Maratoonien maailmasta
Marcel Proust, Kadonnutta
aikaa etsimässä 1. Swannin tie I: Combray.Suomentaneet Pirkko Peltonen ja
Helvi Nurminen. Otava 1968. 245 s.
Marcel Proust, Kadonnutta
aikaa etsimässä10. Jälleenlöydetty aika. Suomentanut Annikki Suni. Otava
2007, 438 s.
Minulla on
lippalakki, jossa lukee ”Soutuneuvos”. Samanlainen teksti on myös liivissä.
Molempia olen joskus ulkomailla käyttänyt ja käytän varmaan vastakin.
Teksti
”Soutuneuvos” kertoo, että tittelin haltija on soutanut Partalansaaren ympäri
kymmenen kertaa eli yhteensä vähintään 600 kilometriä noin 60 km pätkissä.
Se ei ole niin pitkä
matka, ettei kuka tahansa normaalikuntoinen ihminen siitä selviäisi, vaikka
töitähän se teettää. Aika harvat sitä kyllä ovat kymmentä kertaa tehneet,
vaikka onkin jopa sellaisia, jotka ovat kiertäneet sen yli viisikymmentä
kertaa.
Jos siis haluaa
ilmoittaa kaikille olevansa soutuneuvos, tarkoittaa se, että kertoo tehneensä jotakin
aika harvinaista, joka kyllä olisi muillekin mahdollista, mutta onpa vain
suurelta enemmistötä jäänyt tekemättä.
Sulkavan
soutuihin kulutettu aika ja energia on joka tapauksessa antanut paljon mainioita
muistoja sitten vuoden 1968. Oli ihan kivaa huomata, että sen jaksoi soutaa
vielä 70-vuotinaanakin, vaikka toisaalta oli myös yllätys, että tulos oli jo
aika huono. Vielä kuusikymppisenä kunto tuntui olevan huipussaan.
Mutta se siitä
soutamisesta. Se on niin hyvää kuntoilua, että siihen voi hyvällä
omallatunnolla aina kaikkia yllyttää, vaikka yksittäiset maratoonit eivät
kunnon kannalta mitään merkitsekään. Voihan siinä ainakin testata tilanteensa.
Jotakin
vastaavaa maratoonarimentaliteettia joka
tapauksessa olen huomaavinani siinä joukossa, joka on innostunut lukemaan läpi
Marcel Proustin mammuttiteoksen ”Kadonnutta aikaa etsimässä”.
On ihmisiä,
jotka kantavat jopa rintamerkkiä jossa kerrotaan heidän tehneen tämän urotyön,
jonka jokainen lukutaitoinen toki pystyy tekemään, mutta jonka harvempi tekee.
Kun Proustin
pehmytkantinen, lähes puolimetrinen sarja joka tapauksessa kökötti makuuhuoneen
kirjahyllyssä, oli pakko yrittää tutkia, mihin perustuu sen lukemiseen liittyvä
kultti. Onko kyseessä vain masokistinen halu koetella rajojaan vai voiko urakalta
odottaa jotakin palkitsevampaa ja kestävämpää.
Luin siis
kokeeksi ensimmäisen osan ja muutamia strategisiksi arvioitavia pätkiä
viimeisestä. Kyseessähän on aikamatkan yritys, jossa mies koettaa palata ensin
lapsuuteensa ja sitten myöhempäänkin elämäänsä.
Kuten täytyy
ymmärtää, tehtävä ei ole helppo. Onko itse asiassa lainkaan olemassa teitä,
joiden kauttavoisi päästä takaisin menneisyyteen, edes hetkiksi? Menneisyyshän
on omaisuus, joka karttuu meille koko ajan ja jonka suunnattomat rikkaudet
tuntuvat olevan aivan käden ulottuvilla, mutta miten ne voisi saada kiinni?
Ensimmäisessä
osassa on sivun verran mielestäni ansiokasta ja kiinnostavaa pohdintaa
nykyhetken ja menneisyyden suhteista. Yhtäkkisen näkymän kadotettuun aikaan
saattaa laukaista pieni makuelämys, teen kanssa nautittu madeleine-leivos
kaikessa vaatimattomuudessaan. Se riittää kirvoittamaan unohdetut muistot.
