoraankin, että kyseessä on valtava
tapahtuma. Harvoin saattoi yksi ihminen tehdä niin paljon hyvää.
Soros halusi mitä ilmeisimmin
liittää Venäjän ja sen kulttuurin länteen ja keskittyi rahoittamaan
instituutteja ja asioita, jotka olivat mahdollisimman länsimaisia ja kommunistihallinnon
aikana vieroksuttuja, aina modernia taidetta myöten.
Moni yliopisto -yliopistot Soros
asetti valtiojohtoisen Tiedeakatemian vastapainoksi- sai yhtäkkiä suuren määrän
kaikkein uusimpia tietokoneita ja muuta alan materiaalia. Tiedeakatemia
kärvisteli rahapulassaan ja työllisti yhä suurta määrä konekirjoittajia.
Avoimella yhteiskunnalla näyttikin
Venäjällä menevän hyvin. Länsimaisen kulttuurin etevämmyydestä ei kenelläkään
ollut epäilyksiä 1990-luvulla, ei edes sen vastustajilla.
Tuohon aikaan länsimainen kulttuuri
olikin yhä suureksi osaksi aidosti liberaalia, eikä olemukseltaan totalitaarinen
”poliittinen korrektius” ja sanan valvonta kaikkine lieveilmiöineen ollut
ehtinyt kasvaa hallitsemattomaksi, uudenlaiseksi neuvostokulttuurin
vastineeksi.
Venäläiset kirjakaupat olivat ainakin
vielä muutama vuosi sitten varsinaisia aarreaittoja, joista oli mahdollista löytää
kaikkia suuntauksia edustavia teoksia ja artikkeleita. En liioittele lainkaan,
jos sanon, ettei yhtä kirjavaa kokoelmaa löytynyt mistään suuresta länsimaisesta
kirjakaupasta ja tunsin niitä aika kohta (Ks.
Vihavainen:
Haun pieni kulttuurimatka tulokset
).
Nyttemmin tuntuu siltä, että vanha
liberalismi sanan aidossa merkityksessä on lännessä ja arvatenkin myös
Venäjällä kehnossa tilassa. Sitä se sota teettää.
Missä ovat ne julkiset älyköt
(Public intellectuals), jorka vielä hiljattain esiintyivät lähes jokaisessa New
Yor Review’n numerossa ja tarjosivat näkökulmia, jotka eivät olleet sidottuja
mihinkään ajankohtaiseen oikeaoppisuuteen?
Missä nyt ovat Ian Buruma, Mark
Lilla, Niall Ferguson, Timothy Snyder? Tony Judt taisi jo kuolla, mikä on pätevä
syy puuttua seurasta (ks. Vihavainen:
Haun kohti kuilua tulokset).
Pikemmin vaistonvaraisesti kuin
minkään todellisen vakavan pohdinnan saati otannan perusteella uskallan sanoa,
että riippumattoman ajattelun aika on taa yhdessä merkittävässä lehdessä
toistaiseksi ohi.
Toisinajattelijoita täällä
läntisessä julkisuudessa sentään on, jostakin Mearsheimeristä ja Sachsista
muutamiin ikuisiin ja aina arvattaviin vastarannankiiskiin saakka, mutta eiväthän
ne kunnon vapaata ajattelua korvaa.
Kylläpä saa etsiä kirjoja ja artikkeleita,
jotka aidosti irtautuvan aikakautemme oikeaoppisuuksista ja yksinkertaisesti
ovat siitä välittämättä.
Tältä kannalta on hätkähdyttävää,
että esimerkin juuri tällaisesta henkisestä riippumattomuudesta saattaa löytää
jopa viime sotien ajalta, tarkemmin sanottuna voittojen vuodelta 1942.
Tällainen on tämä tapaus:
perjantai 27. joulukuuta 2019
Poikkeuksellinen puheenvuoro
Meriupseerista työmieheksi.
Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia. Muistiin merkinnyt Toivo T.
Kaila. WSOY 1942. 290 s.
Toivo T. Kaila oli monivaiheisen
uran tehnyt venäläisen kulttuurin tuntija ja russofiili. Sattumoisin hän oli
myös AKS:n primus motorin, Elmo E. Kailan veli.
