Nihilismin kysymyksiä

 

Nihilismin vaellus ja Venäjän tulevaisuus

 

Nihilismiä merkityksessä kaiken kieltäminen, voidaan epäilemättä löytää jo antiikin Kreikasta, mutta vielä 1800-luvulla se oli asia, johon sitoutuminen Euroopassa hätkähdytti.

Nykyäänhän kyseessä on jo koko intellektuaalisen ympäristön perusluonne, josta poikkeavat näkemykset ja tahdonilmaukset herättävät huomiota, joka yleensä on kauhistelevaa. Niin sanottu postmodernismi tai sen jälkivaikutus lienee pakko laskea varsin puhtaaksi nihilismiksi, eikä sitä enää ole hyvä mennä kritisoimaan, jos pelkää seurauksia.

Joka tapauksessa siis Ivan Turgenev herätti suurta huomiota esittäessään romaanissaan ”Isät ja lapset” (1862) ”nihilistin” hahmon, Bazarovin, joka ei uskonut mihinkään yhteiskunnan instituutioon eikä niitä kunnioittanut. Vieläpä normaaleja käytöstapojakin hän halveksi ja loukkasi.

Bazarovin kirjallinen hahmo ei ollut itse asiassa kovinkaan erikoinen ainakaan nykyajan mittapuilla. Itse asiassa hän olisi esimerkiksi 1960-luvun kulttuurivallankumouksessa ilman muuta kuulunut uuteen valtavirtaan.

Dostojevski ei lainkaan kunnioittanut Turgenevia ja piti hänen Bazaroviaan varsin jonninjoutavana ja keinotekoisena hahmona. Sen sijaan hän romaanissaan ”Riivaajat” (Besy 1871-1872) piirsi kuvan todellisista yhteiskunnan vihollisista, täysin häikäilemättömistä ja keinoja kaihtamattomista vallankumouksellisista, joilla oli melko tarkka vastineensa todellisuudessa (ks. Vihavainen: Haun netšajev sergei tulokset).

Viha omaa yhteiskuntaa kohtaan tuli Venäjällä koko uuden nuorison uskonnoksi 1860-luvulta lähtien. Intelligentsijaan kuuluminen merkitsi jo vallankumouksellisuutta. Vanhan yhteiskunnan palveleminen ja jopa kaikenlaiset kompromissit sen kanssa olivat ehdottoman kiellettyjä.

Vanhan sääty-yhteiskunnan tukipylväitä, joihin kuuluivat esimerkiksi kaikenkarvaiset Mannerheimin  kaltaiset vierasheimoiset upseerit, suuraateli ja papisto, mutta myös monet tavalliset pikkuporvarit, vihattiin synkeästi. Kuuluisan kehotuksen mukaan kansaa kutsutiin ”kirveille” (k toporam). Murhia ja tuhopolttoja, ei kaihdettu, vaan päinvastoin suosittiin.

Koko sivistyneen yhteiskuntaluokan henki oli jyrkästi valtion ja vanhan yhteiskunnan vastainen. Dostojevski kysyi itseltään, uskaltaisiko hän ilmiantaa suunnitelman tsaarin murhaamiseksi, jos saisi sellaisesta tietää. Ehkäpä sentään ei! Seurauksena olisi nimittäin sellainen ostrakismi älymystön taholta, että sitä tuskin kesytäisi. Eikö tämä ollut luonnotonta, pohti kirjailija.

Nihilismiä pidettiin yleensä 1800-luvulla ennen muuta venäläisen ilmiönä, vaikka monenlaista anarkismia ja kommunismia (esim. Fourier ja Saint Simon) kyllä esiintyi lännessäkin. Joka tapauksessa nihilismin henki läpäisi venäläisen yhteiskunnan siinä määrin, ettei vastaavaa lännessä voinut edes kuvitella.

Kyseessä oli epäilemättä seuraus siitä, että itsevaltias keisari oli sulkenut kaikki tiet yhteiskunnan rauhanomaiselta vaikutusvallalta.

Romaanissaan ”Riivaajat” Dostojevski kuvaa vallankumouksellisten piirejä, joiden vaikutusvalta pikku hiljaa ulottui yhä kauemmas yhteiskuntaan: ”Opettaja, joka yhdessä lasten kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kehtoansa, on jo meikäläinen… koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä se tuntuu, ovat meikäläisiä, valamiehistö, joka vapauttaa rikollisen, meikäläisiä. Yleinen syyttäjä, joka vapisee oikeudessa sen vuoksi ettei ole riittävän vapaamielinen, meikäläisiä, meikäläisiä….”

Oswald Spengler, joka näki ennen muuta nimenomaan länsieurooppalaisen, faustisen hengen muuttuneen nihilistiseksi suurkaupunkilaisuudeksi, arveli kuitenkin Venäjän nihilismin olevan vain pintaa. Venäjällä kehittyisi vielä oma kulttuuri (sanan historianfilosofisessa mielessä), sillä se ei ollut koskaan omaksunut länsimaisen hengen ydintä, vaan ainoastaan sen muodot.

