Luulosta katkeraan tietoon

 

Suuri illuusio

 

Vuonna 1909 englantilainen kirjaolija Norman Angell julkaisi kirjan ”Suuri illuusio”, jossa hän todisti, että mikään valtio ei nykymaailmassa voisi hyötyä sodasta. Mikäli sota kuistenkin syttyisi, se ei kestäisi kauan, koska realiteetit tulisivat pian vastaan.

Angell uskoi valtioiden taloudelliseen keskinäisriippuvuuteen ja siihen, että toisia kansoja orjuuttamalla ei niistä yksinkertaisesti voitaisi hyötyä. Vapaat taloussuhteet sen sijaan palvelisivat kaikkien osapuolten etuja.

Luulisin, että nykymaailmassakin asiasta vallitsee yhä konsensus, sikäli kuin se koskee aseellisen valloituksen hyötyjä. Muutenhan tuo Angellin logiikka ei toiminut ja se tapahtui ihmisten irrationaalisuuden tähden. Kremlin pässinpää lähti soitellen erikoisoperaatioon, mutta saikin sodan.

Bertrand Russell todisteli maailmansotien välillä, että ihmiskunnan toivo oli ihmisten terveessä itsekkyydessä. Eihän kukaan, joka ymmärtää, mitä sota merkitsee, voisi sitä itselleen toivoa. Sodan voisivat aloittaa vain irrationaaliset masokistit, joita elähdyttävät elämää suuremmat ihanteet. Niissä irrationaalisuuden mahdollisuus juuri piilee.

Luulen, että hän oli oikeassa. Se 1900-luvun alun suuri illuusio koski juuri tuota ihanteeksi nostettua ihmisen kykyä ja halua toimia rationaalisesti omaksi hyväkseen. Sille monet tuhahtivat halveksivasti. Siinähän on kyse kauppamiehen filosofiasta, jota korkeampiin päämääriin pyrkivät henget aina halveksivat.

Toinen maailmansota antoi kuitenkin ihmiskunnalle sellaisen opetuksen, että sodasta tuli itse asiassa joksikin aikaa suorastaan rivo käsite, josta pysyteltiin kaukana. 1960-luvulla nousi läntisessä maailmassa suuri pasifismin aalto, jonka kärjessä vanha Russellkin esiintyi. Sota assosioitiin raadolta haisevaan militarismiin, joka taas oli hyvin lähellä primitiivistä rikollisuutta, ellei sitten paljon pahempaa.

Edes puolustussotaa eivät monet hyväksyneet ja Suomessakin arkkityyppinen radikaali Pentti Linkola kirjoitti pamfletin, jossa hän selitti, että olisi ollut parempi lähettää koko Suomen kansa Siperiaan kuin tapattaa rintamalle ketään viatonta nuorukaista. Hän ei maininnut mitään terrorista ja joukkohaudoista, jotka olivat alistujaa odottamassa.

Kyseessä oli siis ilmeinen Dostojevskin kuvaama ongelma jutussa Ivan Karamazov vs. Jumala. Mikään ei voinut oikeuttaa viattomien kärsimystä, ei ainakaan, mikäli ei menty uskonnolliseen ratkaisuun eli siis obskurantismiin.

Sodalla on toki aina ollut omat puolustajansa ja jos kyseessä on puolustussota, sen oikeutusta on vaikea kieltääkään. Sitä voi jopa ihailla, ellei vallan ihannoida. Alfred de Vignyn ”Servitude et grandeur militaires” on asian klassinen esitys (ks. Vihavainen: Haun sodasta rauhaan tulokset ).

Kunn joskus 1960-luvulla kuuntelimme, miten venäläiset lauloivat Jegeni Jevtušenkon runoon sävellettyä laulua ”Haluavatko venäläiset sotaa?”, saatoimme olla vakuuttuneita siitä, että eivät taatusti halunneet. Sota oli liian hyvin muistissa ja tiedettiin, mitä sillä oli tarjottavana (vrt. Vihavainen: Haun voittomania tulokset).

Mutta ei sitä sotaa enää muisteta, korkeintaan muistetaan muistaminen ja komeat voiton peijaiset. Täytyy sanoa, että olin aika imponoitu siitä, kun jotkut nuoret venäläiset nulkit alkoivat esittää iskulausetta ”Voidaan ottaa uusiksi!” (Možem povtorit). Näissä sanoissa oli jo mukana koko pimeyden ydin.

Nyt on sitten otettu vähän uusiksi, vaikka nykyinen sota olikin vain kalpea varjo1940-luvun tuhoamisorgioista ja Venäjän selusta on säästynyt pahemmilta vaurioilta.

Entäpä, jos Moskovaa ja Pietaria olisi oikein kunnolla pommitettu niin, että lämmön, veden ja energian saanti olisi loppunut miljoonilta? Sellaistahan yritettiin Kiovan, Harkovan ja muidenkin Ukrainan kaupunkien kohdalla. Kyllähän se voisi onnistuakin.

Ihminen, kaikessa irrationaalisuudessaan tuskin olisi tuollaisen onnettomuuden takia halunnut sotaa lopettaa, vaan olisi vaatinut kaksin- tai kolminkertaista kostoa. Kun mielipuolisuus pääsee valtaan, se pysyy kiinni kuin Tasmanian piru.

Onko Venäjä nyt niin tyytyväinen sotansa tuloksiin, että voidaan odottaa sen heti, kun on mahdollista, turvautuvan samoihin temppuihin?

Epäilen sitä kovin. Julkisesti ”voittoa” varmasti ylistetään yltä kyllin ja jopa jollakin tasolla vakuutetaan asiasta ihmisten tyhmä enemmistö. Opetus on kuitenkin niin kova, että se puhuu itse puolestaan niille jotka valtiosta ovat vastuussa.

”Meillä sitä vaan voitosta huudetaan, vaikka jokainen näkee, että meillä on turpa veressä” ilmaisi asian talvisodan jälkeen muuan puna-armeijalainen, jonka lausahdus ikuistettiin ilmiantajan kautta NKVD:n papereihin.

Halutaanko sitten ihan oikeasti lisää samanlaista? No ehkä nyt ei sentään.