Tämä muistelmakirja on julkaistu
ilman tekijän nimeä kannessa. Se ilmoitetaan vasta esipuheessa ja siinäkin vain
sukunimen osalta: von Schwartz. Etunimi oli sitten Viktor, kertovat muut
lähteet.
No, joskus, mutta perin harvoin
esiintyy kirjan tekijä näin kainosti, sillä tekijä hän tosiaan ilmeisesti on.
Muistelmat ovat niin täynnä asiantuntemusta ja yksityiskohtia eri
ympäristöistä, ettei kannata kuvitella Kailan runoilleen koko tarinaa. Luulisin
jopa, että hänen roolinsa oli vain kääntäjän. Entä tekikö sotasensuuri
tekstille jotakin? Asia olisi kiinnostava selvittää. Ainakin se päästi sen
läpi.
Kovin erikoiselle tekijän roolin
näytteillepanolle lienee syynä se, että teos ilmestyi keskellä sotaa, vieläpä
siinä vaiheessa, kun voitto näytti kallistuvan Saksan ja sen liittolaisten ja
kanssasotijan puolelle.
Tässä kävi siis niin, että keskellä
sotaa, kun ilma oli sakeanaan valeuutisia, vihapuhetta, disinformaatiota ja
propagandaa, julkaistiinkin puheenvuoro ikään kuin vihollisen puolelta.
Tällainen on täysin uskomaton ja poikkeuksellinen tapahtuma. Sitä voitaisiin
ehkä verrata siihen, että tänä päivänä jokin arvovaltainen kustantamo
julkaisisi vaikkapa jonkin johtavan ilmastoskeptikon tai populistin muistelmat.
Itse asiassa sodan aikana totuutta
arvostettiin vielä nykyistäkin vähemmin. Vihollisen propagandan levittäminen
oli ankarasti rangaistava teko. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja
Neuvostoliitossa jopa sen vastaanottamisesta saattoi saada ankarimman rangaistuksen.
Mutta oliko tässä kirjassa kyseessä
vihollinen? Jo otsikossa mainitaan, että tekijä on Venäjän-saksalainen.
Tarkemmin sanoen hän kuului Baltian saksalaisiin. Suku oli muuttanut
Saarenmaalle 1700-luvulla.
Kyseessähän on ryhmä, joka palveli
tsaaria uskossa ja totuudessa pysyen sille täysin lojaalina
silloinkin, kun muut pettivät. Hallintovirat rajamaakunnissa saattoi huoletta
uskoa saksalaisille ja armeijassa heidän osuutensa korkeimmista viroista oli
suorastaan käsittämättömän suuri. He taistelivat yhtä hyvin saksalaisia kuin
muitakin valtakunnan vihollisia vastaan.
Sitä paitsi: Venäjä ei toisessa
maailmansodassa ollut Suomen varsinainen vihollinen, vaan Neuvostoliitto.
Meidän venäläiset emigranttimme taistelivat yleensä nuhteettomasti bolševikkeja
vastaan.
Tosin käsitteet menivät aika lailla
sekaisin, kun sotaa kansallistettiin, mikä tapahtui molemmin
puolin. ”Fasistin” sijasta joku Ilja Ehrenburg kehotti: ”tapa saksalainen”.
Saksan puoleltahan pseudobiologinen argumentointi nimenomaan ottikin jo alusta
pitäen kohteekseen ihmiset eikä pelkästään heidän poliittista järjestelmäänsä.
Mutta Suomi ei ollut mikään Saksa
eikä myöskään Englanti. Sillä oli oma historiansa.
Toki Saksassakin juuri tuohon
aikaan oli paljon niitä, joilla oli takanaan ura Venäjällä, mutta Suomessahan
niitä oli peräti ylipäällikköä myöten. Useimmat oli talvisotaan mennessä tosin
jo savustettu korkeimmista sotilasviroista, mutta asia tunnettiin hyvin.
Armeijamme venäläinen perintö oli hyvin merkittävä.