Tämä ei ole varsinainen
uutinen ja vastaavaa lienevät kokeneet useimmat aina silloin tällöin. Mieleeni
on jäänyt erityisesti moottoripetroolin haju, joka yhtäkkiä aukaisi tien
1950-luvulle. Sittemminhän tuo haju on käynyt tässä maassa ja maailmassa yhä
harvinaisemmaksi.
Mihin kirjailija
joka tapauksessa käyttää ne tuhannet sivut, joita hän täyttää loputtomilla
lauseillaan ja mammuttimaisilla kappaleillaan? Sitä voi vain arvailla otoksen perusteella.
Itse asiassa
kyseessä näyttävät olevan ennen muuta arkipäivän banaliteetit jotka täyttävät
sen tajunnanvirran, jota kansoittavat henkilöt vain kirjailija itse tuntee.
Mikä
kummallista, vuosisadan vaihteen, tuon kuuluisan belle époquen maailma ei tässä
tapauksessa olekaan se maailma, josta Ranskan kolmast tasavalta kaikkialla oli
kuuluisa.
Ne piirit, joista
Proust kertoo, eivät ole tuota Euroopan ainoan demokratian, boheemien
taiteilijoiden, antiklerikalismin ja épatagen maailmaa, jossa suomalaisetkin
taiteilijat tunsivat hengittävänsä vapaasti. Sen sijaan liikutaan jalosukuisten
ja jopa ylhäisaatelin parissa. Siinä joukossa joku vapaaherra kuuluu alempaan
kastiin.
Ruhtinattaret,
herttuattaret ja markiisit täyttävät nuo seurapiirit, joiden salongeissa nokkimisjärjestys
näyttelee keskeistä roolia. Toki kuuluu asiaan, että joku aina sanoo
seurapiirien olevan tyhjänpäiväisiä ja aatelisarvojen olevan yhtä tyhjän
kanssa.
Silti ne vain
novat keskeisiä tuossa tarinassa, jossa ihmisiä tarkoin mittaillaan ja
arvioidaan ja heistä juorutaan perinaiselliseen tapaan.
Kova juttu
saattoi kenties aikanaan olla homoseksualismi, joka tässä piirissä on
pelkästään banaalia, kuten myös se, miten pederastit kiiruhtavat sugar
daddyiksi komeille pojille, jotka puolestaan kärkkyvät hyviä paikkoja.
Mutta kaiken
kaikkiaan se vaatimaton otos, jonka perusteella teen epäilemättä huonosti perustellun
arvioni tästä kulttikirjasta, ei anna minulla aihetta ryhtyä maratoniin, jonka
päätteeksi voisin ripustaa rintaani lätkän, joka ilmoittaa, että olen käyttänyt
muutamia viikkoja elämästäni juuri tämän kirjan parissa.
Mikäli lukisin
sen ranskaksi, voisin tietenkin oppia kieltä. Kirjan lauseet ovat sen verran
simppeleitä, että asia tuskin olisi kovin vaativa. Olen lukenut useita kirjoja
ranskaksi, mutta siihenkin pitäisi olla jokin pätevä syy.
Proust itse
asiassa näyttää epäilleen kirjailijanlahjojaan ja luulen, että hänellä oli
siihen syytäkin. Viimeinen nide on itse asiassa harsittu kokoon hajanaisista
aineksista, eikä ainakaan minusta näytä vastaavan otsikkoaan.
Eihän sitä aikaa
voi ”jälleen löytää”. Ainakaan lukija ei voi tehdä sitä toisen henkilön
jalanjäljissä. Kuinka sanoikaan muuan toinen ranskalainen, François Villon, jonka
maanmiehet joskus keskiajalla valitettavasti hirttivät:
”Mais où sont les
neiges d’antan?” -Mutta missä ovat mennen talven lumet?
"Kirjan lauseet ovat sen verran simppeleitä, että asia tuskin olisi kovin vaativa."
VastaaPoistaOnko todellakin noin kuin Proustin kirja on kuuluisa tyylistään "loputtomilla lauseillaan ja mammuttimaisilla kappaleillaan"?
Voit itse tarkistaa. Toki pötkö ovat pitkiä, mutta itse asiassa aivan simppeliä. Sama saksaksi olisi jo toista.