Oli syntynyt niin sanottu pseudomorfoosi, joka vain ulkonaisesti muistutti esikuvaansa. Itse asiassa nihilismikin oli pelkkää länsimaisuutta ja siirtyisi vielä Venäjältä Pariisiin.

Venäjällä sen sijaan syntyisi uusi uskonnollisuus, ilmeisesti se olisi vapaa vanhan ortodoksian kahleista. Venäjä oli nimittäin säilynyt suurkaupunkilaiselta nihilismiltä, koska se oli pysynyt talonpoikaisena. Siellä ollut muita oikeita suurkaupunkeja kuin Pietari, joka oli palanen Eurooppaa väärässä paikassa. Moskova oli vain se suuri kylä, jollaiseksi sitä venäläisetkin nimittivät.

Näyttää siltä, että Spengler oli perustanut Venäjää koskevat ajatuksensa ennen muuta kahden kirjailijan, Dostojevskin ja Tolstoin teoksille sekä Karamzinin Venäjän historialle. Bolševismi oli jo ”Läsimaiden perikadon” kirjoittajalle tuttu ilmiö, mutta ei vielä stalinismi ja Venäjän huippunopea kaupungistaminen (jota on myös nimitetty kaupunkien maalaistamiseksi).

Yhtä kaikki, Spenger katsoo, että nimenomaan Dostojevski on aidosti venäläinen ja henkisesti talonpoikainen kirjailija, Tolstoi sen sijaan henkisesti eurooppalainen ja ei-talonpoikainen. Bolševismi on eurooppalainen ilmiö ja Tolstoi sen henkinen isä.

Mitä eurooppalaisuuteen ja suurkaupunkilaisuuteen Venäjällä tulee, on oireellista, että Pietaria pidetään täysin epävenäläisenä ilmiönä ja myös vihataan suuresti. Ivan Aksakov kirjoitti Dostojevskille: ”Venäläisen kansallistunteen vapauttamisen ensimmäinen ehto on vihata Pietaria koko sydämestä”.

Dostojevskihan nimitti Pietaria maailman keinotekoisimmaksi kaupungiksi ja ajatteli, että se voisi yksinkertaisesti joskus haihtua ilmaan.

Spenglerin mielestä ei ollut olemassa suurempaa vastakohtaa kuin se, joka vallitsi venäläisyyden ja länsimaisuuden välillä, juutalais-kristillisen ja myöhäisantiikkisen nihilismin välillä: viha vierasta ja maan kohdussa vielä syntymätöntä kulttuuria ja inho omaa kohtaan, jonka korkeudesta on jo viimein saatu kylliksi.

”Tolstoi on Venäjän menneisyys, Dostojevski sen tulevaisuus”, julistaa Spengler komeasti. Bolševikit eivät ole Venäjän kansa, eivätkä edes osa siitä, muotoilee profeetta. ”Tolstoin kristillisyys oli väärinkäsitys. Hän puhui Kristuksesta ja tarkoitti Marxia. Dostojevskin kristillisyydelle kuuluu seuraava vuosituhat”, päättelee Spengler.

Mitäpä tästä pitäisi päätellä? Ainakin voi todeta sen, että Spenglerin komeat päättelykaaret itse asiassa lepäävät varsin heiveröisellä perustalla, vaikka moni asia näyttääkin toteutuneen. Nihilismi on tosiaankin länsimaisen kulttuurin vallitsevaa oikeaoppisuutta, mutta olisi varmaankin koomista liioittelua pitää Putinin Venäjää uuden, kristillisen kulttuurin tyyssijana, vaikka se niin väittääkin.

Nykyisen Venäjän kulttuuri epäilemättä jollakin tasolla kyllä eroaa läntisestä ja muuan oire siitä on, ettei sikäläinen nihilismi enää näytä kohdistuvan omaan yhteiskuntaan ja valtioon, kuten vielä vähän yli sata vuotta sitten oli laita.

Sen sijaan nihilismi vallitsee Euroopan älymystön keskuudessa lähes ilman vastavoimia. Sen ilmentymistä tarvitsee mainita vain puuttuva uskallus ottaa käyttöön minkäänlaista maahanmuuttopolitiikkaa tai edes ajatella sitä.

Mitä Venäjään tulee, on kyllä syytä ottaa huomioon valtion uusfasistinen luonne, joka vannoo jonkinlaisen puolivillaisen ”aidon kulttuurin” nimeen samaan tapaan kuin Saksan natsit aikoinaan ja estää väkivalloin älymystön esiintymiset.

Mutta niinhän teki myös tsarismi aikoinaan. On merkille pantavaa, ettei putinismia vastaan ole kaiketi syntynyt minkäänlaista väkivaltaista, salaista liikettä, jonka sankarit uhrautuisivat kansan puolesta.

Syykin lienee näkyvissä: mikäli vaihtoehtona on nykyinen läntinen kulttuuri, ei sen saaminen Venäjälle voi innostaa ketään sankaritekoihin. Eiköhän jokainen ymmärrä, miksi?

Sivumennen sanoen, sellaisesta puhutaan Euroopan hymnissä (ks. Vihavainen: Haun est europa nunc unita tulokset ), mutta se on yhtä falskia kuin muukin tämän ajan nihilistinen eurooppalaisuus.