Kun ottaa julkaisuajankohdan
huomioon, voisi vähintäänkin kuvitella, että kirja on jonkinlainen invektiivi
Venäjää vastaan tai muuten sovitettu palvelemaan totaalisen sodan
päämääriä.
Näin ei kuitenkaan ole. Tekijä
kuvaa uraansa ja elämäänsä Venäjällä mitä lämpimimmin. Venäläisiä on
kaikenlaisia, mutta yhä uudelleen todetaan, että kyseessä on hyvin sympaattinen
ja lahjakas kansa, jolla taas on kyllä vikansakin. Kenelläpä ei olisi?
Samaa sanotaan juutalaisista.
Tekijän ystäviin ja tuttaviin kuuluneet juutalaiset saavat yleensä hyvät ja
jopa erinomaiset arvosanat, vaikka tämän heimo kokonaisuutena näyttääkin
ansaitsevan paitsi ihailua kykyjensä tähden, myös moitteita. Se on liiankin
etevä.
Tekijä on epäilemättä aikansa lapsi
ja jo sen takia altis selittämään asioita tiettyjen kansallisuuksien
ominaisuuksilla. Hän on kuitenkin kaukana kaikesta fanaattisuudesta ja
yksisilmäisyydestä. Venäjän saksalaisten roolia hän korostaa moneen otteeseen ja
tulee jopa luonnehtineeksi aika myönteisesti itse kenraalikuvernööri
Seyniä,”iloista juomaveikkoa”, jolle ei historiassamme ole juuri kiitoksia
tuhlattu. Myös ”unohtumaton” Bobrikov oli suosittu upseerien keskuudessa.
Muuten, meriupseerin elämä vei
kertojan varsin huimiin seikkailuihin. Nuori mies toimi kaapparilaivan
(apuristeilijän) päällikkönä Japanin-sodassa ja nappasi englantilaisen
rahtilaivan täynnä sotakieltotavaraa. Siitäpä soppa syntyikin…
Huima purjehdus Madagaskarin
ja Malakan kautta Kaukoitään oli täynnä seikkailuja. Onnekseen kertoja välttyi
nipin napin joutumasta Tsušiman teurastukseen, vaikka nuoret upseerit sinne
tyhmyyttään pyrkivätkin.
Ensimmäisessä maailmansodassa
kertoja tovereineen kävi sitten Helsingistä käsin miinasotaa ja
joutui hengenvaaraan, kun matruusit vuonna 1917 alkoivat tappaa upseereitaan.
Tästä vaiheestahan kertoo muistelmissaan myös Harald Graf (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ).
Kirja on täynnä varsin meheviä,
mutta yleensä vähintään kohtuullisen uskottavia tarinoita omasta ympäristöstä
ja kollegoista, mutta myös ylemmistä, aina keisaria myöten. Häntäkin kertoja
joutui henkilökohtaisesti palvelemaan Suomen saaristossa.
Joskus kertoja tuntuu
esittävän juoruja tosina ja esimerkiksi keisarillisen perheen viimeiset vaiheet
Jekaterinburgissa ovat sellaisia, mutta eihän tämä mikään tutkimus ole.
Jokainen muistelija toimii sen informaation varassa, johon uskoo.
Kuten monet muistelijat, Schwartz
pohdiskelee myös suurempien kuvioiden syntyjä syviä. Venäjä on hänen ilmeinen
rakkautensa ja hän suree vilpittömästi sitä, että se joutui bolševikkien
valtaan. Syntipukiksi kertoja monen muun tavoin asettaa lyhytnäköisen ja
itserakkaan intelligentsijan, joka toimi tunteensa varassa eikä koskaan kyennyt
selkeään ajatteluun.
Kannattaa huomata, ettei
syntipukkina siis ole Venäjän kansa kokonaisuutena, ei Englanti eivätkä
juutalaiset. Kertojan näkemys muistuttaa huomattavasti nykyisiä Venäjän
tiedeakatemian taholla esitettyjä analyyseja ja poikkeaa siitä
bestseller-kirjallisuudesta, jota siellä nyt myydään hyvin.