Poista"ei anna minulla aihetta ryhtyä maratoniin, jonka päätteeksi voisin ripustaa rintaani lätkän, joka ilmoittaa, että olen käyttänyt muutamia viikkoja elämästäni juuri tämän kirjan parissa."
VastaaPoistaLuulen, että tuo valinta on kypsän ja viisaan harkinnan tulos, elämä kun on rajallinen, varsinkin mitä enemmän sitä jo on eletty. Pitää tarkkaan miettiä mihin - kirjoihin tai muihin - sitä käyttää.
Jos tuon lätkän haluaisi saavuttaa yksi keino on kuunnella Ylen radio 1:stä tuo kirjan luenta, joka taitaa olla siellä vieläkin: kymmenen minuutin pätkissä ihan siedettävä kokemus.
Proustia pitäisi ehkä lukea ääneen pienessä piirissa pala kerrallaan vanhaan tyyliin.
PoistaJostain syystä päätin katsoa, mitä Wikipedia kirjoittaa François Villon'sta.
VastaaPoistaLainauksia;
"Villonin kerrotaan olleen myös murhamies ja hänet tuomittiin hirtettäväksi, mutta hän sai armahduksen."
"Villonin kuolemasta ei ole tarkkaa tietoa, vaan hän katosi." ja kuten aina Ranskassa - "Vuosina 1451–1453 opiskelijalevottomuudet lisääntyivät."
En ole Proustia lukenut, mutta olen kyllä kuullut, että juuri tähän teokseen voi suhtautua kuin urheilusuoritukseen. Toinen samanmoinen on kai Volter Kilven Alastalon salissa. Arch Linuxin asentamisesta liikkuu myös sankaritarinoita.
En arvosta tällaista kilpailuhenkisyyttä, mutta joillekin se sopii ja suon sen heille. Itseäni vaivasi taannoin se, että minulta jäi aikoinaan kesken teos "Zen ja moottoripyörän kunnossapito" (Robert M Pirsig). Aikani jahkailin, lukeako vai ei, ja niin päätin kirjan sitten lukea.
Kirja ei tempaissut mukaansa kovinkaan riuskasti vaan lukukokemus oli enimmäkseen kuin matka halki tasaisten maiden. Loppupuolella vetoa oli enemmän ja nyt voin sanoa, että hyvä että tuli luettua. Vielä en tiedä oliko kirja hyvä, sulattelu on vasta menossa.
No ainakin Villon on jo kuollut. Hän runoili myös tulevasta hirttämisestään, joten olen aina kuvitellut, että se tehtiin.
PoistaTuo "Zen ja moottoripyörän kunnossapito" ei minulle uponnut lainkaan. Jyväskyläläinen kirjailija Keijo Virtanen onnistui minusta paremmin tuossa aihepiirissä.
Poista11:57 anonyymiltä kysyisin suositusta/suosituksia Keijo Virtasen tuotannosta. Kun tuo Pirsigin teoskin on nyt muhimassa.
PoistaEi ollut tarkoitus kommentoida anonyyminä, mutta sellaisena se näemmä lähti. Tielle tuuleen ja Ajan maisemissa on hyviä kirjoja Virtaselta.
PoistaKiitos Ekku.
PoistaKuollessaan Proust viimeisteli kolmanneksi viimeistä osaa, vasta 50-luvulla saatiin parsittua/ tulkittua kasaan suunnilleen nykymuotoinen versio. Aika ajoin siihen mukava palata indeksin avulla. Mutta taitaa "Proust-palvontakin" olla kadonnutta aikaa...
VastaaPoista-jussi n
Kadonnutta aikaa etsimässä eli Iivana Julma ja Ukraina.
VastaaPoistaOnneksi Iivana Jumalla ei ollut mitään tekemistä Ukrainan kanssa. Iivana Julma eli Iivana IV loi ns. Domostroin, joka vuosisatojen aikana teki Venäjästä kulttuurimitättömyyden, lähestulkoon. Domostroi määräsi varmaankin kymmenen tuhatta seikkaa, joita oli pakko noudattaa, jos halusi olla korkeimman suosiossa. Korkeimmalla kulttuurilla ei ollut tilaa. Vasta Aleksandr Sergejevitsh Pushkin alkoi luomaan taiteellista runoutta. Pushkin oli vain osittain venäläinen, koska ehkä 50 prosenttia hänen verestä oli afrikkalaista. Iivana Julman eli iivana IV veressä taas 80 prosenttia oli bysanttilaista. Näin väittivät jotkut tutkijat.
