Suurenmoisia kirjoja

 

Klassikoita ja muuta vaarallista

 

Huomasin kirjoittaneeni länsimaisen kirjallisuuden klassikoista joskus ammoisina aikoina, puolitoista vuosikymmentä sitten.

Silloin poliittinen korrektius oli jo muotia, mutta sen koominen äärimuoto woke taisi tulla vasta hieman myöhemmin, BLM-”liikkeessä” vuonna 2014.

Olen lisännyt tekstiin kappalejakoa. Muuten mitään ei ole muutettu, vaikka syytä ehkä olisikin. Tämä nyt on vain lähimenneisyyden dokumentti.

maanantai 15. elokuuta 2011

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä.

Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella.

Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia.

Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena.

 Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja.

Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen.

Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä.

Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys.

 Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen.

 Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella.

 Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus.

Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain.

Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon.

Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia?

Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan.

Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta.

 Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta.

 Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu.

Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan.

Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin.

Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla.

 Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile.

Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa.

 Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa.

”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa.

 Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.