Tsaari-Venäjää Schwartz siis joka
tapauksessa sodissa puolusti hengellään ja verellään ja hänen kirjansa tarjoaa
meillä perin harvinaista tietoa aikansa merisodasta ja sen usein hyvin
raadollisesta arkipäivästä.
Venäjän laivastosta kertoja
ylpeilee ja kehaisee, että se opetti yhtä ja toista myös Englannin laivastolle,
joka oli laimin lyönyt kehityksen seuraamisen ja lepäsi
laakereillaan. Miina-asekin oli nimenomaan Venäjällä kehitetty nykyaikaiseksi, toteaa
hän perustellusti.
Mutta sitten Venäjä romahti ja
bolševismi uhkasi Suomeakin, jonne kertoja jäi asumaan. Ohimennen kirjassa
todetaan monen syyttömän ja ”valkoisen” venäläiset upseerin tulleen Suomen
vapaussodassa ammutuksi, mutta yleisesti ottaen valkoisen Suomen suoritus
ansaitsee ihailua ja arvostusta.
Kertoja asettui asumaan
Leppävaaraan ja rakensi sinne omin käsin kaksikerroksisen talon. Palkkansa hän
ansaitsi monenlaisilla töillä. Hän oli aikanaan kehittynyt eteväksi
metallimieheksi ja hallitsi myös puutyöt.
Schwartz kuvailee myös 20-luvun
Helsinkiä ja sen kansainvälistä, vakoilunkin särvittämää ilmapiiriä.
Henkilökuvat jäävät usein anonyymeiksi, mutta ne lienee mahdollista tunnistaa
muiden tietojen avulla.
Kertojalla on paljon sanottavaa
myös Suomen venäläisestä yhteisöstä, jossa sai suosiota muun muassa
mladorossien nimellä tunnettu, eräänlainen venäläinen fasismi.
Leppävaarasta kertoja muutti
Kannakselle ja tutustui siellä muun muassa tunnettuun boheemiin, Juri Repiniin,
suuren taiteilijan poikaan, joka myös oli lahjakas maalari. Siellä asui myös
muuan entinen pohatta, joka sitten joutui ansaitsemaan elantonsa lankunkantajana
satamassa.
Sotavankien välityksellä
kirjoittaja yritti tutustua myös uuteen Neuvostoliittoon ja siitähän antavat
välähdyksen myös suomalaisten takavarikoimat puna-armeijalaisten kirjeet.
Hän oli huomaavinaan suurta
raaistumista, minkä tietenkin panee bolševismin ja yksin tein myös juutalaisten
syyksi, vaikka hänellä, kuten sanottu, ei olekaan mitään henkilökohtaisesti
tuntemiaan juutalaisia vastaan.
Missään tapauksessa hän ei halua
selittää bolševistista raakuutta aasialaisuudella, joka saa häneltä mitä
kauneimmat arvosanat. Saksalaisesta raakuudesta hän ei puhu mitään, jos lienee
sellaisesta kuullutkaan?
Schwartz kertoo olevansa
luonteeltaan ja kasvatukseltaan teknikko ja sotilas. Elämänkokemus oli
kuitenkin saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että molemmat olivat
kauheita asioita.
Tulevaisuudelta hän odotti, että
Venäjän kansa vapautettaisiin bolševismista, nostettaisiin ”loasta suuri ja
lahjakas, mutta kiihkeän asevarustelun ja vihapropagandan näännyttämä kansa!”
Sellaisia pohti elämänsä
ehtoopuolella Venäjää vuosikymmenet palvellut upseeri, jonka muistelmat sodan
aikana julkaistiin suomalaisenkin lukijan saataville.
Minulle riittää, että soros rahoittaa meritakseja välimeren yli ym. muuta sontaa joten hänelle en mitään kunniaa suo sen enempää kuin törkeisiin rikoksiin syyllistyneille (joita on miljoonia enemmän euroopassa kiitos soroksen. Näistä rikoksista ovat saaneet nauttia suomalaiset lapsetkin)
VastaaPoistaNeljättä vuotta ihmettelen, miten on mahdollista, että kun puhutaan Ukrainan sodasta, ainoa asiasta käytettävä sallittu ilmaus näkyy olevan Venäjän (laajamittainen , julma) hyökkäyssota. Tottahan tämä on, hyökkäyssota mikä hyökkäyssota.