Millaisia lauluja Venäjä/Moskova mainosti ulkomailla? Neukun armeijan kuoro lauloi kaikkialla maailmassa "Hotjatli russkije voiny..." (Haluaako venäläiset sotia...) Niin sanottu "kommunismistroi" plus Domostroi tekivät venäläisten kulttuurista jotakin betonilaista.
Ukrainalaista kulttuuria voi sanoa/määritellä ehkä eurooppalais-turkkilaiseksi vuosisatojen takia eli ukrainalainen kulttuuri on elämäniloista. Netissä on kanava, jossa voi tilata/kuunnella ukrainalaisia lauluja. Venäläiset pyytävät hyvin usein laulua "Tyzsh mene pidmanula, tyzsh mene pidvela...", joka kuvaa nuorten neitojen ja nuorten miesten elämäntouhuja.
(Jatkuu)
Turgenev, Tolstoi, Dostojevksi ja Tsehov ovat kyllä sellaista betonia, että eivät varmasti löydä lukijoita pakotettujen venäläiskoululaisten lisäksi. Onneksi afrikkalainen Pushkin toi edes vähän osaamista maahan. Taidemaalareinakaan eivät ole venäläiset koskaan vakuuttaneet.
PoistaTurgenev ja Tshehov ovat ihan OK. Mutta Dostojevskij ja Tolstoi noudattivat domostroilaista periaatetta: ankaraisuus ja sotaisuus. Kiitos venäläisille nerokkaille taidemaalareille, jotka kuvasivat rahvaan arkipäivää, esimerkiksi sitä, miten köyhät miehet raahasivat joukolla kauppiaan laivaa joen virtaa ylöspäin, vaikka Euroopassa laivoilla oli jo koneita. Niin sanotusta sosialistisesta realismista en tahdo edes puhua. Nykyään on voimassa "putinistinen realismi".
Poista(E-ei uhnem! Ai da ruhnem! E-ei uhnem! Ai da ruhnem!)(Vetäkäämme! Lyökäämme!)
Ehkä tosiaan olet oikeassa jäykästä domostroista. Sotakentillä venäläiset eivät olisi ikinä kyllä selvinneet ilman ukrainalaisia kasakkavaikutteita. Jäykät streltsit eivät olisi ikinä kerinneet polttamaan koko Pohjanmaata toisin kuin arojen laulava ratsujoukko.
PoistaLopetetaan jo nämä höpinät.
PoistaSamaa mieltä blogistin kanssa, lopetetaan. Joskus kommenteista pursuava viha tuntuu tyrmistyttävältä. Miten sitä Proustistakin päästiin nälvimään venäläistä kulttuuria...
PoistaSitä on saatu mitä on tilattu, Elina N. Median jokapäiväinen annos sotauhkafobioita ja klikkiotsikoita kolme vuotta putkeen ja tässä tilassa ollaan. Kansa on kiihotettu syvempään tuntoon kuin IKL:n päivinä aikoinaan. Ei tarvitse sanoa kuin että aurinko nousee idästä, niin päädytään Putinin rikoksiin.
PoistaEmme osaa enää erottaa surkeaa sotatilannetta nyt, eli Putin aloittamaa rikollisita sotaa (ja aiempia venäläisen militarismin luomia kauhuja ) venäläisestä kulttuurista ja tavallisista venäläisistä. Josta ja joiden kulttuurista muuten edelleen pidän paljon.
Auttaa myös N-liiton tuottamiin posthistoriallisiin henkisiin paiseisiin (vähän) kun muistaa missä se Venäjän täydellisesti pilannut kommunismi keksittiinkään. Saksassa ja Lontoossa.
kr
Juuri näin, kr! (KR-lyhennettä käytti julkaisuissaan myös suuriruhtinas Konstantin Romanov, runoilija ja dramaturgi, Nikolai I:n pojanpoika)
PoistaRupesin kuuntelemaan YLE:n luentasarjaa silloin kun se alkoi 2017: ensimmäisen kirjan jaksoin kuunnella kutakuinkin tunnollisesti, lähetysaika sopi työmatkojeni kanssa.
VastaaPoistaSitten siirryin satunnaiskäyttäjäksi. Erja Manto oli minusta paras lukija.
YLE Areenassa on kuultavissa koko I - X -jaksoinen luentasarja. Teosten kesto on jokseenkin 8 h per kpl, eli aproximativement 80 tunnin urakka. En arvaa suositelle, kukin tekee miten parhaaksi katsoo.
Taisi kaikkiaan käydä niin, että vaikuttavin kosketukseni Proustiin oli pitkä viivähdys hänen haudalleen Pére Lachaise -hautausmaalla Pariisissa 2003.
Toiseksi paras on André Maurios´in, Proust tuntijan ja ymmärtäjän elämäkerta "A la recherche de Marcel Proust", 1949. Se on ilmestynyt Otavalta 1984 Inkeri Tuomikosken suomentamana.
Jonkinlainen pelkistetty henkilökuva Proustista on heti kirjan alussa Emil Chartier Alainin määrittelemänä:
"Hän näytti koko ikänsä samalta kuin kaksitoistavutiaana, hiuskiehkuroita myöten. Tapa istua, tapa tarttua, tapa kääntää päätä ja kumartaa pysyivät samanlaisina koko hänen elämänsä ajan".
Olisiko väärin nähdä tässä häivähdys infantilismia ja tarrautumista tiettyihin tyyleihin ja muotoihin?
On se väärin: kyse on vakaasta persoonasta, joka ei ajan tuulista eikä niiden vaihtuvista muodeista horju eikä heilu vaan pitää kiinni siitä, minkä on kerran omaksunut!
PoistaKuuntelin sitä radioluentaa silloin noin puolella korvalla. Ilman muuta tuli mieleen, että tämä Proust on vähän niinkuin Ranskan Kalle Päätalo. Juttu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu kuin joku Emmerdale tv:ssä tai Kantolan perhe radiossa. Kai joku nekin vielä muistaa? Olen Päätaloa lukenut yhden osan Koillismaa-sarjasta, OK, kyllähän äijä ihan ansaitsi kuvansa postimerkkiin. En kuitenkaan ottanut urakakseni lukea koko Koillismaa- saati sitten Iijoki-sarjaa. Varmaan jossain sielläpäin on moni minun ikäluokkani ihminen lukenut nekin hyvin tarkkaan. Siellähän 80-luvulla pidettiin oikein Päätalo-kulttuuripäiviä. Olin silloin muutamana kesänä Kettulan ekotilalla Suomussalmella, missä me vihreät idealistit kokeilimme luomuviljelyä sähköttömässä talossa. Eräskin tyttö liftasi meille jonkun äijän kyydissä, joka oli viemässä koiraansa Kalle Päätalo-päivien koiranäyttelyyn.
VastaaPoistaEttä osataan sitä meilläkin. Ja Sulkavan soudustahan tämä juttu alkoi.
Maanmittari Koo.
En muista kuinka monta kertaa olen Proustin elämässäni aloittanut. Aina jäänyt kesken. Montaignen esseitä aloin lainata vappuna, ja nyt on kolmas paksu osa menossa Renja Salmisen 2000-luvun käännöstä. Tämän urakan ikämiehenä sulatan, kun tulee kunnon antiikkikylpy kaupan päälle esseistin kynästä. Sitten saa Ranskanmaa jäädä pitkäksi aikaa.
VastaaPoistaSiinäpä pohtimisen arvoinen juttu kirjallisuuden tutkijoille ja miksei muillekin. Miksi joitakin kirjoittajia, kuten Proust tai miksei Joyce, ja meillä Volter Kilpi, pidetään niin ylivertaisina, mutta ei heitä juuri kukaan lue ainakaan vapaaehtoisesti - kun taas rivimiehet kuten Väinö Linna, eivät olleet juurikaan kriitikkojen armoissa, mutta heitä lukevat kaikki.
VastaaPoista