VastaaPoistaLuin Tapio Nurmisen kirjan Saksa, ei ihan paska maa. Kirjoittaja on asunut maassa 30 vuotta, mikä antaa aika hyvän rokotesuojan hätiköityjä johtopäätöksiä vastaan,
Huvitti, kun samalla sivulla Nurminen puhuu nyt käytävästä Ukrainan sodasta ja Hitlerin hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Nykyinen sota on nimeltään Venäjän hyökkäyssota. Hitlerin sotaretki taas oli epäonnistunut yritys toteuttaa Barbarossa-suunnitelma.
En muista mistään muusta sodasta johdonmukaisesti käytettävän nimitystä sen ja sen maan hyökkäyssota siihen ja siihen maahan. Ihmettelen, missä on tehty globaalisti sitova päätös käyttää termiä Venäjän hyökkäyssota.
Samaa ihmettelen minäkin!
PoistaKarl Popper oli 1980 luvulla vielä saksan sosialidemokraattien johtavia ajattelijoita, mutta näyttää syrjäytetyn yhdentymisen mukana, kuten myös käsite "sosiaalinen markkinatalous". Harvoin hänen nimensä tulee enää missään esille, valitettavasti. Tämä täältä katsottuna.
VastaaPoistaIntelligentsija, nomenklatura, establishmentti, älymystö, tiedostavaisto, hyvesignalmentti, wef, nwo, profeettimentti ja hyödylliset "likaisen" työn riemuidiootit. Noita ilman "alemmat me" pärjätään viel paremmin mutta ilman meitä ja alistamisen yritelmiä noi ei löydä elämilleen tarkoitusta. Niitten ilmastosotakin tarvii tykinruokaa, vaikka täysin teoreettinen yksipuolinen narsistinen sodanjulistus. Mutku nääs ne tarvii sen raison d'être, sen suuren oi miksi (sampanjahörppy) oi miksi (bakelse) oi miksi (pyhien kirjoitusten kahinaa)😄
VastaaPoistaMuistelen, että muuan Putin karkotti Soroksen jo pari vuosikymmentä takaperin Venäjältä ikiajoiksi? Tuskinpa Soros hyvää hyvyyttään levitti rahan ilosanomaa Venäjälle ja venäläisille, vaan taisi olla ketun häntä kainalossa?
VastaaPoistaMutta täällä Euroopassa Soroksen ja WEF:n ilosanomaa levitetään ja julistetaan kuin epistolaa, ja ken epäilee, siltä "pää poikki", noin vertauskuvannollisesti...
Alussa lueteltiin koko joukko tuttuja nimiä. Heistä ainakin Timothy Snyder on helposti löydettävissä eri sähköisiltä alustoilta. Mainittakoon Substack, jossa hän tietääkseni julkaisee kirjoituksiaan. Niall Ferguson vilahtelee usein eri yhteyksissä, joten häntäkin voinee vaivattomasti seurata. Painetut aikakausijulkaisut ovat toki tavattoman sympaattisia, mutta moni spesialisti on jo siirtynyt monikanavaisuuteen.
VastaaPoistaEi kanavilla tässä ole merkitystä. Buruma sai potkut NYR :sitä.
PoistaTimothy Snyder sairasti pitkään pieleen menneen umpisuolenleikkauksen jälkiseurauksia. Tuotannossa on vuosien tauko.
VastaaPoistaToisaalta pitkään valmistelun alla oli uusin teos, jonka ilmeisesti on tarkoitus olla definitiivinen
”Vapaudesta” ilmestyi viime vuonna ja suomennos ilmestyi nyt keväällä.
Paljon hyvää ajattelua. Mielestäni suomennos on termien osalta kömpelön puoleista. Kuitenkin lukemisen ja pohtimisen arvoinen teos ja ajatustyön tulos.
Rohkenisin vedota bloggaajaan lukemaan ja arvioimaan. Näin ehkä suurempikin yleisö huomaisi Hesarin arvostelijoilta katveeseen jääneen kirjan.